30.4.2005

APULEIUS: KULTAINEN AASI

Luin juuri kirjan seitsemännen kappaleen, Eros ja Psykhe. Kysymyksessä tunnettu legenda tai myytti, josta Apuleiuksen uudelleenkirjoituksessa tulee puhtaasti allegorinen taideteos, syvyydessään ja nerokkuudessaan Wagnerin Parsifalin alkuvoimaisuutta hipova. Ehdottomasti maailmankirjallisuuden kirkkaimpia tähtihetkiä.

Kymmenen vuotta Apuleiuksen romaanin suomentamisen jälkeen Eeva-Liisa Manner julkaisi samassa Tammen julkaisusarjassa oman versionsa, Eros ja Psykhe. Olen lukenut kirjan aiemminkin, ja huolimatta että se ei tehnyt silloin mitään vaikutusta, luin sen nyt uudelleen. Mannerin versio on runodraama, nykyaikaistettu, psykologisoitu ja arkirealisoitu versio Apulaiuksen legendasta. Mannerin päälähde on suoraan Apuleius, ja joitain kuluneita kuvia hän käyttää Tolstoilta. Mannerin draamassa on hyvin vähän draamaa ja hyvin vähän toimintaa. Se on runopuhetta, sinänsä kaunista mutta täysin merkityksetöntä.

Viittaukset Apuleiuksen nerontuotteen keskeisiin merkityksiin jäävät ohuiksi, ja niiden tajuaminen edllyttää lähdetekstin tarkkaa tuntemusta. Tajuamisesta ei kylläkään synny mitään sen kummepaa esteettistä iloa. Mannerin tekstiä ei oikein voi pitää Apulaiuksen uudelleentulkintanakaan. Sen kirjalliseksi ansioksi, jos sellainen on pakko löytää, jää näennäisen kaunis runokieli. Mannerin Eros ei kyllä ole mikään apuleeinen jumalhahmo vaan lähinnä tavallinen äijä, jonka luomista en osaa pitään kummoisena henkisenä ponnistuksena, vaikkakin varmaan tyyppi on jonkun asiantuntijaporukan mielestä nykyaikainen ja osuva.

"At the centre of Apuleius's interweaving of tales is that of 'Cupid and Psyche'. This tale--like the others--was not invented by Apuleius either. The framework of the myth of 'Cupid and Psyche' is recurrent throughout Indo-Aryan cultures, from Scotland to India. The best known version of it is perhaps the Germanic fairy-story Cinderella. However, Apuleius's retelling of this myth is an extraordinary feat of artistry--as P.G. Walsh puts it, a transformation of a Märchen ('folk-tale') into a Kunstmärchen ('Art-Story'). The eminent Victorian aesthetic critic and essayist Walter Pater admired this section of the story so much that he included it in its entirety in his book Marius the Epicurean (a study of the intellectual and spiritual development of a young Roman in the time of Marcus Aurelius)." >>

SUOSIO

Blogistan on hieno hiekkalaatikko, analyysitaso, dokumentoitu yhteiskuntamalli, jolta voi kysyä sosiologiaa koskevia kysymyksiä.

Suomalainen blogistan mallintaa Suomea. Suosittua on sellainen kirjoittelu jonka suosimisen kautta täkäläinen (verkko)enemmistö voi imarrella itseään: vähätellä omia puutteitaan ja ehkä jopa vahvuuksiaan. Suosio heittä varjonsa blogeja lukemattomiin laajoihin piireihin, muodostuu antiblogistan, blogienvihaajat, koko kirotun ilmiön mitäänsanomattomuuden, keskinkertaisuuden ja falskiuden parjaajat ja vähättelijät. Kuten kuppikuntaiset ja sisäpiiriläiset, myös parjaajat unohtavat, että blogi on pohjimmiltaan pelkkää teknologiaa, julkaisutekniikkaa, kylmää ja kolkkoa tekniikkaa, oikeudenmukaista ja tasapuolista tekniikkaa, eikä mitään sen enempää tai vähempää - jos niin tahdotaan.

Tunnuskuvat joiden kautta enemmistö pönkittää demokratian suomaa massavaltaansa vaihtelevat kansallisuuksittain. Enemmistön sanoma on kaikkialla sama, selkeä: meidän puutteet ja heikkoudet ovat parempia, kehittyneempiä, nautinnollisempia ja vähemmän haitallisia kuin teidän puutteet ja heikkoudet. Massa on nimen omaan heikkouksien vähättelyyn ja hyveiden tasapäistämiseen tähtäävä yksikkö. Kansalliset tunnuskuvat jaksavat suosion ja tunnustuksen voimalla maneeriensa toistamista vaikka miten pitkään, kuolemankin jälkeen. Suosio on ihme moottori joka pitää minkä tahansa muuta syvempää motiivia vailla olevan oravanpyörän käynnissä. Joskus harvoin vannoutuneessa suosiossa on myös totuus jota kannattaa kuunnella (viittaan blogistanin ulkopuolelle, Judas Priestin comebackiin).

Itse olen heittynyt sosiologisen tutkimuksen syvimpään syöveriin pamauttamalla rohkeasti Kasan, Mitvitin ja Schizoblogin. Ihan aina en jaksa lukea blogimerkintöjä loppuun. Sellaiset blogit ovat harvassa, joita jaksan paria riviä enempää alkamatta ikövöiden vilkuilla pöydällä makaavaa Flaubertin Pyhän Antoniuksen kiusauksia tai Apuleiuksen Kultaista aasia. Tätä juhlittua Menopaussia en ole vielä pystynyt edes tieteen nimissä pamauttamaan, klikkaava sormi pykii.

Kultainen kuukkeliarvontaan pitäisi lanseerata muutamia uusia sarjoja: Paras toisinajattelublogi, Paras vallankumousblogi, Paras tuuletusblogi, Paras tykitysblogi, Paras turpaanvetoblogi, Paras vihattu blogi, Paras mielikuvituksellinen blogi jne. loputtomiin.

Tässä uusiin sarjoihin pari hyvää ehdokasta:
http://dekadenssi.blogspot.com/
http://perikato.blogspot.com/

RUNOARVOSTELUJA

-
Markus Jääskeläinen: Valmis
Nopealukuinen.

Tommi Melender: Metallisiivet selässä
Runoja. Hienoja runoja.

Hannu Salama: Jatkuu huomenna
Osastosta IV alkaen kalevalamittaisia paikoin todella vaikuttavia ja inspiroituneita runoja. Sitä ennen vapaamittaista aikansa elänyttä kuvastoa jolla ei sukupolveni ihmiselle ole mitään merkitystä.

FAABELILUKUTAITO

Sain aamulla hysteerisen itkuisen puhelinsoiton. Taustalta kuului tuulen suhinaa ja variksien hillitöntä raakuntaa. Kerrostalojen välissä oli kissa korkeassa männyssä. Varikset yrittivät saada sitä hengiltä, olivat yrittäneet koko yön. Ihmiset, nuo kirotut välinpitämättömät jotka ansaitsisivat rökityksen, kulkivat kylminä ja tyylikkäinä ohitse edes puuhun katsomatta. Ystävättäreni hermoille tilanne oli liikaa, hän sai tuskin itkukohtauksiltaan saanaa suustaan. Aloin ripeästi hoitaa asia pelastuslaitoksen kautta. Kissan omistava pikkutyttökin on tullut paikalle ja kuuluu itkevän kuin palosireeni. Ihmisiä on kuulemma paikalla jo melkoisesti pällistelemässä ja ihmettelemässä. Selkkaus on nyt toivoakseni etenemässä kohti ratkaisua.

29.4.2005

SILKKITIE

on muutakin kuin vain tie jossa kaivinkoneet pauhaavat ja kankeat eläimet kantavat rahtia. Silkkitie on silkistä tehty tie, silkistä ja Fenix-linnun höyhenistä. Se on se jota monet etsivät eivätkä löydä koska tämä maailman kevein ja helpoin tie on palanut tuhkaksi.

KEVÄT TEKEYTYY

-
Piipittää yksitoikkoisia lintuja
jotka kai saavat inspiraationsa
harusantennista jota ei oikein voi
ymmärtää

äänessä jotain vähän köyhtynyttä


Lapsellisuuden, tyhmyyden, tietämättömyyden ja tahallisen ymmärtämättömyyden argumentaatio on eräs vaikeimmin kestettäviä.
Jos asetelma muuttuu samat henkilöt ottavat käyttöön kepeän ulkomuistin, liikkuvan pedanttisuuden, nopean tietoviisauden, nokkelan satunnaisen yhdistelyn, älykkään metaforisen vääristelyn ja syvällisen oppineen allegorisen kieroilun argumentaatiot, jotka pahantahtoisuudessaan saattavat vaatia paljastuakseen raskaan filosofisen aparaatin.
Vilpittömyyden täydellisen epäröimättömän puuttumisen, eli vakaumuksellisen vilpillisyyden henki, on yksi kummallisimpia ja pisimmälle kehittyneitä sopeumia ihmisluonnossa.

"sivistys ei ainakaan ole sitä mihin sitä käytetään" Paronen

SAIN "YLLÄTTÄEN"

vatsahaavan. Kirotut antibiootit, jotka pari viikkoa sitten suistivat terveyden raiteilta. Olo on aika heikko. Sängystä ei juuri jaksa ponnistaa ylös. Lääkitys on hyvä ja sivaikutukset sen mukaiset: päänsärky, munuaistulehdus ym. Jos vatsani tähystettäisiin se olisi mitä ilmeisimmin jonkinlainen arpikudoksesta muodostunut säälittävä tasku.

JOS HE VOISIVAT TAPPAA

-
lapsiprostituoidut, hyväksikäytetyt
tai pedofialian uhrit
jos olisi pienikin vaara, että he
tarttuisivat keittiöveitseen
yön hiljaisena hetkenä
tai hankkisivat myrkkyä viiniin
- jos heidän ainoa pyhyytensä olisi
sillä tavalla loukattu -
se ratkaisisi monta ongelmaa

ne jotka elävät pyhänhäpäisystä
lähtevät aina siitä että se ei
ole niin kovin hengenvaarallista

totta on että pyhän täydellisestä
ja lopullisesta hapäisystä pitäisi
aina syntyä ruumiita
ja ellei ruumiita synny
mitään pyhää ei ehkä olekaan
mikä tietysti pyskologiselta
kannalta on kovin järkevä oletus

JA JUOPUNUTTA JUMALAA

taluttaa mies joka synnyttää halun
elää ja hyväksyä minkä tahansa kohtalon
kunhan se tyydyttää edes hetken.
Lihansa kuolettaa sielua, sielunsa kuolettaa lihaa.
Juuri siksi hänestä tuntuu niin oikealta
jättää lapsensakin minkä tahansa kohtalon
armoille. Ja ellei kohtalo miellytä
syntyy juopuneista jumalista loppuun
palaneita pahoja henkiä.

28.4.2005

KRISTINUSKO?

-
Kaikki täysi-ikäiset efesolaiset vetäköön itsensä hirteen ja jättäköön kaupungin poikasten hoitoon, sillä he karkottivat parhaan miehensä, Hermodoroksen sanoen: 'Meistä älköön kukaan olko muita parempi, tai jos on niin olkoon sitä jossakin muualla.'

Älköön vauraus väistykö luotanne, efesolaiset, sillä näin teidän kelvottomuutenne paljastuu.

Epäuskon takia jää tajuamatta enin jumalaisesta.

Jumalalle kaikki asiat kauniita ja hyviä ja oiekeita mutta ihmiset ovat ruvenneet pitämään noita väärinä näitä oikeina.

Mies on lapsi jumalan rinnalla kuten poika miehen.

Mies kun on juopunut silloin häntä hoipertelevaa kuljettaa keskenkasvuinen poika, eikä hän tiedä minne on menossa, sillä hänen sielunsa on vetinen.


(Herakleiton, efesolainen : Yksi ja sama, suom. Pentti Saarikoski)

HUKAT KÄSIS

Seisoin siinä keittiön lattialla hengästyneenä, paljaat jalat ruohonvihreinä ja yritin selittää "tuolla on käälme... käälme on tullut pihaan..."
Johan nyt on hukat käsis, sanoi mummu, ja meni kiireesti hakemaan vaaria. Seisoin kivirappusilla isoissa kumisaappaissa jotka ulottuivat haaroväliin ja katselin kun vaari tuli tallista kaksi pidempää heinäseipäännappulaa kädessä. Vaari painoi kyyn toisella nappulalla maata vasten, ja toisella iski päähän. Se piti tappaa. Se kävi siististi. Kuollut käärme retkotettiin kepillä tallintaakaiselle tunkiolle. Kesti jonkin aikaa, ehkä päivälliseen asti, ennen kuin välikohtaus alkoi unohtua ja pihallaleikkiminen taas maistua.

SÄÄLI ROMAANIKIRJAILIJAA

Allekirjoitan kaiken mitä Jukka kirjoittaa Plimsollin merkissä tänään romaanista:

"Temaattisesti koherenttien tai tarinaa painottavien romaanien lukeminen tuntuu monesti ajanhukalta. Itselläni romaanin lukemisen kuluu tätä nykyä useampi päivä, viikkokin, eikä sellaisia aikoja viitsi olla tekemisissä jonkun spesifin, rajatun muodon parissa. Ellei se sitten kerro jostakin ennen kuulumattoman oleellisesta aiheesta, jonka selväksi tuleminen vaatii laajan ja keskitetyn muodon. Paksun kirjan pitää pystyä hengittämään ja seuraamaan varastamanansa aikana lukijassa tapahtuvien mielenliikkeitten runsautta, muuten siitä muodostuu pienentäjä, harhauttaja ja haaskaaja."

Houllebeckin Alkeishiukkasista:
"Kaikki aines mikä romaanissa ei ole kelaa, draamakohtaukset tai novelletit, on silkkaa roskaa. "

En inhoa mitään niin paljon kuin paksuksi romaaniksi pakkotyöstettyä kevyttä ideaa joka olisi enintään puolen sivun ensyklopedia-artikkelin arvoinen. 30% kaikista kirjoitetuista romaaneista on tällaisia. Ne menevät kokonaan hukkaan koska kirjoittaja ei ole vaivautunut puristamaan sanottavaansa tuhannesosaan, järkevälle ihmiselle sopivaan muotoon. Tämä johtuu siitä että kirjoittajalla on ollut liikaa aikaa keksiä ja lörpötellä, sen sijaan että olisi elämäänsä säälien kiireesti käynyt lukijaa säästävään tuottavaan työhön: poistamaan, karsimaan, editoimaan.
Sen mitä tiedän, romaaneista 69% ei ole edes sen yhden ensyn arvoisia. Ehkä 1% sitten kelpaa sellaisenaan luettavaksi.

Dan Brownin trilleri-formaattiin puettu läjä kakkaa kuuluu tuohon 1% osuuteen. Itselleni tällaisissa formaateissa tuottaa ogelmia juuri lukunopeus. Jos Brownin tasoisten veikkojen aivoituksiin käyttää enemmän kuin minuutin kymmentä sivua kohden se on rikos elämää kohtaan. On lukemattomia romaaneja jotka kyllä kiinnostavat, kuten Jeffrey Eugenides: Middlesex, mutta jotka jäävät lukematta vain siksi että ovat romaaneja. Tuollainen romaani pitäisi pystyä imaisemaan puolessa tunnissa että muodontajuamisen esteettinen nautinto olisi missään suhteessa paperinivaskaan haaskattuun aikaan. Kirjailijaa käy vielä enemmän sääliksi.

27.4.2005

MANNKIND, EUGEN

Ensinnäkään hän ei katsonut itse teoksiaan valmiiksi, toiseksi kustannustoimittajat oikuttelivat kuin 18 vuotiaat tytöt. Massailmiöstä voidaan puhua vasta hänen kuolemansa jälkeen: pillut kostuivat.

PÄIVÄ RANNALLA

-


Hän rupesi imemään peukaloaan kesken unen. Hän alkoi saada - ollessaan silmät suljettuina – kokemuksia. Äkkiä hän hätkähti hereille ja alkoi tavoitella viittaansa ja saappaitaan hiekalta. Ne olivat tallella. Lempeän näköinen mies oli kadonnut paikalta jälkeäkään jättämättä. Vedessä hänen sijaansa lipui Erja Häkkisen näköinen nainen. Varvasuinnissa uimari ui selällään ja etenee jalat edellä molempien isovarpaiden pysyessä jatkuvasti pinnalla. Mutta tämä nainen näytti kuolleelta.



Päähenkilömme on kolmas sotilas, Sniper, väsynyt, kasvoiltaan kuluneemman näköinen mies, joka jatkaa oliivien pureksimista kiinnittämättä mitään huomiota naiseen. Nainen nousee pumppu kädessä vedestä. Pumpun nähdessään Sniper synkistyy ja sanoo, ettei se ole lapsia varten. Kuullessaan meteliä Pavarottin näköinen mies ryntää esiin lehvästön suojista housujaan ylös vetäen. Hän ei ole aivan heikko. Hän on nostanut hampailla ilmaan kuusitoista kivääriä. Koska on jo hämärää kukaan ei huomaa että ranta on jonkinlainen kaatopaikka täynnä mätänevää jätettä. Nainen kävelee kohti Balazarin tietä. Miehet katsoivat hänen peräänsä.



Ei hätää sanoo Sniper. Tämän kuullessaan Pavarottin näköinen mies ottaa ponttoonisukset ja suksii niillä veteen. Hän alkaa puuskuttaa kuin höyryveturi. Eläkeläisen näköinen mies solmio kaulassaan pysähtyy rannalle katselemaan. Joku hyvin röyhkeä, ilkeän näköinen nainen ratsastaa seurueineen ohitse. Taivaalle ilmestyy leija puitten takaa. Sniper alkaa huudella erilaisia nimiä, jos vaikka joku niistä olisi leijan nimi. Sniper sylkäisee oliivin kiven suustaan ja näyttää todella huolestuneelta. Äkkiä hän havahtuu lamaannuksestaan tuntiessaan kylmän kuonon töykkivän selkäänsä. Mutta se onkin vain sirkuksesta karannut leijona. Sniper pelästyy kovasti kuullessaan leijonan puhuvan ja häntä alkaa taas oksettaa ja naurattaa.



Etäämpänä Michael Bayn näköinen mies pudistelee päätään ja muodostaa huulilleen lauseen: "Ei ne Jerryn rahat ihan mahdottomiin toiveisiin riitä" Sniper alkaa heti suunnitella mielessään miten voisi käyttää tätä rikastumistilaisuutta. Sitten hän kutsuu druidien tavalla itselleen eläinystävää. Hän tekee lähempää tuttavuutta ja jopa onnistui siinä. Leijona nuolee hänen kättään. Hän kirjoittaa hiekkaan kohtauksen jossa on leijona ja Erja Häkkisen näköinen nainen. Se on näyteltävä. Ihan pakko.



Sniper jähmettyy kuullessaan askelia. Hän vetää vesipistoolin kengurutaskustaan. Erehdyttävästi Stalinin näköinen mies ilmaantuu viidakosta huivipäisten hindupoikien kansoittamalle ruohikolle. Hän rupeaa opettamaan heille moninaisia. Hänen puheensa on innostunutta huutoa, 114 desibeliä metrin päästä. Tajuamatta mitään Sniper alkaa rivakasti kopioida hymyjä toisten kasvoilta. Vanhempi arvokkaan näköinen mies silmäilee häntä epäilevästi ja viittoo jonon suuntaan. Sniper näkee sen ja puhkeaa nauruun. Itsekseen hän rupeaa sadattelemaan ja vannomaan: "En tunne tätä miestä.” Sniper ei voinut muistaa missä hän oli tyypin nähnyt. Hän vajoaa masennukseen, alkaa hautoa ikäviä ajatuksia ja pelätä, että hirttoköysi katkeaa. Hän kiipeää hiekalinnansa 17 metriseen torniin ja hyppää.



Hän alkoi mädäntyä jo ennen kuin hänen ruumiinsa osui maahan, sanoo tutun näköinen mies harmaassa puvussa. Nähdessään sen Pavarottin näköinen mies alkaa miettiä, mitä voisi myydä. Hän ryhtyy myymään jäätä niiden kolmen kuukauden aikana, kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja tämä karnevaali kansoittaa rantaa.



Aamulla kulkukoirat sitten esittävät viisiosaisen näytelmän Sniperin ruumiin ympärillä. Kappaleen nimi on Kaatopaikan luonnonvalinta. Pavarottin näköinen mies kerää hindupojilta maksun. Puolen päivän aikaan paikalle saapuu Albert Einsteinin näköinen heppu, joka väittää olevansa terveysviranomainen, mutta hänellä ei ole henkkareita mukana. Alusvaatemallin näköinen tyttö kulkee ohitse, hyvin läheltä, melkein ruumiin jätöksiin kompastuen. Tyttö ei ilahdu nähdessään koirien hillittömän ilon. Taksin nähdessään hän alkaa viittoilla, ja niin auto pysähtyy.



Naisen näköinen nainen sen sijaan tulee kovin huonovointiseksi näkemästään ja soittaa tämän jälkeen huilua seuraavat 75 tuntia yhtäjaksoisesti. Nähdessään oman kuvansa lehden ensimmäisellä sivulla naisen näköinen nainen ryhtyi tekemään säännöllisesti ristinmerkkejä rintaansa ja työtä kameratehtaassa. Pieni apinan näköinen mies, jolla on koko ajan svengi päällä, tupsahtaa tehdashalliin ja kihlaa naisen. He ovat kihloissa 67 vuotta. Nähdessään remuavan joukon lähestyvän, apinan näköinen mies muistaa mitä on unohtanut, ryhdistäytyy, ja nai naisen. Häämatkansa suuntautui naisen kotiseudulle. Tutut vuoret nähdessään naisen näköinen nainen alkaa meloa korvillaan ennen näkemätöntä tahtia. Nänet ikuistetaan postikorttiin.

26.4.2005

VARMISTELUA

Herra Mannkind kumartui sitomaan kengännauhoja. Sitten hän asetteli solmiota, katsoi mietteliäästi peiliin, ja taas - kumartui sitomaan kengännauhoja. Herra Mannkind sammutti valot, sytytti ne, ja sammutti uudelleen. Sitten hän lähti Moskovaan. Moskovassa hän äkkiä muisti jotakin ja palasi seuraavalla lennolla kotiin. Herra Mannkind sammutti lieden.

PARVIÄLY

Mikä mahtaa olla pienin määrä ihmisiä, jotka kykenevät merkityksellistämään, muuntamaan poeettisiksi kuviksi koko alkuperäisen elämänmuotonsa? Pienin populaatio joka pystyy käsikirjoittamaan elämänsä, elämään sen ja kirjoittamaan kässärin vielä puhtaaksikin? Puhtaaksi varjoiata, puhtaaksi lapsentaudeista ja sairauksista?

En tiedä, mutta se määrä kasvaa kaiken aikaa. Luulisin että pienin itsenäinen yksikkö edellyttää nykyisin 100 miljoonan ihmisen populaatiota. Pienimmän yksikön täytyy pystyä itsenäisyyteen ja täydelliseen välinpitämättömyyteen muista, vieraista, kuolemansairaista mutta populaatioltaa suuremmista yksiköistä.

Joukot jotka eivät pysty tähän, jäävät auttamattomasti laajenevien kansakuntatietoisuuksien merkitysten armoille. Siinä missä toiset saavuttavat itsetietoisuutta, kypsyvät omaperäisyydessään ja lopulta löytävät omat pahenevat ja tappavat sairautensa, jää itsetietoisuuttaa menettävä kansakuntasubjekti, pelkästään ulkoapäin tulevien tappavien sairauksien kuolemaa odottavaksi potilaaksi. Hupenevalle kansakuntasubjektille edes sairaudet eivät ole omia. Ja sen sisäinen ajattelu köyhtyy kaiken aikaa, kunnes merkitykset katoavat kokonaan.

Laajenevan kansakuntasubjektin merkitykset tihentyvät, kiteytyvät, ja luovat kaiken aikaa uusia elämänmuotoja. Hermeettisen kansakuntasubjektin kieli kasvaa tuhannella uudissanalla päivässä. Suppenevat kansakuntasubjektit köyhtyvät vähintään samalla mitalla, ja lainavat heti hermeettiseltä subjektilta tämän tehokkaan sanan.

Kansakuntasubjekti muodostuu yksilöistä jotka vaikuttavat toisiinsa. Vuorovaikutuksesta syntyy laajenevissa, hermeettisissä keskuksissa aivan uudenlaisia älyn tai elämän ilmiöitä ja muotoja. Ihmissubjektit laajenevat vuorovaikutusten kautta dramaattisesti, eivät vain hermeettiset jumalat, vaan kaikki tavallisetkin ihmiset alkavat toteuttaa syvempää luonnetta, ja tuottamaan tilanteiden luovia ratkaisuja ja tapahtumaketjujen ennalta-aavistamatonta hillittömyyttä. Suppenevissa keskuksissa, nieluissa, vuorovaikutus johtaa samanlaistumiseen, ja merkityskatoon. Subjektit jäljittelevät toisiina ja tilanteet katoavat, eivätkä synnytä ratkaisujen ja tapahtumaketjujen kaaosta sitovaa uuttasiittävää voimaa.

Parviälyn tehokkuus siis riippuu siitä ollaankö lähempänä hermeettistä yditä vai suppenevaa nielua. Nämä geografiset tihentymät ja harventumat, navat ja nollat määräytyvät graalin sijaintipaikan mukaan. Graalin lähellä parviäly tuottaa hillittömästi uusia muotoja, variaatioita, ja kokonaan uusia lajeja. Graalista kaukana, parviäly johtaa massakulttuuriin ja kulttuurin kaaoksen viiltävään ohuuteen, kietäviin ja vihloviin ääniin.

Kummassakin tapauksessa on tärkeä tajuta että älyä, elämää, tilanteita ja niiden ratkaisuja syntyy elollisten komponenttien tai olentojen yhteistyön tuloksena ilman, että yksittäisillä yksilöillä olisi käsitystä siitä, mitä ne ryhmänä oikeastaan ovat tekemässä.

Siksi kukaan ihmissubjekti ei voi käsiskirjoittaa elämää muuten kuin luonnosmaisesti, sillä ryhtyessää tuottamaan käsikirjoituksen mukaista liikettä ja suuntaa parvisubjekti, tuottaa käsikirjoituksen ylittävän muodon, joka jää dostojevskisubjektin työn mikrotasolla rakentuvaksi hedelmäksi sinfonisen kaaren lopussa.

Ampiaiset ylläpitävät pesänsä elämää ilman, että sen yksilöillä olisi käsitystä kokonaisuuden toiminnasta. Myös ihmisen luomat yhteiskunnalliset organisaatiot ja rakenteet, esimerkiksi Internet, tuntuvat usein ''elävän omaa elämäänsä''. Internet ei kuitenkaan ole hermeettinen keskus, koska graal ei voi sijaita internetissä, joka ei ole mikään paikka. Internetissä voi olla vain graalin heijastus, tuntu, tai ohjeet sen löytämiseksi. Graalin näkeminan ja vartiointi edustaa kokonaan fyysisen todellisuuden energiaa, jolla on aina myös fyysinen paikka ja ruumisesine.

Hermeettisessä ytimessä internetin kaltaisen tietoisuuden rooli olisi olla joka hetki laajeneva, monipuolistuva, puutteiltaan täydentyvä ja epämääräisyyksiltään tarkentuva elämän käsikiorjoitus, joka osoittautuu joka hetki riittämättömäksi ja vääräksi. Elämä ei vieraannu verkkoon vaan verkko vapauttaa elämän vieraantumisesta ja varjoita, jotka ovat vieraan ja sairastuneen parvisubjektin toimimatonta ja vailla yleispätevyyttä olevaa poeettista kuvastoa.

FILOSOFIA

sen mitä siinä on tapahtunut 1960-luvun jälkeen, suurin ongelma, jonka havaitsee heti kun silmää minkä tahansa kirjan sisällysluetteloa, ei ole relativistinen maailmankatsomus, ei edes asioiden mielivaltaiset korostukset, tai ärsyttävät kielipelit jotka muuttuvat merkityksettömiksi heti kun niihin kätkeytyvän ajatuksen (ja ennen muuta niitä laativan henkilön) latteuden oivaltaa, vaan se, että ollaan ihan oikeasti menetetty käsitys siitä mikä on olennaista. Päättäväisesti ja mahdollisiman arvovaltaisen institution tuella kieltäydytään ymmärtämästä mitään siitä mikä on asioiden järjestys, paljon perustavampi ja kestävämpi pilvien yläpuolelle kohoavaa filosofisista tiiliskivistä kasattua faaraon hautaa.

Tämä kodittomuuden arkkitehtuuri, tämä tyhjän ajattelun tila, ei ollenkaan vapauta elintilaa mielekkäälle ajattelulle tai kodikkuuden arkkitehtuurille, vaan päin vastoin se toimii tienraivaajana voimille, jotka toimiakseen edellyttävät yleistä ajatuskyvyttömyyttä. Institutioista on tullut ajatuskyvyttömyyden munanhautomoita, joista myöhemmin kuoriutuu Goyalaisia mielen varjo-olentoja, jotka puolestaan ovat modernin barbarian käyttövoima. Ei ihmisten hyveet, vaan ihmisten heikkoudet kiinnostavat markkinoita.

KOTRON MUSTA MORSIAN

Ilmoitan kaikille kiinnostuneille että Kotron uusi kokoelma ei ole plagiaatti jonkun tytön runoista. Spekulaatiot voidaan lopettaa. Jokainen tajuaa että toinen on jatkoa ensimmäiselle, itsenäinen teos itsenäiselle teokselle joka varioi itseään. On täysi mahdottomuus että kirjoittaja olisi kukaan muu kuin Korton velmun kaltainen hyvä kirjoittaja. Tietty formaattikirjamaisuus ei minusta ole haitallista tällaisessa nopeasti virtaavassa muotopuhtaassa operettityylilajissa. Omassa lajissaan Kotro on tekijä: ei ole helppo kirjoittaa yli satasivuista runoelmaa joka samalla kertaa pitää herpaantumattomasti otteessaan ja luo esteettistä iloa suurmuodon tasolla. Lauseen tai ajatuksen tasolla ei Kotro niin kovin antoisaa ole.

MUMMULASSA

oli työhevonen nimeltä Ilo. Sillä vaari oli monet vuodet käynyt metsätyössä, tehnyt kaikki talon työt ja ajanut kärryillä kylälle. Kotona hevonen sai hyvää hoitoa, mutta kaukana metsässä se sai selkäänsä. Pahalla päällä ollessaan vaari kirosi ja manasi siihen pirunsa. Hänellä ei ollut sikoja. Milloinkaan vaari ei hypännyt Ilon selkään ja antanut mennä. Ilo oli aina työssä. Työhevonen ei olekaan mikään temperamentikas ratsu, eikä vaarilla ollut edes satulaa. Minä ratsastin Ilolla kerran ilman satulaa, ja silloinkin vaari taisi pitää suitsista hevosta, ja minua jalasta. En pudonnut. Vapauden tunnetta en päässyt kokemaan, enkä sitä että elämä kannattaa, mutta jonkinlaista pientä jännittävää iloa kylläkin.


Eräänä heinäkuisena iltana Ilo laittoi kyljelleen hakamaan laitaan ja oikaisi koipensa. Työ tuli sillä kertaa tehtyä. Suuret kyynelet valuivat mustien silmien pitkäripsisten luomien alta. Siinä se höyrysi kuumana ja tuoksui hevoselle. Paijasin sen poskia, annoin sokeria ja vettä. Vaari katseli sen näköisenä että mitähän sitten. Eläinlääkäri totesi tilanteen ja otti ison ruiskun. Eläinvalitykseen ottavat vain tolpillaan pysyviä. En muista miten Ilo haudattiin, mutta kai joku tuli kylältä kaivurilla ja nosti sen mustaan monttuun.


Siitä alkoi kärryhommat, heinää oli vielä seipäillä. Mummu joutui koville. Vaari mietti ostaisiko traktorin. Päätös ei vaan syntynyt ja elukat piti pistää välitykseen. Monta vuotta vaari mietti, ostaisiko vai eikö ostaisi. Mutta se ratkesi sillä että mitäpä elukkansa välitykseen laittanut ja hakansa vuokrannut traktorilla, kylällä voi käydä polkupyörälläkin. Ilon kuoleman jälkeen vaari otti joitain luottamustehtäviä, ja kunnallisvaltuuston kokousreissulle hän sitten jäikin. Sydän loppui, kettingit heitti pois päältä, pyörä ohjautui tien sivuun.

25.4.2005

SULKEUTUNUT LINTU

Tänään on päivälleen kaksivuotta siitä kun tapasin rakastettuni ensi kertaa, ja päivälleen kaksi kuukautta siitä kun tapasin hänet viimeksi.
Pari tuntia sitten lähdin kauppaan selailemaan lehtiä.
Tuijotin siinä Parnasson itsemurhanumeron kantta ilmeettömänä selvästi omiin ajatuksiini vajonneena, kun hän ilmestyi eteeni.
Sattuman vaikuttavuutta tehostaa olennaisesti se seikka, että hän ei asu Suomessa.

Miksi olen nyt tässä? Tulin hakemaan muutaman CD-levyllisen takavuosina tekemääni musiikkia, jotka olen aina unohtanut hänelle kopioida. Nyt kyllä annan ne. Laitoin hänet istumaan konjakkilasin eteen hotelli Tornin kattobaariin, Tarja Halosta vastapäätä. Lähtiessäni vedin hänen eteensä päivän Iltiksen auki ensimmäiseltä sivulta, siinä on Halosen kuva. Saa nähdä huomaako. Saman tekevää. Luulenpa että nyt kun menen, heillä on jo hyvä juttu käynnissä.

MUMMU

Kukas poika sinä olet, sanoi mummu kun ilmestyin makuuhuoneen oven suuhun. Sinä kirkkaana kesäaamuna mummu ja vaari olivat olleet poi'ittamassa lehmää laitumella. Mummulta oli mennyt vintti pimeäksi. Nyt se oli tolpillaan mutta muisti ei palannut. Piti lähteä viemään Mikon kanssa Kadetilla aluesairaalaan. Oltiin vaarin kanssa miehissä pari päivää, ja siitä lähtien olen tiennyt ettei sellainen elämänmuoto ole minua varten. Kun Mikko haki mummun sairaalasta Kadetilla, niin muisti pelasi taas. Ne oli ronklanneet sen kuntoon.

Mummu on syntynyt 1920 ja täyttää vappuna 85 vuotta. Vaarin kuolemasta on seitsemäntoista vuotta. Yksin mummu on asunut pinessä kylässä omassa mökissään, tullut toimeen. Kauppa-auto käy tienpäässä. Mummu köpsöttää jalan tai rollaattorilla. Välillä Mikko hakee Kadetilla. Mitä mummu tekee? Laittaa ruokaa ja hilloja, pakastaa mehuja. Kutoo terusia. Puhuu puhelimessa, käy vieraisilla Kanniston Hilkan talolla. Katselee televisiota. Televisio ohjelmat kelpaavat mummulle hyvin. Radio-ohjelmat kelpaavat nekin. Ikinä en ole kuullut mummun valittavan. Eikä mummu ahdistu vaikka näkee ja kuulee paljon enemmän ja paljon radikaalimpia juttuja kuin medialta sulkeutuva itkevä ja valittava lapsenlapsensa. Mummu ei ahdistu mistään. Ei seurasta, ei yksinäisyydestä, ei elämän ajattelusta, ei kuoleman ajattelusta, ei harrastusmahdollisuuksien puutteesta tai niiden liiallisuudesta, ei ystävien kuolemista, ei siitä että maailma muuttuu, eikä siitä että se pysyy samana. Mummu meistä varmaan viimeiseksi jää.

Joskus kun olen vilkaissut Veijo Meren kirjoja, siitä on tullut mummu mieleen. Sitkas työihminen joka on kotonaan täällä, tämän maan tarinoissa. Pyörittää omaa puheenpartta eikä kaipaa minnekään.

Kun olin pieni kävimme mummulassa aina sunnuntaisin, vihreällä Ford Escortilla, isä ajoi. Kun lähdettiin pois oli pimeää ja päätä särki. Pienenä jos joutui olemaan paikallaan alkoi särkeä päätä. Päätä ei särkenyt silloin kun vaari oli ostanut jotain. Olin muistaakseni viiden vanha kun vaari osti ilmakiväärin. Mummu oli vaarille hurjana. Ammuin ulkona pari laukausta maaliin, sitten aloin tähtäillä lintuja. Lähelle koivuun lensi musta lintu. Toivoin sydämestäni että se olisi rastas, vaikka tiesin varmasti ettei se ole. Toivoin että lintu lentäisi pois, mutta se ei lentänyt. Sormi painui liipasimelle. Toivoin etten missään tapauksessa osuisi, mutta sisimmässäni olin täysin varma etten voi olla osumatta. Laukaisin ja lintu tipahti oksalta maahan. Juoksin ja ruohikossa näkyi eloton liikkumaton olento. Sen mustan kirjavalle höyhenpeitteelle valui tulipunaista verta kaulasta. Kottarainen. Miksi piti osua heti. Heti vietiin ilo hiipimisestä, väijymisestä, tähtäilystä, ampumisesta, tappamisesta.

Isän ja vaarin kanssa mentiin hautaamaan lintu. Yritin kovasti kysyä onko kottaraisesta mitään haittaa... syökö se marjoja? Kottaraisesta ei ole mitään haittaa. Se ei syö marjoja, ei viljaa, vain haitallisia tuhohyönteisiä. Itkin kovasti koko päivän. Päätä alkoi hilittömästi särkeä. Särky helpotti kun päästiin kotiin ja sai juosta. Mäkelän Martti sanoi, että mistä te tuolle pojalle työtä keksitte kun se kasvaa.

VIRHEIDEN ETSIMINEN

On olemassa myös julkisia etsijöitä, Kuulustelijoita. Olen nähnyt heitä täyttämässä velvollisuuttaan: he saapuvat paikalle valmiiksi väsähtäneinä, puhuvat portaattomista portaista jotka olivat viedä heiltä hengen, keskustelevat kirjastonhoitajan kanssa salaista ja käytävistä, ottavat välistä käteensä lähimmän kirjan ja selailevat sitä. etsivät sopimattomia sanoja. Kukaan heistä ei selvästikään odota löytävänsä mitään. (Borges: Baabelin kirjasto)

ENNE?

Vielä lapsuudessani muistan nähneeni vanhoja miehiä joilla oli tapana piileksiä käymälöissä, ravistella kielletyissä noppakupeissa metallilevyjä ja yrittää siten vapisevin käsin saada järjestystä jumalaiseen epäjärjestykseen. (Borges: Baabelin kirjasto)

24.4.2005

LYHYELLÄ MATKALLA OHUESTI JÄÄTYNEEN MEREN YLI

-

Jos sattuu olemaan ihastunut lapin kesään ja haluaa elää sitä valoa ympärivuoden ja vuoden toisensa perään, kuin runoilija yhtä pitkää auringonlaskutonta päivää, on mökinpaikkaa katsottava Angelin lisäksi eteläisen napapiirin tuntumasta. Jos leveys piirin lisäksi pituuspiirilläkin on väliä, jos yksinkertaisuuden vuoksi tahtoo toisen kotinsa olevan suoraan jalkojen alla, hupenevat vaihtoehdot vähiin. Jalkojemme alla on vain jäätävää merta. Eräs lähimmistä saarista olisi brittiläisen sankaritutkimusmatkailija Robert Falcon Scottin mukaan nimetty Scottin saari. Se on todella karu halkaisijaltaan pari sataa metriä oleva laavamöykky Rossinmerellä, lähellä Etelänapamannerta.

Yhtenä päivänä keväällä ja syksyllä on maapallo suhteessa aurinkoon sellaisessa kulmassa, että yö ja päivä ovat yhtä pitkät. Syyspäiväntasauksen aikaan siirrytään lapista Scottin saarelle ja kevätpäiväntasauksen aikaan takaisin. Pääsiäinen on Gaussin laskusännöllä kevätpäiväntasauksen jälkeen esiintyvää täysikuuta seuraava sunnuntai, ja se vietetään aina Suomessa. Täydellisyyden tavoittelija joka ei halua hukata auringonsäteitä lentää syksyllä yhden vuorokauden aikana auringon matkassa Argenttiinaan, josta jatkaa vesitasolentokoneella kotisaarelle. Keväällä hän lennetää Australian kautta pilvien yläpuolisessa osassa, auringon matkassa Suomen lappiin.

Monimutkaisella muuttojärjestelyn ansiosta yksikään yö ei ole päivää pidempi. Todellisuudessa auringonlaskutonta päivää saadaan Angelissa ja Scottin saarella yhteensä ainoastaan hieman yli neljä kuukautta vuodessa. Loppuaika joudutaan sietämään sitä, että aurinko piipahtaa joksikin aikaa keskiyöllä horisontin taakse. Navoilla päivä olisi ikuista, mutta asuminen vaikeampaa.

Negatiivisiakin asioita muuttujärjestelyssä on. Vuoden keskilämpötila etelänavalla on noin -37 °C, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman vihamielisimmästä ja erakkomaisimmista paikoista elämälle. Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla saatiin kylmyysennätys vuonna 1983. Pakkanen laski -88,3 celsiusasteeseen. Lämpötila kohoaa harvoin kesähelteelläkään yli nollan.

Koska runoilijalla ei ole vapaa-ajanongelmia, on etelänapamantereen rauhallinen ilmapiiri juuri hänelle sopiva, ja hän kyllä sietää pieniä puutteita suuresta ilosta. Maapallon vastakkaisilla puolilla sijaitsevat runoilijamökit hän rakentaa ja sisustaa peilisymmtrisiksi, niin että auringon asema ikkunoihin ja talon osiin on identtinen sekä pohjoisessa että etelässä. Koko elämä asettuu peilisymmtrisiin uomiinsa siten että lapissa vahvoilla on oikeakätisyys, etelässä vasenkätisyys.

Runoilija ei varsinaisesti nuku yöunta, vaan elää erikoisen luonnollisessa rytmissä, jossa unta nautitaan vartista puoleen tuntiin aina yhtä kolmen neljän tunnin valveillaolojaksoa kohden. Mieluummin kuin jatkuvaan valveillaoloon tätä voisi verrata jatkuvaan unessaoloon, jossa varsinaiset lepohetket edustavat syvemmän unen aluetta. Runoilija työskentelee jatkuvasti, ällistyttävällä teholla ja unessäkävijän varmuudella, täysin uutta maailmaa luoden. Hän kirjoittaa mitallista, eeppistä lyriikkaa, suuria järkälemäisiä teoskokonaisuuksia.

Etelänapamantereella ei ole vakinaista asutusta. Vain mittalaitteitten rapinaa ja satunnaisia tutkimusretkikuntia majailee siellä. Kauan uskottiin, että etelässä olisi asuttavilla leveysasteillamanner Terra Australis Incognita, 'tuntematon maa etelässä'. Sellaista ei koskaan löydetty. Muinoin mantere oli osa jättiläismannerta nimeltään Gondwananmanner, kunnes hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsoiinisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 löydettiin useita fossiileja Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta ja vielä noin neljä miljoonaa vuotta sitten Etelänapamentereella kasvoi pieniä metsäsaarekkeita.

Ihmisen evolluution puuttuvat välivaiheet ja suurten aivojen salaisuus on mitä luultavimmin hautautuneena juuri Antarktiksen kolmikilometrisen jäämassan alle. Sitä ei vain millään jaksaisi lähteä sieltä hakulla kaivamaan. Nykyisin mantereen fauna on pitkän luonnonvalinnan tulos: kasveista tällä vihamielisellä ja kylmällä alueella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät. Niemimaalta on löydetty kolme siemenkasvia.

Etelämantereen tutkimuksesta on kuulemma nykyään tullut yksitoikkoista ja ikävää rutiinityötä. Ohi ovat sankariaikojen selviytymistarinat. Mutta vuonna 1895 uskaliainta mitä mies saattoi yrittää oli lähteä valloittamaan magneettista etelänapaa. Lähteä retkelle kohti maapallon absoluuttisinta tyhjyyttä, totaalista erämaata, jonka rinnalla saharan vaeltaminen vaikuttaa lasten urheilukilpailulta. Kysymys ei ole kauan sitten tehdyistä vääristä valinnoista jotka ovat johtaneet erämaahan, vaan ehdottomasta, pakkomielteenoaisesta transsendenssintahdosta toiselle planeetalle, Antarktikselle, hieman ennen ensimmäistä kuulentoa. Winston Churchill arvosteli tyhjyyden matkailaisia kysyen mikä on tämän naparetken tarkoitus ja sanoen, että "naparetkistä on tulossa teollisuutta". Nietzchen vastine Churchillille: Koska ilma mantereen sisäosissa on äärettömän puhdasta ja kirkasta, on suunnitelmissa ollut pystyttää sinne erilaisia havaintolaitteita tähtitaivaantarkkailuun.

Seuraavassa muutamia otteita retkikuntien vaiheista (lähde Wikipedia). Titaanista etsintää täydellisessä jääerämaassa, kohti maapallon magneettista keskipistettä, vuorenvarmana siitä että mitään sen konkreettisempaa aarrekätköä ei tulla löytämään:

"1902 Scott, Shackleton ja Wilson lähtivät koirineen kohti etelänapaa. Koirat muuttuivat koko ajan heikommiksi ja niitä oli pakko ampua ja syöttää toisille koirille. Scottin tuli kova sääli koiria. Shackletonia vaivasi keripukki. Wilsoniin iski lumisokeus eikä hän kyennyt näkemään Markhamvuoria jotka retkikunta näki taivaanrannalla. Retkikunta joutui miesten sairastuttua takia kääntymään takaisin leveysasteella 82°17'."

"Shackleton eteni 1908 noin 180 kilometrin päähän etelänavasta, mutta joutui kääntymään takaisin, koska ruokatarvikkeet olivat huvenneet olemattomiin ja miehet näkivät nälkää. Oli melkoinen ihme, että yksikään heidän retkikunnastaan palasi takaisin. Ne muutamat joilla oli vielä voimia jäljellä kiipesivät Mount Erebuksen huipulle (5100m)."

"Silti miehet vetivät urhollisesti rekiä pitkän matkan navalle, vain löytääkseen sieltä norjalaisten leirin, mikä oli masentava pettymys Scottille.
Paluumatkalla kuoli yksi mies (Evans) luultavasti paleltumiin tai rasituksen aiheuttamaan sydänvaurioon ja toinen mies (Oates) lähti lumimyrskyyn palaamatta, koska tiesi, että hidastaisi muiden paluumatkaa koska ontui paleltumien takia. Alkava kylmä talvi lisäsi kylmyyttä sietämättömäksi. Tulossa oli Etelämantereen armoton , hyvin kylmä yö."

"Ruokatarvikkeiden loputtua ja paleltumien ollessa tuskallisia ja tilanteen ollessa muutenkin toivoton Scott, Wilson ja Bowers tekivät itsemurhan: nukuttivat itsensä morfiinilla ja avasivat makuupussit päästäen kylmän sisään."

"Sitten Mertz muuttui sairaaksi ja sekavaksi, luultavasti vitamiinin yliannostuksen ja siitä seuranneen aivojen turvotuksen vuoksi ollen todellinen rasite Mawsonille ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Lukemattomien tuskallisten ja ankarien ponnistelujen jälkeen Mawson onnistui palaamaan takasin tukikohtaansa neuvokkuutensa ja sitkeytensä avulla. Eräässä vaiheessa Mawson sekosi itsekin ja oli monta kertaa pudota railoon mutta reki jota hän veti jäi aina railon yläpuolelle. Oli melkoinen sattuma, että Mawson pääsi hengissä takaisin."

"Jonkin ajan kuluttua mies sanoi: "minusta tuntuu oudolta", ja kuoli pian sen jälkeen."

(Lähde: Wikipedia)

VENÄLÄINEN SISUSTUSELEMENTTI

Kiinnostava puhtaasti venäläinen varsinkin nuorison suosimilla klubeilla ja diskoissa tavattava ilmiö on siivoojabaabushka. Kaikkein kuumimmissa kalapaikoissa, joiden kautta hiljaisenkin arki-illan aikana virtaa tuhansittain pystyperseistä ja kimaltelevasääristä luksuslihaa, ja joissa ilma on kiihottuneista katseista raskaana, kiertelee aina jossakin nurkassa tai keskilattialla silmiinpistävän ruma ja raihnainen vanhus roskan ja lian motiivia seuraten. Tätä ihmisen kuolevaisuuden elävää mauistomerkkiä, jonka kai joku nerokas venäläinen sisustussuunnittelija on juuri tässä tilassa lanseerannut, eivät liikuta ne rajut magneettivuot joiden kenttäviivojen uhrina nuoret miehet ajalehtivat kuin nostokoukkuun ripustetut turskat. Siivoojabaabushka merkitsee anarkistista ajattelua siellä missä vallitsee ulkokultaisuuden, teennäisyyden, liberaalisuuden ja kerskakulutuksen lumetodellisuus. Ainoana kiinnostuksenkohteenaan lattian lika tämän ihmisraunion sanoma on selvä: joku teistä tulee olemaan minun manttelinperijäni.
Samalla tavalla Helsingin kesäiltaisessa puistossa, maatessaan ruohikolla alkoholin jo pehmentämin aivoin ja sumentamin silmin, katsellessaan tyttöjä niukkakankaisissa brändiunivormuissaan, raskaissa korukalleuksissaan, päivän shopailusta väsynein jäsenin, merkkituotekantamuksissaan, matkalla nopeasti kaupasta kotiin poikaystävien luo, ja pullonkerääjän yhtä ja ainoaa motiivia seuraavan polun kulkiessa siitä ohitse ajattelee: joku meistä tulee olemaan sinun manttelinperijäsi.

HITCHCOCK: SABOTAGE

Englanti 1936, kielletty suomessa 1937.

En ole koskaan ollut sen kummepi Alfred Hitchcockin elokuvien ystävä, mutta tämä Sabotaashi oli kyllä äärettömän hienosti rakennettu, ja tyylillisesti lähes avantgardistinen. Ehkä nyt ensimmäisen kerran ymmärrän mitä Francoin Truffaut tarkoittaa sanoessaan "ehdotan että Hitchcock kuuluu -mutta miksipä lainkaa luokitella häntä- Kafkan, Dostojevskin ja Poen tapaisten tuskan taiteilijoiden joukkoon."

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhteen paikkaan Lontooseen, Bijou-nimiseen elokuvateattriin. Taustamaisemana on kauppakatu, liiketoiminta, tavaran ostaminen ja myyminen. Mistään muusta ei tässä Hitchcockin neron luomassa holocaustisessa tilassa tunnu olevan kysymys kuin tavarapaljoudesta ja kansanviihteestä. Tetterin omistaa lapseton amerikasta emigroitunut aviopari jolla on huollettavaan vaimon poikaikäinen veli. Vaimo on sievä, mies kiinnostavan persoonallinen, vieraalla aksentilla englantia puhuva. Neljäs päähenkilö on läheisen hedelmäkojun komea ja sanavalmis myyjä joka paljastuu Scotland Yardin etsiväksi.

Teatterin omistavaa miestä tarkkaillaan sillä taloudellisesti vaikeina aikoina "jokaisella on puotinsa takahuoneessa meneillään joku hämärä homma."
Mies vaikuttaa kuitenkin miellyttävältä ja selvästi "rakastaa" vaimoaan ja vaimonsa teatterissa auttelevaa pikkuveljeä. Tämä syvä ja vilpitön rakkaus ilmenee siinä, että mies ostelee heille "lahjoja", vaikkeivät varat aina näyttäisikään riittävän. Avioliiton sisällä vallitsee kuitenkin jokin salaisuus. Välittömän javilpittömän oloinen mies ei pelaa avoimilla korteila. Vaimo ei aavista miehen puuhissa mitään epäilyttävää.

Sitten asiat alkavat vyöryä vääjäämättömällä logiikallaan. Valmisteila on pommi-isku, sabotaashi, Piccadilly Circuksessa, päivännä jolloin paikalla on kuninkaallinen parati eli paljon ihmisiä. Aviomiehen tehtävä on hoitaa pommi ihmisten keskelle.

Hitchcockin paljastuu neroksi kuvatessaan leppoisan perheenisän toimintaa kotipiirissä, jonka jännitten muodostaa lähinnä "suuri rakkaus" läheisiin, kauniiseen vaimoon ja tämän vilkkaaseen veljeen. samalla kertaa on ilmassa tiettynä hajuna rikollisen paljon suurempi motiivi, psykologinen korkeajännite, joka täytyy rakkailta salata kokonaan. Siksi erityisen tärkeää käyttä usein sellaisia sanoja kuin "rakas", sillä ihmiset yleensä ajattelevat että tällaisia sanoja ei käytetä turhan takia. Rikollinen ei käytäkään niitä turhan takia, vaan hyvin laskelmoidusti johtaakseen tehokkaasti harhaan. On tärkeää, että vaimo kuulee miehensä intoilevan rikostovereittensa kanssa Arsenalista, jalkapallojoukkueesta, sillä sellainen tyhjänpäiväisyyksistä höpöttäminen on omiaan rauhoittamaan vaimon mieltä ja luomaan huoletonta tunnelmaa: eikä millään ole niin vähän merkitystä tuhansien ihmisten murhaamista suunnittelevalle rikoslöiigalle kuin jalkapallojoukkueella. Eikä millään niin suurta merkitystä kuin huolettomalla ja pahaa-aavistamattomalla tunnelmalla.

Asiat etenevät niin, että Scotland Yard pääsee kuin pääseekin miehen aikeiden jäljille, ja pahus, juuri sinä päivänä kun pommi pitäisi kuljettaa. Mies vainuaa vaaran ja laittaa vaimon velipojan asialle viemään "filmikeloja" Piccadilly Circuksessa olevaan liikkeeseen. Matkalla aikapommi tietysti räjähtä lapsen käsiin ja repii kappaleiksi muutkin bussissa olijat.

Kuullessaan pommi-iskun onnistuneen mies on huojentunut ja iloinen kuin hyvän loman jälkeen. Tästä alkaa hyvin ainutlaatuisten kohtausten sarja jotka tuovat katsojan eteen psykopaatin puhtaimmillaan. Hitchcock ei tunnu ajattelevan niin, että persoonallisuushäiriö olisi psykopatian syy. Hän ei anna psykopaatille synninpästöä. Pikemminkin huonosti menevät talousasiat ajaa rahanahneen (tarvitsee rahaa kauniin naisen ylläpitämiseen: kaunista naista ei pue köyhyys ja yksinkertaisuus vaan timantit) ihmisen hämäriin liiketoimiin, ja hämärät liiketoimet edellyttävät aina psykopaattista luonnetta.

Poliisi ja lehdistö pääsee pian sabotaasin suunnittelijan jäljile filmirullista löytyneitten kansien avulla. Kohaus jossa mies tunustaa rikoksen vaimolleen on elokuvahistorian ydinkohtia. Se on kauhistuttavuudessaan sellaista luokkaa, että katsoja tuntee kuvotusta ja epäilee elokuvaohjaajan seonneen täydelisesti. Kohatus noudattaa niin käsittämätöntä psykologista kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ettei sellainen tunnu olevan mahdollista edes elokuvassa. Sama outo logiikka jatkuu seuraavissa kahdessa kohtauksessa, jotka ovat keveydessään tyrmistyttäviä. Tässä vaiheessa katsoja, tai ainakin minä aloin voimaa hyvin hyvin pahoin. Tuntuu, että enempää miehellä kuin naisellakaan jonka veljen aviomies on juuri kepeästi tunnustanut murhauttaneensa ei ole ollenkaan sydäntä.

Hitchcock pitkittää tätä kammotavuuden ja täydellisen sydämettömyyden ilmapiiriä, patologista tilaa, väitettä siitä että "tämä on realismia olkaa hyvä!", melkein nauruunpurskahtavaan äärimmäisyyteen. Miehen kehoitukset tyyliin "rauhoitu kultaseni, koeta suhtautua asiaan järkevästi" tai "Menisitköhän sinä yläkertaa ja ottaisit kunnon itkut" saavat nieleskelemään oksennusta.

Ainoa tie ulos tällaisesta tilanteesta on tietysti murha. Jonkun on ehdottomasti kuoltava, että hulluudesta voitaisiin yehdä loppu. Tällä kertaa käy niin, että miehen on kuoltava. Nainen iskee paistiveitsen hänen vatsaansa, juuri ennen kuin mies itse oli tarttumassa siihen. Tästä alkaa uusi hulluuden kierre, tälä kertaa Scotland Yardin komean etsivän kanssa, joka tahtoisi potata ja paeta naisen kanssa maasta. Elokuva päättyy kiinnostavasti, mutta se ei ole enää niin tärkeää.

22.4.2005

BIGSUR JA SURREAL

Pitkään anonymiteettinsä, ainakin minulle, säililyttänyt BigSur ja Surreal -blogi on kulkenut tietään täydellisestä suojelevasta introversiosta, hiljaisesta sisäisestä monologista ja asennonvaihtelusta, siihen pisteeseen että rohkenee paljastaa kasvonsa lukevalle yleisölle. "Juhana Vähänen, runoilija, esikoiskokoelma Cantorin pölyä (Savukeidas 2005), runouslehti Tuli&Savun toimittaja." Jotain tämänsuuntaista aavistelinkin. Kokoelmaa kohtaan paljastus herättää mielenkiintoa huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kiiltomadon nihkeähkö arvio.

BYGMESTER SOLNÄS

Nyt kun Kampin keskus alkaa olla julkisuvultaan ja harjakorkeudeltaan valmis, ajattelen, että siinä se olisi, jos olisi rakennettu umpigraniitista, meillä hyvä perustus katedraalille. Halulla näkisin tuosta kohoavan sata metriä jylhää marmoripylvästä, jonka jälkeen vielä sadan metrin rauhoittava keskilaiva. Kellot, valettu, halkaisijaltaan 32 metriä. Holvikaarten korkeus 132 metriä. Kas siinä, hämärä hiljentymispaikka, kotoisa nurkkaus sielulle keskellä markkinahulabaloon keskipistettä. Seinät olisi täynnä kuvaelmia, näkyjä, legendoja muinaiselta ja modernilta ajalta. Jeremias, Blake ja Burroughs rinnakkain, parhaiden maalareiden käsistä. Millä voimalla? Talkoolla ja tahdonvoimalla tietenkin. Helsingissä käytetään tänäkin vuonna 500 000 vuotta aikaa. Mihin kaikki aika menee?

21.4.2005

VIHABLOGGAUS

Ja he sitoivat hänet kahdella uudella köydellä ja veivät hänet pois kalliolta. Kun hän saapui Lehiin, niin filistealaiset riensivät pilkkahuudoin häntä vastaan. Silloin Herran henki tuli häneen, ja samalla köydet hänen käsivarsissaan olivat kuin tulen polttamat aivinalangat, ja hänen siteensä sulivat pois hänen käsistänsä. Ja hän huomasi tuoreen aasinleukaluun, ojensi kätensä, otti sen ja löi sillä kuoliaaksi tuhat miestä. (Tuomarien kirja 15)

KIRKON ARMO

Muotoilen nopeasti sen mitä Panun osastossa luonnostelin. Lähtökohta ajatuksissani oli jotain sellaista, että mitä liberaalimpi ja ateistisempi on yhteiskunta sen armottomampi se on. Taipumaton, vaatimuksissaan jyrkkä ja tyly kirkko edustaa ainoata tämänpuoleista armoa.

Ateismi on kiinnostava tekosyy kieltäytyä ymmärtämästä mitään ihmiselämän perustavista kysymyksistä. Ennen kaikkea ateismi on tekosyy kieltäytyä kaikesta myötätunnosta toisenlaisissa asemissa olevia kohtaan. Tähän on olemassa pelkästään taloudelliset syyt, jotka kunnon ateisti verhoaa uskonnollisluontoisen puheen hämärään kaapuun. Sitten kun ateisti kohtaa elämänsä ensimmäisen todellisen vaikeuden, se ei pysty käsittelemään sitä, ja koko elämän kestoisesta tyhmyydestä ja ylpeydestä häpeissään myrkyttää tai ampuu itsensä. Se tavallinen, niin läpinäkyvä, ja liikuttavan typerä tarina.

Ateismin perusajatus on, että oma kuolema ei saa koskettaa vähääkään. Säälimättömyys omaa kehoa kohtaan pitää olla täydellistä. Jos esimerkiksi ateistin oma lapsi kuolee, hän teeskentelee hautajaisissa surullista vaikka lapsen kuolema koskettaa häntä yhtä vähän kuin jos hän olisi itse tuossa arkussa. Näin siis loogisesti, tieteellisesti ajateltua, täytyy välttämättä olla. Atesiti olennaisesti kieltäytyy ottamasta vastaan Jumalan armoa.

Riittävän löysät, kirsipihalaiset liberaalit ateistit ilmeisesti välttävät itsemurhan, myöntämällä hetkellisesti itselleen luvan tajuta jotain: "eihän tämä ateismi nyt elämän ja kuoleman asia ole, otetaan myytit käyttöön, mitä se Kristus sanoikaan... siitä olisi nyt apua"

Joidenkin käsitysten mukaan ateismi on ennen muuta yhdenlainen kielellinen konventio. Raamattukin on ennen muuta yhdenlainen kielellinen konventio. Sen erottaa ateismin kielestä ainoastaan ylittämätön mielikuvitusrikkaus ja taiteellinen nerokkuus. Ateismi vaikuttaa siis olevan jonkun lepsun luterilaisuuden synnyttämä varjo, vastaliike. Ja tietysti minäkin olisin ateisti mieluummin kuin luterilainen.

En ymmärrä miksi kirkolla pitäisi olla jotain valtaa, vaikutusvaltaa? Kirkon tehtävä on olla selkäranka, ei mikään feministien uusi kiipeilyteline. Kirkolta ei pidä vaatia muuta kuin olemassa oloa. Kirkkoa ei omista kukaan Paavi vaan ihmiset. Paavi on rituaalinen kirkon yhtenäisyyden symboli, samoin kuin kaikki kirkonpalvelijat ovat näyttelijäroolissa, eräänlaisia eläviä symboleita. Kirkko ei eroa teatterilaitoksesta tehtävänsä suhteen: se heijastaa yhteiskunnan sille itselleen, ja antaa yhteiskunnalle tietyn suhdemitan. Kirkko on ajattelevalle ihmiselle työväline siinä missä teatterikin. Ja samoin kuin teatterissa, olennaista on vain opin kloorilla valkaistu puhtaus. Sitä ruuvitalttaa ei kannata heittää pois, jos mielii saada tiukan autoritäärisen kuristusotteen maailma riepottelevista kaoottisista voimista, rahanvallasta ja julkirikollisesta mediasta. Tyynesti Kirkko julistaa kloorilla* pestyä oppia tietoyhteiskunnan kaaoksen keskellä. Se ei muuta maailmaa, se on selvä. Mutta se antaa maailmalle yhden tasapainon välineen. Ei sillä tarvitse olla mitään kummempaa pyrkimystä kuin olla jäntevä, ja tarpeen mukaan täysin joustamaton. Kirkon tulee pystyä lyömään nyrkkiä naamaan kaiken maailman ateisteille, raiskaajille, feministeille, ja muille laiskoille omaehtoisen ajattelun välttelijöille (he ovat unohtaneet aivonsa kirkon ovenpieleen kirkosta poistuessaan).

Uskonnollinen vakaumus ei ole mikään rikoslaki. Kun kirkko on tiukka on aivan varma että sen oppia rikotaan koko ajan kaikella mahdollisella tavalla. Ei hätää, siihen on se ripittäytyminen jossa kerrataan nuo rikkeet. Sitten juostaan bordelliin niin kuin aina ennenkin: joka päivä. Jos joku prostituoitu sitten valittaa ettei jaksa kävellä kirkkoon, että mieluummin makaa kotona, kuin lähtee ripittäytymään, kertomaan kuinka monen Berlusconin hallituksen jäsenen kanssa on menneellä viikolla muhinoinut, ei siinä kirkko tule vastaan. Ei kai kirkko voi taipua sellaiseen laiskuuden sanelemaan myönnytykseen. Huoran on tultava ripille huoratakseen, aivan samoin kuin Berlusconin on tultava ripille jatkaakseen mafiatoimintaa. Tässä on jokin idea takana, jota meidän täällä, vaapaauskoisten kannataa miettiä, kun olemme niin vähän vapaita, ja kärkkäitä valehtelemaan itsellemme aina ja kaikissa asioissa.


Sen vähän mitä uudesta paavista tiedän, olen ymmrätänyt että hän on kyllä jokseenkin kaukaisilla vesillä jostain George Bushista, äärioikeistosta tai muista tasapainonhorjuttajista. Voi olla että olen väärässä, koska tietoni ovat lähes olemattomat. Katolisesta kirkostakaan en tiedä paljon.

Egon Friedelliltä jo lapsena kovan rokotuksen Lutteria vastaan saaneena haluaisin tiedustella että mitä ansioita Lutterilla taas olikaan? Oliko joitain ajatuksia sillä miehellä? Mikä se täkäläinen uskonto oikein olikaan, en oikein ole hahmottanut? Minusta täällä ei ole luterilaisella mitään käsitystä uskonnollisista asioista. Papeilta jos kysyy hädässä, eivät tiedä mikä neuvoksi. Luterilaisuuden ongelma on tietämättömyys niistä asioista jotka ovat hädänhetkellä keskeisiä asioita, kiekonmiehen ammatti: Jumala ja Saatana. Kaksi sanaa, joilla on raamatun kiellisessä konventiossa selkeä merkitys. Pappi joka ei tiedä mikä on demoni, tai ei tunne Saatanan toimintatapoja, on kyllä väärässä ammatissa. Hänen pitäisi olla ammattiauttaja, psykologi, tai joku muulla nimikkeellä kulkeva onnettomuuksillarahastaja.


Tässä luettelo Kirkoista joiden välillä teen vertailuja ja harkitsen**:

Luettelo idän katolisista kirkoista
Bysanttilainen liturgia:

Albanian katolinen kirkko
Valko-Venäjän katolinen kirkko
Bulgarian katolinen kirkko
Bysanttilaiskatolinen kirkko Amerikassa
Tsekin katolinen kirkko
Kroatian bysanttilaiskatolinen kirkko
Georgian katolinen kirkko
Unkarin katolinen kirkko
Melkiittikatolinen kirkko
Romanian katolinen kirkko
Venäjän katolinen kirkko
Karpatho-ruthenialainen katolinen kirkko
Slovakian katolinen kirkko
Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko

**Toistaiseksi minulla on etusijalla tämä: Kroatian bysanttilaiskatolinen kirkko. Ei äkkiä unohdu mielikuva Munchenissä tapaamistani suuret krusifiksit kaulassa hengailleista kroatialaismalleista, jotka, kun uskonnosta tuli puhe, kun kristuksesta tuli puhe, syttyivät palamaan kuin kuivat rapisevat pensaat. Ryystin olutta tuopistani, ja kuuntelin täydellisesti muodostuneitten kaunotarten vuolasta, kirkastuksen innoittamaa sanatulvaa. Pyhiä ovat! Pyhiä Jeesuksen vaimoja, ajattelin ihmeissäni ja litkin kaljaani. Seuraavana päivänä menin Frauenkirchen katoliseen messuun nöyränä opiskelemaan joitain alkeita. Se on Baierin pääkatedraali, ja todella iso. Kirkkokansaa oli paikalla sen verran etten meinannut mahtua ovesta sisään seisomaan. Tuoksuja oli kaikenlaisia. Jostain kuului ääntä. Tuolla kuoripojat lauloivat. Sain varvistettua itseni jollekin korokkeelle, ja pääsin näkemään että se on todella vauhdikasta menoa. Katselin kuin alkuasukas formulakisoja, suu auki. En ymmärtänyt mistään mitään.

* khlooros, khloora, khlooron (khloe, door. khloa, kasvien ensimmäinen verso keväällä, vehnän tai ruohon vihreä terälehti, Herodotos, Euripides jne. Puitten nuori vehmaus, lehvästö, Euripides.) vihertävän-keltainen (kuin nuori ruoho tai lehdet), kalpean-vihreä, vaalean-vihreä, vihreä, ruohoinen, Odysseia, Sofokles, Euripides. Kun ohra on vielä vihreää, Thukydides. Keltainen, hunajasta, Homeros. Keltaisella hiekalla, Sofokles. Kalpea, kalvas, valkaistu. Kalpea pelko, Homeros. Keltainen, kalvas, ruton tavoittamista, Thukydides. Ajattelematta väriä, vihreä, siis raikas, Odysseia, Aristofanes. Tuore, elävä, höyryävä veri, Sofokles, Euripides. Höyryävä kyynel, kuten kukkea kyynel, Euripides, verevät raajat, Theokritos. (Keskikokoisesta kreikansanakirjasta suomennettu)

JOHN KEATS: TO AUTUMN

Rauno Räsäsen hehkuttama ja Leevi Lehdon suomentama John Keatsin To Autumn on näköjään niin hieno runo, tila, että sitä on pakko hieman tutkiskella.
Kysymyksessä on kolmesäkeistöinen teksti, joista jokainen säkeistö muodostaa jonkinlaisen mutaatiosonetin (tälle muodolle voi olla joku ihan oma nimityksensä?). Säkeen pituusnormi on kymmenen tavua. En sano mitään siitä miten tavut jakaantuvat runojalkoihin, onko kysymysksessä viisi polvinen jambi vai anapesti. Nämä käsitteet: runojalka, jambi, anapesti, ovat minulle suomenkielen näkökulmasta täydellisen käsittämättömiä.
Monimutkainen loppusointukaava on jotakin tällaista:
1) abab - cdad - cca
2)cece - hijh - iij
3) klkl - mnom -nno
Keats, toisin kuin ranskalaiset Villon tai Verlaine, käyttää vain yhden tavun loppusointuja. Tuo tavu on kuitenkin usein neli tai viisikirjaiminen. Koska englannin kielessä sanat lausutaan eritavalla kuin kirjoitetaan, yhdistää lausunta loppusointuparit kirjoitusta ensisijaisemmin. Suomen kielessä harvoin voidan käyttää tätä keinoa.
Tässä runossa ei ole varsinaisesti mitään kertovaa, juonellista, teleologista elementtiä. Sen rytmi virittää oikeaan tunnelmaan, kuvat luovat olotilan johon runon kokija uppoutuu. Tällainen spatiaalinen rakennusperiaate, antaa runoilijalle paljon suuremmat vapaudet rytmin ja soinnun sommitteluun, ja runo voidaan jopa luoda niiden ehdoilla. Loppusoinnusta tulee hyvin mielenkiintoinen, aidosti musikaalinen ja vapautunut, eikä siinä tunnu sanottavan, älyn ja ajatuksen rajoittavaa ylivaltaa, joka on omiaan pilaamaan minkä tahansa runon, mitattoman, vapaamittaisen, tai metrisen.


To Autumn


I.

SEASON of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.
II.

Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.
II.

Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.

KIRJOITTAMINEN RAKKAUDEN TEKONA

Anita Konkan kirjailijanpäiväkirjasta löytyi meemi, Tuomas Nevanlinnan ja Juha Siltasen kysymyksiä ( provosoivia ajatusheittoja?) Lahden kirjailija kokoukseen osallistuville kirjailijoille:

Voisiko Paratiisissa kirjoittaa kirjan? Jos, niin miksi ja kenelle?

Vaikka emme elä paratiisissa ei kaikki kirjallisuus silti ole epäkohdista marisemista. On havaittava myös hyvyyttä ja luulisi sitä paratiisissa riittävän. Paratiisissa on siis paras rauha kunnolliseen työskentelyyn. Kirjoituksella olisi siellä todella edellytyksiä löytää omaperäinen musikaalisuutensa.


Onko kirjailija Rakastava Ihminen - ja mitä hän ajattelee siitä väitteestä, että suurin rakkaus antaa kohteelleen vapauden?

Kuka tahansa on rakastava ihminen jos pysyy uskollisena henkisen eheyden ideaalille, eikä yritä uskotella itselleen että eheyttä ei tarvitsisi nöyrtyä etsimään silloin kun se selvästi on kateissa.
Suurin rakkaus varmaan antaa kohteelleen vapauden ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin se tuottaa tuon mainitun henkisen eheyden, jolloin luovat energiat (ensikertaa tämänpuoleisessa) saadaan tehokkaseen käyttöön. Suurimmasta rakkaudesta ei löydy pikkumaisuutta välittää pikku inhimillisyyksistä, luonnollisista ja maallisista hairahduksista: kaikki sellainen annetaan välittömästi anteeksi.


Jos kirjoittaminen todella on rakkauden teko, mikä onnen, täyttymyksen tunne on kirjoittamisen päämääränä? Rakastaako kirjailija Tärkeintä Vastaanottajaa? Vai rakastaako hän kansaa, ihmiskuntaa - vai itse luomiaan hahmoja? Vai haluaako hän itseään rakastettavan?

Estettinen toiminta voi synnyttää äärettömän monipuolista ja -vivahteista vilpitöntä iloa, joka on esteettistä iloa. Se on naurun, leikin ja ekstaasin muoto. Sillä ei ole mitään muita tai välillisiä päämääriä kuin yhdessäolo ja asioiden jakaminen, asioiden samanhetkinen tajuaminen, henkinen liike. Puheen samanpaikkaisuus ja välittömyys, välittömät vaikutukset. Tarkalleen ottaen se, ettei aika kävisi pitkäksi. Jos siis aikaa olisi ikuisesti, emme vanhenisi, eläisimme paratiisissa, esteettinen ilo olisi kaiken päämäärä, koska muuten kuolisimme tylsyyteen tai karkeuteen, ja muuttuisimme eläviksi pyhäinjäännöksiksi, seniileiksi hyvinvointiyhteiskunnassa.



Yrittääkö kirjailija vietellä lukijan, onko hän Don Juan? Vai onko hän Faust, joka saa omakseen maailman, mutta kadottaa sielunsa ja rakastettunsa?

Luovalle on tärkeää olla rakastaja, epäolennaisempaa on onko hän rakastettu. Hän on rakkauden palvelija. Siksi hänen täytyy muovata sitä mitä hän rakastaa. Hioa jumalat kuntoon. Tekstiä, tietoisuutta, omaansa ja toisten. Tässä tilanteessa rakastettua ei voi tietenkään kadottaa, koska se on päämäärä, sitä ollaan tekemässä, luomassa edellytyksiä, vaikuttamassa sen syntyyn... juuri siihen että rakastetun olemassa olo olisi mahdollinen. On joka hetki muistettava sielunsa ja se mitä rakastaa, graal.


Entä mistä nauttii lukija, kenen kanssa hän kommunikoi, mihin hänen intohimonsa, rakkautensa kohdistuu?

Lukijan rakkaus kai kohdistuu hänen omaan maailmaansa, siihen jonka hän tuntee, ja jota oppii tuntemaan paremmin ja jonka tuntemiseen häntä muovataan.


Tai kenties tämä intohimojen rihmasto onkin tykkänään seksuaalista alkuperää. Onko kirjallisuuskin hyväilyn, himon, penetraation, masturbaation, ekshibition, prostituution, geneettisen siirtojen pelikenttä? Entä flirtti, romanssi ihastus?

Kirjallisuus on loppujen lopuksi pelkän fyysisen liikkeen ja alkeispsykologian esittämiseen kurja ja raskassoutuinen muoto. Kirjalisuuden äärelle kumartuminen voi maksaa vaivan vain riittävän tihentyneessä ilmaisussa. Tiiliskivet täynnä humanintresthöttöä ovat tonninpainoisia ja herättävät lähinnä epätoivon ja kauhun tunteita.


Ja mikä tässä kentässä on ilkeyden, pahan, paholaisen rooli? Varataanko se kirjallisuusteollisuudelle? Vai yhteiskunnalle, joka on aina väärässä?

Paholaisen rooli on aina sama: horjuttaa ihminen pois henkisen eheyden ideaalista. Uskotella itselle ja toisille että eheyttä ei tarvitsisi nöyrtyä etsimään silloin kun se selvästi on kateissa. Saada luova henki epäuskoon ja unohdukseen omasta tehtävästään. Johtaa hänet harhaan omasta tiestään. Estää ja hidastaa saavuttamasta Graalia, sitä jolle Graal kuuluu.

HAUKUIN

Söllen Raamatun vahvat naiset niin perusteellisesti että nyt jo masentaa. Vaikka olenkin kaikesta erimieltä, johti tuo kirja minut tänään lukemaan Simsonin tragedian ja paljon muuta ylivertaista kirjallisuutta. Kirja sitä paitsi täyttää asiallisuuden vatimukset kevyesti monin paikoin. Kielteinen piirre on se, että vaikutelmaa feminismin korruptoimasta propagoinnista ei voi välttää. Varsinkin tällaisessa aiheessa olisi erityisen tärkeää, että kirjailija varoisi kumpaakaan sukupuolta tehostavia äänenpainoja ja noudattaisi myyttien ja legendojen luonnollisia painosuhteita.

20.4.2005

ESTER

Madonnahan on nykyään nimeltään Esther "kätkeytyä". Miksi kenkään tarvitsisi kätkeytyä? "Parasta on olla oma itsensä" kuuluu keskiluokkainen römeä neuvo! Otetaanpa näyte juutalaisen Esterin kirjasta, kohdasta jossa puhutaan muinaisesta Babi Jarista (Est 3:13):
"Ja juoksijain mukana lähetettiin kaikkiin kuninkaan maakuntiin kirjeet, että oli hävitettävä, tapettava ja tuhottava kaikki juutalaiset, nuoret ja vanhat, lapset ja vaimot, samana päivänä, kahdennentoista kuun, se on adar-kuun, kolmantenatoista päivänä, ja että oli ryöstettävä, mitä heiltä oli saatavana saalista.
Kirjeen jäljennös oli julkaistava lakina jokaisessa maakunnassa, tiedoksi kaikille kansoille, että olisivat valmiit tuona päivänä."

PYHÄ SOTA

Ei ainoastaan Islam esitä pyhän sodan oikeutettua mahdollisuutta, vaan myös raamattu, ja paljon syvällisemmin tietenkin:

"Ja Simson sanoi: "Menköön oma henkeni yhdessä filistealaisten kanssa!" Ja hän taivuttautui eteenpäin niin rajusti, että rakennus luhistui ruhtinasten ja kaiken siinä olevan kansan päälle. Ja kuolleita, jotka hän surmasi kuollessaan, oli enemmän kuin niitä, jotka hän oli surmannut eläessään."

Kas, Simson on myös anti-Oidipus, itse kuningas Oidipuksen varjo ja syyllisyydentunto:

"Silloin filistealaiset ottivat hänet kiinni ja puhkaisivat hänen silmänsä."

(Tuom. 16)

PITKÄT HIUKSET JA ARMEIJA

Ja kun hän joka päivä ahdisti häntä sanoillansa ja vaivasi häntä, niin hän kiusautui kuollakseen ja paljasti hänelle koko sydämensä ja sanoi hänelle: "Ei ole partaveitsi minun päätäni koskettanut, sillä minä olen Jumalan nasiiri äitini kohdusta asti; jos minun hiukseni ajetaan, niin voimani poistuu minusta, ja minä tulen heikoksi ja olen niinkuin kaikki muutkin ihmiset".
Kun Delila huomasi, että hän oli paljastanut hänelle koko sydämensä, niin hän lähetti kutsumaan filistealaisten ruhtinaat sanoen: "Nyt tulkaa, sillä hän on paljastanut minulle koko sydämensä". Niin filistealaisten ruhtinaat tulivat hänen luoksensa tuoden mukanaan rahat.
Ja hän nukutti hänet polvilleen ja kutsui miehen, joka leikkasi hänen päänsä seitsemän palmikkoa. Niin hän alkoi saada hänet masennetuksi, ja hänen voimansa poistui hänestä.
Ja Delila sanoi: "Filistealaiset ovat kimpussasi, Simson!" Kun hän heräsi unestaan, niin hän ajatteli: "Kyllä minä selviydyn niinkuin aina ennenkin ja pudistan itseni vapaaksi". Eikä hän tiennyt, että Herra oli poistunut hänestä.
Silloin filistealaiset ottivat hänet kiinni ja puhkaisivat hänen silmänsä. Ja he veivät hänet Gassaan ja kytkivät hänet vaskikahleisiin, ja hänen täytyi jauhaa vankilassa.

(Tuomarien kirja)

Jouko Ahola Simsonina Werener Herzogin elokuvassa Invincible (2002).

RAAMATUN VAHVAT NAISET

Vilkuilen saksalaisen Dorothee Söllen kirjaa Raamatun vahvat naiset. On ihme miten suomessa, edunsaajapiirit julkaisevat aivan häpeilemättä alhaisinta feministipropagandaa mitä maanpäältä löytyy. Jo aivan pintapuolinen vilkaisu osoittaa, että Sölle ei ole ollenkaan asioista tietämätön. Ei ollenkaan. Hän ei tosiaankaan ole jättänyt "järkeään kirkon oven pieleen". Hän tuntee asiat hyvin, niin hyvin, että noudattaa totuutta aina ihan siihen pisteeseen saakka, jossa tuo esiin tarpeidensa mukaisen röyhkeän valheen tai virheellisen tulkinnan, oman tauloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen asemansa parantamiseksi institutoissa joissa toimii. Kukaan miespuolinen professori tai kustannustoimittaja ei tietenkään kehtaa muuta kuin myötäillä ja alistua. Naiset sen sijaan tapauttavat käsisään yhteen.
Sölle ei häpeä käyttää uransa ja sanojensa pönkittimenä sitä ällistyttävää sattumaa, että hänen vanhempansa lähettivät hänet pyhäkoluuun eivätkä Hitler-jugendiin. Tämä vanhempien tahaton sekoilu "kriittiinen asenne krematorioihin" tekee Söllestä itsestään paremman ihmisen, kuin niistä, joiden vanhemmat pakottivat lapsensa toimimaan tulevan kansainvälisen uran ja menstyksen kannalta tuhoisalla tavalla. Feministi ei häiköile käyttää tätäkään propagansaa oman taloudellisen ja sosiaalisen asemansa kohentamiseen. Hän ei totisesti ole jättänyt järkeään kirkon oven pieleen. Ei.

Esimerkiksi Maria Magdalenasta tehdyt "uudet ja rohkeat" "tulkinnat" ovat kyllä äärettömän taitavasti laadittu. Sölle valehtelee vain niissä kohdissa joita ei voida lähteistä tarkistaa. Lopputulos on huikaisevan kammottavaa luettavaa sille joka tietää miten totuus, todellisuus, suurinpiirtein toimii.
Kuninga Herodeksen porttovaimoa Herodiasta kuvaillessaan Sölle tuo esiin koko älynsä huikean rekisterin. Hän kaunistelee tarinaa niin paljon kuin mahdolista, tuo kuvitukseen harhaanjohtavan huonon maalauksen, liittää tekstiin Heinrich Heinen karikatyyrimäisen valheellisen, ivamukaelmalta tai parodialta vaikuttavan tekstin, kaikki aivan kummallisessa merkityksessä. Tämä taiteilija, Sölle on todella suuri. Luuliisi että itse Saatana sommittelee tätä sekasotkua. Hän jättää kuitenkin omasta kertomuksestaan pois johtopäätöksen... onko Herodias hyvä vai paha nainen? Hän antaa tarkasti valitun todistusmateriaalin ja lukijan oman tunnon päättää... Todella ovelaa. Sillä esittäessään Herodiastä jotakin röyhkeästi totuuden vastaista, jotakin liian positiivista, olisi selvää että hän paljastaisi omat vaikuttimensa ilmeisellä tavalla. Sillä Herodiasta ei ole mahdollista säilyneiden dokumenttien pohjalta tulkita kuin tasan yhdellä ja oikealla tavalla. Sölle siis pitää pintansa, mutta pyrkii tässäkin mahdollisuuksien mukaan, luomaan naisesta mahdolisimman pyhimysmäisen kuvan, ja olematta tunnustamatta ainoatakaan tosiasiaan naisen pahuudesta. Feministi ei missän tapauksessa tunusta että nainen voisi missään tapauksessa olla toiminnallaan ja valheillaan myötävaikuttamassa tragedian syntyyn. Nainen ei ole rikollisella, passiivisella, juonittelevalla ja valehtelevalla toiminnallaan syyllinen mihinkään: vain mies on syyllinen, mies leikkaa kurkun poikki, mies tappaa, mies murhautaa, mies himoitsee. Vain mies on syyllinen! Koska mies on niin tyhmä että luottaa naiseen. Feministi nauraa kyynisesti... voi tuota sentimentaalista hupsua, joka on Jumalan ainoat kädet maailmassa, itsetiedottomat ja veriset kädet, toteuttamassa naisten tahtomia ja suunnittelemia rikoksia ja murhia, voi kuinka idioottimaista kaikki onkaan!
Tarina Delilasta Simsonin tuhoonviettelijästä on Söllen käsissä korruptoitunut naisen viekkauden ylistykseksi. Simsonin tarina on täydellinen esimerkki logiikasta jolla vallassa oleva roskajoukko, filistealaiset, käyttää viehättävää naista lyömäaseena, heitä vastaan nousevaa henkeä vastaan. Oheen valittu Rubensin maalaus ei ole yhtä epäonistunut kuin Söllen asiaton teksti. Maalauksessa näkyy Simson, kaksi naista, nuori Delila joka edustaa primaria "sisähuonetta" ja vanha portto, joka edustaa Delilan sekundaaria "ulkohuonetta" filistealaisuutta. Ympärillä on filistealaisia jotka ovat tulleet murhaamaan voimistaan riisutun ja sidotun Simsonin porton salajuonesta. Rubensin ongelma on porton kasvoissa, joita hän esittää vain oikean sivuprofiilin kammottavan vääristyneisyyden. Todellisuudessa oikea puoli edustaa nuorta Delilaa, ja vasen, piiloonjäävä puoli rahan ja maallisen vallan ahneutta. Rubens jakaa kasvokolikon puoliskot kahdeksi eri henkilöksi, nuoreksi ja vanhaksi naiseksi.

Tekstissään Sölle naureskelee Simosonin kohtalolle ja pitää sitä oikeutettuna, mielessään lausuen: Pukki! Pederasti! Sika! Asiasta on turha sanoa sen enempää; Söllen kaltaisella barbaarilla ei ole sielussaan käsitystä pyhästä Miehuudesta. Sölle on filistealaisten kätyri joka ei ole koskaan vakavasti ajatellut Graalia.

Kuten sanon Wagnerin Parsifal (en tiedä onko Parsifalia verrattu Kaspar Hauseriin, mutta se voisi ola hedelmällistä) hätkähdyttää juuri siinä, että kukaan ei sitä ennen eikä juuri kukaan sen jälkeen ole pystynyt kuvaamaan naista niin totuudellisesti kuin Wagner. Wagnerin tulkinta on harvinainen kahdesta syystä. 1) näin täsmällinen ja vakuuttava hieman karmivan totuuden ilmaiseminen vaatii erityistä rohkeutta, 2) sellainen tulkinta voi syntyä ainoastaan Graalin tavoittelijan mielessä.

Graalin tavoittelija ei olekaan mikä tahansa perskärpänen tai pillunvonkaaja, jollisista Söllen kaltainen feministi aina etsii mieskuvansa arkkityyppiä (mitäpä feministi voisikaan tietään Graalintavoittelijoista, eihän heitä itsetietoiset ja ahneet feministit kiinnosta!). Graalin tavoitelija etsii nimen omaan sitä mikä hänelle kuuluu: henkensä yhtenäisyyttä, jotta hän voisi olla ritari, Jerusaleminrakentaja, pyhän naiseuden vaalija ja puollustaja, sekä Graalin salaisuuden vartija. Sellainen tyyppi on kaukana seurapiirikutsuilla ja kokkareilla hengaavista tyypeistä jotka tarvitsevat kainaloon teologi Söllen tapaisen edustavan mutta nihkeän perseen.

Siispä onkin niin, että koska Jeesus nyt sattui olemaan varhainen Graalintavoittelija, niin hänen näkökulmansa ei avaudu muille kuin toisille Graalintavoittelijoille, koska juuri Graalin tavoitteleminen ja sen salaisuuksiin kokemuksen kautta vihkiytyminen on se ykseys ja näkökulma joka yhdistää kristillisen kokemuksen. Wagnerin tulkinnassa tätä ykseyttä symboloi parantumaton, umpeutumaton haava, jonka Longinus lyö Jeesuksen kylkeen. Graalia etsitään, ja Pitkäperjantain ihmettä odotetaan siksi, että tuo haava, joka on jokaiseen Graalinetsijään lyöty samalla Longinoksen keihäällä, saataisiin vihdoin parantumaan.

Hirvittävää potaskaa syntyy, kun jotkut Dorothee Söllen tapaisat "radikaalit" pikku nartut, tai Dan Brownin tapaiset melko älyttömät seikkailukirjailijat, alkavat puhua siitä mitä Jeesus tunsi ja ajatteli. Noitarovioita ja Jumalan rottweileriä tarvitaan, että tälaisesta aivan turhasta kirjoittelusta päästäisiin eroon. Miksi nämä eivät opiskele vaikka tietotekniikkaa tai jotain hyödyllistä, ja lopeta turhaa kirjoittelua, jota muut, joilla olisi parempaakin tekemistä saavat juosta perässä korjaamassa.

SEKSUAALISTA MERKITYSTÄ

Yleinen keskiluokkainen käsitys on se että voi hyvinkin olla jotain mikä ihmiselämässä paljastuu seksuaalisuutta tärkeämmäksi. Ihminen joka erottaa seksuaalisuuden rakkaudesta on tietämätön. Se joka ei tajua että kaikki inhimilliset luonteet, henget, äänet ja hahmot ilmenevät rakastavassa temperamentissa on perifeerinen näpertelijä.
Sivuun fokusointiin, mitättömien ja turhien asioiden keskiöön nostamiseen, voi olla kaksi syytä.
Ei haluta kohdata sitä mikä on olenaista, ettei jouduttaisi pettymään ja tunnustamaan omaa tragediaa.
Ei haluta paljastaa sitä mikä on olennaista, etteivät typerykset heräisi kilpailemaan siitäkin kanssamme. Päinvastoin annetaan kuva, että olennaista on pikemminkin kaikki muu, ja tuo mitätön kysymys rakkaudesta ratkeaa hienon uuden maailmanjärjestyksen ansiosta aivan kuin itsestään.

Modernissa elämässä, kolutuksessa, työelämässä, taloudessa, uskonlahkoissa, nuorisokulttuurissa, kaikessa on kysymys jälkimmäisestä. Olennaisen asian kuoruttamisesta hämäyksen, epärehellisyyden ja ilmaisukyvyttömyyden valepukuun.

Ystäväni kääntää pienelle ryhmälle markiisi de Saden Sodoman 120 päivää. Saamme käännöspalan sähköpostiin päivittäin. Kirjaa ei tulla koskaan, ainakaan näin hienona käännöksena päästämään riviäkään julkisuuteen. Suomalainen kultturi enempää kuin täkäläinen olematon luterilainen uskontommekaan ei ole missään mielessä puolustuskykyinen koettelmaan voimiaan niin hitsauspillinkirkasta ja ylivoimaista filosofista nerouta vasten kuin de Saden pääteos. Kääntäjällä on vastuu, ja hänen pitää olla lahjomaton: ei riviäkään kustantajille mistään hinnasta.

RITUAALIA TOISTAVA KIRKONMIES

suhtauu siihen mikä meissä on totta, samalla tavalla kuin näyttelijä suhtautuu siihen mikä meidän näytelmissämme on totta.
Näyttelijä haluaa elää roolit lavalla, mutta kotonaan hän ei välittäisi ottaa niistä harteilleen yhtäkään. Sama pätee kirkonmieheen. Kummankin tulee olla puhdas siinämäärin, että saavat ulos olennaisen roolista, tai tarkemmin ottaen, että eivät tuo siihen mitään ylimääräistä ja epäpuhdasta. Sen puhtaampi ei tarvitse olla.

ALOITIN MIHAIL BAHTININ

tuotannon uudelleenlukemisen, jonka jälkeen siirryn Dostojevskilta vielä lukemattommien (onko Sydämen oppivuodet sama kuin Keskenkasvuinen?) romaanien pariin. Sitten välipalanomaisesti koko Dostojvskin tuotanto. Ja tämän jälkeen ehkä vielä kerran katsaus siihen mitä venäläinen kirjallisuus tuotti ennen vuotta 1920. Pikainen yksityiskohtiin menevän analyysi kaikesta´siitä mitä antiikissa kirjoitettiin, josta hyppy nykyaikaan.

MIKSI SANASTA KILTTI

ei synny ainoatakaan positiivista mielleyhtymää. Tiedämme että kiltti lapsi on aina inhottavien ja kunnianhimoisten vanhempiensa hyväksikäytön tahdoton kohde. Tiedämme että kaikki kiltteys on hengetöntä auktoriteettiuskoa, nopeälyisyyttä, ja nokkelaa kykyä toisten hyväksikäyttämiseen tekopyhyyden avulla. Kiltteys voi olla parhaimmillaan turhaa velvollisuudentuntoa sellaisia asioita kohtaan joilla ei ole meille ymmärrettävää tai tuntuvaa arvoa. Kiltteys on aina pois arvokkaasta ja vilpittömästä tunteesta. Kiltteys on pahimmillaan sitä että ihmiset jotka eivät pidä meistä kohtelavat meitä niin, että emme tule tietoisiksi heidän todellisista ajatuksistaan. Kiltteys on pahuuden muoto.

19.4.2005

PAAVI

on valittu kannaltani onnellisesti, ja voin heti aloittaa järjestelyt Kirkkoon liittymiseksi. Kirkko on vastannut haasteeseen napakasti ja osoittanut että siitä ei hevillä hulluus lopu. Mitä luin päivän lehdestä, seisonen opin pienintäkin vivahdetta myöten uuden Paavin, "Jumalan rottweilerin" takana. Sanotaan että 78-vuotias Herran koira olisi kuulunut Hitler-jugendiin. Se ei merkitse mitään, varmasti Hitler-jugend kaipasi jyrkkiä toisinajattelijoita yhtä ahnaasti kuin Kirkko, ja Cioranin&Parosen linjalla oleva teini kyllä ehtii monenlaista.

"Pysykäämme opin puhtaudessa ja uskon perusasioissa. Torjukaamme tarmokkaasti kuvitelmat asioiden suhteellisuudesta ja siitä että ihmisen päämäärä oma minä ja omat halut." Joseph Ratzinger, Paavi

JUMALA SE KAI ON

ainoa joka antaa voimaa että jaksaa työssä. Mutta luulen että se tapahtuu vasta sitten kun olemme joka tapauksessa päätäneet tehdä ja tehneetkin sen mitä pitää, siitä huolimatta ettei mitään voimia annettu. Tällä kertaa voimat annetaan vastustajalle, ei meille jotka toimimme ihmisten nimissä.

BLOGI

olisi ollut Picassolle oikea foorumi. Muistan vaikutelman kuin näin joskus dokumentin Picassosta joka piirsi tussilla läpikuultavalle pinnalle, niin että kuvan muodostumista ja muodonmuutoksia saattoi seurata tosiaikaisesti kuin taidokasta animaatiota. Ensimmäinen kysymykseni oli: onko tämä jotain tsekkiläistä aninmaatiota. Sitten kun aikani katsoin, totesin ettei voi olla. Ei voi olla mahdollista että olisi olemassa joku animaattori, joka tekee tällaista ja minä en tiedä hänen nimeään. Täysin ällistyneenä, hämilläni ja peloissani jäin odottamaan lopputeketejä: Kuka voi olla tämä tuntematon mestari? Sitten paljastui että se on Picasso kuultopaperin takana. Huokaisin syvään helpotuksesta. Selitys tuntui tyydyttävältä ja uskottavalta. Yhdistin jotenkin näin: jos Picasso on jumala, hän voi tosiaan olla tämän takana. Picasso on Picasso, niinpä tietenkin, mikä tahansa paperilippu joka on sillä nimellä allekirjoitettu on omaisuuksien arvoinen. Tämä selittää kaiken. Huokasin helpotuksesta.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että mitäpä jos kauhukseni lopputeksteihin olisi tullut joku ohjaajannimi, jota en olisi koskaan kuullutkaan. Sellainen olisikin jo herättänyt levottomuutta. Tämän tyyppistä: jos tämän tekijä on tuntematon... miten kukaan ihminen koskaanm voisi kuvitella tulevansa tunnetuksi... kaikkihan olisi vain sattumaa... kaikki pelkkää ilveilyä.

Niinpä niin. Tunnettuus, maine, taidepiirien kuoliaaksi syleily. Mitä ne ovat? Ne ovat keinoja tehdä jumala ymmärrettäväksi ja varattomaksi. Jos jumalalla ei olisi nimeä, se olisi äärettömän levottomuutta herättävä voima. Omilla teoillaan se voisi tehdä minkä tahansa ihmisen luomuksen naurettavaksi, asettamalla oman tekonsa ja ihmisen teon rinnakkain. Taidepiirit tas elävät juuri ihmisten teoista, siitä että muutaman arvoesineen ohella myydään paljon paskaa. Siksi taidepiirit eivät voisi sietää sellaista kapinaa, että heidän arvokkaat ja nimekkäät tuotteensa tehdään tyhjiksi jonkun nimettömän ja satunnaisen taholta, toistuvasti, jumalan kaltaisella varmuudella. Taidepiirien on nopeasti nimettävä Picasso Picassoksi ja alettava syleilemään tätä. Näin hän alkaa saamaan poliittisa vastustajia, tämä Picasso, ja taide opiskelijat alkavat haukotella "No, se nyt on vain sitä... no se nyt on nähtyä kaikki..." "Jotain uutta kiitos!" "AI Picasso, ymmärrän, ymmärrän."
Tosiasiassa, jos tuo nimi, maaginen taikasana, yleisön vapauttava klishee, Picasso, puuttuisi hänen yhdetäkään työstä, kukaan ei enää ymmärtäisi tästä maailmasta yhtään mitään... Aivan samoin kuin jos löytäisimme Edgar Allan Poen Kultakuoriaisen (olettaen että emme tuntisi sitä Poen kirjoittamana) Kauppisheikin kootuista teoksista, menisimme heti niin pyörälle päästä, että emme voisi enää vastata itsestämme ja tekemisistämme tässä maailmassa.

Mutta jos Picasso olisikin työskennellyt blogistanissa, häntä olisi ollut paljon vaikeampi määritellä tai syleillä hengiltä. Ensinnäkään hän ei olisi suostunut julkaisemaan töitään missään muualla kuin blogissa, tarjoten vaikutteet kaikille ihmisille yhtä aikaa. Toiseksi hänellä ei olisi ollut mitään suhdetta taidepiireihin, jossa rahanjako tapahtuu. Tietysti kritiikki olisi kuulunut näin: "Mutta teokset, maalaukset ovat eri asia kuin digitoidut kuvat. Tuollaisiahan nyt osaa kuka voi tehdä photoshopilla, pelkkää dataa, ei muuta, ei mitään kiinnostavaa." Eläessään Picasso olisi varastoinut kaikki teoksensa kotiinsa, myymättä tai lahjoittamatta yhtäkään. Vain läheiset ystävät olisivat saaneet mahdollisuuden nähdä alkuperäisiä teoksia ja vakuuttua niistä, kuka mitenkin haukotellen (kukaan ei ole profeetta omalla maallaan). Vanhuutensa päivänä Picasso olisi kuljettanut tuotantonsa Sveitsiläiseen pankkiin ja tallentanut sen holviin sadaksi vuodeksi eteenpäin. Avaimen hän olisi heittänyt Seineen.

NAISVIHA

Olen joskus hämmästyneenä ihmetellyt, että miten ihmeessä jotkut pesän pohjanpahnoista pölypussiin nostetut vanhatpojat onnistuvat kehittämään sellaisen itselleni täysin oudon tunteen kuin naisvihamielisyys. Naisissa nyt on viimeksi mitään vihattavaa, jos sukupuolia ajatellaan. Jos pyrkisimme penikset ojossa, yhtä varomattomasti pyyteellisen raukeasti hymyillen karvaisten miesten pakeille, voi olla että arvaamattomus, puhelinten sulkeminen ja epäkohtelias käytös olisivat vieläkin täydellisempi osamme. Homoilun maailma on raadollisin mahdollinen.
Harva joka tuntee luontaista vastenmielisyyttä naista kohtaan, tunteen minkäänlaista vastenmielisyyttä kaikkea mahdollista pahuutta kohtaan. Ja kukaan ei inhoa pahuutta niin kuin mies joka rakastaa naisia. Häntä häiritsee suunnattomasti se, että naisissa, tuossa jalossa ja kaikki ylevät mielikuvat ylittävässä sukupuolessakin voi vallita tuo miesten inhottava sairaus, tuo kasarminliukuvoiteenlöyhkä. Yhtä paljon häiritsee se että jotkut naiset siksi tulevat käytetyksi sairaiden miesten välikappaleena hyvän ja pahan taistelussa, jota miehet ovat tuomitut käymään toisiaan vastaan kuolemaan saakka.

BABYLONIN ARPAJAISET

Olipa kerran insinööri joka keksi kauneusleikkausrobotin. Tämän tekniikan ansiosta kauneudesta tuli naurettavan halpaa. Täydellinen kokovartalo kauneusleikkaus vain 200 euroa. Kone oli jyhkeä teräksinen kuutio jonka sivussa oli uuninluukuntapainen, josta ruumis tungettiin krematorioon. Toimenpide kesti kaksi tuntia ja lopputulos oli se, että henkilön kauneus kohentui 90% siitä mikä oli hänen alkuperäisen etäisyys täydellisestä. Potilaat olivat tyytyväisiä lopputulokseen, mutta eivät aivat poikkeuksetta. Saatiin nimittäin huomata, että kone teki 99% odotukset ylittävää jälkeä. Mutta 1% oli sutta. Yksi sadasta potilaasta vedettiin koneesta hirviöksi muuntuneena. Jos hänet laitettiin uudelleen koneeseen, saatettiin havaita, että hän ei selvinnyt käsittelystä elävänä: jäljellä oli kasa verimakkaraa.
Epävarmuus aiheutti sen, että konetta boikotoitiin malli ja missipiireissä pitkään. Kehitysmaissa kuitenkin moni nainen oli valmis kaunistamaan itsensä hirviöksi tulemisen uhallakin, päästäkseen naimisiin rikkaisiin valtioihin, ja sitten hankkiakseen avioeron aloittaakseen tuottoisan prostituutiobisneksen.
Kohta näitä kauneusleikattuja kurjista oloista lähteviä oli niin paljon, että kaikki prostituoitujen asiakkaat, missikisapakinnot ja mallinhomman menivät heille. Myös rikkaat miehet naivat enää pelkästään näitä halpatuotteita, eihän heitä voinut erottaa aidosta.
Monet kävivät kauneuskoneessa monta kertaa, ja joka kerran ruletti pyörähti sellaiseen koloon että jälki oli tyydyttävää.
Kerran eräs hyvin kaunis, ja ennen maailman kuulu malli, Naomi Campbell kylläistyi jatkuvaan työttömyyteen, syrjäytymiseen ja makaronilla elämiseen. Hän kokeili konetta, ja kas kummaa uunista vedettiin ulos tunnistamattomaksi muokkautunut olento jolla oli ruma ihmisen pää ja suomuonen hylkeenvartalo. Johen ehtikin nauttia, neureskeltiin itsekseen. Julkisesti itkettiin. Sellaista se on, jumalten leikki, vitsailtiin itsekseen. Intellektuellit lähettelivät surunvalitteluja ympäri maailmaa ja joku kieltäytyi suuresta, kauneuskoneen keksijän luoman säätiön kirjallisuuspalkinnosta. Jälleen mentiin innolla koneeseen.
Mutta nyt kävikin niin, että koneet, joita oli maailmassa useita tuottivat kaikki tuon saman kammottavan lopputuloksen: hirvittävä sekasikiö.
Paha luku oli kierähtänyt rulettiin jo kuusi kertaa peräkkäin, näin ilmaisi kaikki kauneuskoneet verkottava keskustietokone. Mikä olisi seitsemännen kerran todennäköisyys... häviävän pieni. Koneet tarkistettiin ja huollettiin, mitään vikaa ei yhdestäkään löydetty. Kaiken pitäisi mennä nyt hyvin vakuuttivat insinöörin, mutta bisnes kuihtui. Uusia potilaita ei ollut helppo haalia. Ihmiset alkoitvat tulla taikauskoisiksi. Pian kuitenkin paineet kasvoivat ja joku rohkea päätti koettaa onneaan, tällä kertaa mies, ATM, suomalainen nörtti.
Mutta pahus, taas tuli epäonnen luku, ja nörtti sai hyönteisen ruumiin ja menetti chanssinsa totaalisesti.
Kuka olisi seuraava, kaiutettiin megafoniin. Kuka tahtoo koettaa onneaan Babylonin arpajaisissa. No jostain löydettiin tietysti vielä epätoivoisempaa porukkaa, nyttemmin työtön prostituoitu, joka oli vielä taannoin ollut erään lätkäkoutsin ylläpitämä: kone tuuppasi jälleen kääpiöitä, hyönteismiehiä, käärmenaisia ja mitä kummalisimpia minotauruksia tuutistaan.
Näin mentiin jonkin aikaa nurkuen, ihmisuhreja antaen, kunnes onni kääntyi. Alkoi tavanomainen helvetillinen rulianssi.
Koska ihmisten turhamaisuudella ei ole rajaa, alkoi maailman populaatiosta jo puolet olemaan epämuodostuneita, ja puolet supertäydellisiä. Supertäydelliset kuitenkin löysivät itsestään sen enemmän virheitä mitä asymptoottisemmin heidän kauneutensa lähestyi täydellisyyttä. Samalla he alkoivat muistuttaa melkoisesti toisiaan. Sen pituinen se.

MOOSEKSEN LAKI LIIKENTEESSÄ

Sen takia avaruussukkula herättää ahdistusta koska siellä on hyvä olla. Käveleminen on ihmiselle epäluonnollisen hidasta. Jo pelkkä liikennemerkkien, nopeusrajoitusten, sulkuviivojen, hidasteiden ja betoniporsaiden näkeminen herättää vatsassa kiertävän tunteen, päässä huimausta, käsissä hikoilua ja otteenherpoamista.
Tämänpuoleisuuteenko meidät on tuomittu?
Sulkuviivojen tuonpuoleisessa, ylinopeuksien transsendenssissa asettuu sydämemme kammiovärinät, kylmä hikoilu taukoaa, ja veri alkaa kiertää päässä normaalisti. Maamme voisi hankkia kuuluisuutta esteettömän liikkumisen kultamaana.
Vammaisten osalta asiat on kunnossa. Terveiden osalta on parantamisen varaa: törmäämme esteisiin kaikkialla missä liikumme. Päämme on kaiken aikaa kuhmuilla. Pientä ikävää ja onnettumuutta ehtii tapahtua siirappisessa hitaudessa.
Kiitoradan levyiset tyhjät asfaltoidut kulkuväylämme ovat maailman parhaassa kunnossa. Ne ovat autiot ja ankarasti säädellyt. Kun tiukkoja lakeja säädetään, niitten noudattamista on valvottava anaalisella tarkkuudella. Poliisi ilmoittaakin etukäteen valvontatoimenpiteistään houkutellakseen maailman turvallisimmille kiitoradoille edes jonkun ABS-jarruin, ilmatyynyin ja kokoonpuristuvin turvakorein varuettun 55 kilometriä tunnissa hurjasetelvan häirikön.
Ehdotukseni on: avatkaamme maa muriseville urheiluautoille ja turboahdetuille brittiläisille katuraasereille. Houkutelkaamme vauraita veronmaksajia maahanmuuttajiksi poistamalla turhat rajoitukset ja säännöt. Mooseksen ja Murphyn laki olkoon riittävä myös liikenteessä. >>

FEMINISMI

on rumaa, hyvin likaista ja häikäilemätöntä poliittisluontoista taloudellista keinottelua. Feminismi on melkein yhtä törkeää hybristä kuin sovinismi. Feminismi kieltää naisen pyhyyden, siis kaikki maajumalat, ja naisjumalattaret, kohottamalla maallisen naisen epäjumalaksi. Samalla feminismi tekee kaikista naisista kyvyttömiä kantamaan naisena olemisen vastuun, madaltamalla naisellisuuden ihanteet katutasolle. Vielä pahempi feminismin rikos on se, että se kieltää kaikki maskuliiniset vanhat jumaluudet. Feministiltä jumalat saavat osakseen vain kyynistä pilkkanaurua, samaa, jolla feministi salaisimmissa unissaan nauraa itselleen. Se on tasa-arvoa, kaiken pyhyyden tasapuolinen lokaanpolkeminen.

Nykyajan älykkäät ja vahvat naiset luottavat siihen, että heidän kusetuksensa menee läpi ikuisesti. Että mies vaan yksinkertaisesti on juuri niin koiramainen ettei kykene analysoimaan, näkemään, tajuamaan, hahmottamaan naista, ja naisen läpi. Luulempa, että tässä naiset ovat hiukan liian rohkeita optimistissaan. Vaikka suuret dynaamiset uroslaumat eivät ole koirankaan arvoisia kuvittelemaan naista, on kuitenkin voimia jotka saattavat uhata valheen bunkkeripäitä. Kovalla ja armottomalla raadannalla, kaikkien nautintojensa poissulkemisella, ja hillittömin tuskaisin prometeeisin veriuhrein jumalat vielä kykenevät palajastamaan naisen olemuksen. Ja silloin on katumattomalle, paatuneelle, epärehelliselle, tunnustamattomalle, hybriselle pyhäinhäpäisijälle osoitettu rangaistus oleva armoton.

Feminismin "yläminne, alaminne ja keskiminne" tukevat naissukupuolen systemaattista häväistystä. "Sitä harjoittavat internetissä sivustot farthammer.com, joka on varannut naisille aktin jälkeisen pieruyllätyksen; bangbus.com, jonka kiertelevä panobussi kalastaa naisia kadulta, käyttää heitä, ja jättää lopuksi keskelle ei-mitään; nastycops.com, jossa poliiseiksi tekeytyneet paskiaiset yrittävät saada naisia rysän päältä kiinni ja tarjoavat sovitteluratkaisua; captainstabbin.com, jonka irstailijat saalistavat naisia satamissa ja vievät jahdilleen pantaviksi, aktin jälkeen uhreille puetaan pelastusliivit ja heitetään yli laidan.Tämä on pieni otanta sadoista samankaltaisista sivustoista, jossa periodiuskollisia (nuorena on naitava) teinejä vietellään häväistykseen ja keskiluokkaisuuteen.">>

GOOGLEMAINOKSET

Tänään mainostettiin hetkisen festivaalikäymälöitä ja hoitoja rakko- ja ilmavaivoihin. Mainokset ilmeisesti iteroituvat hauskasti kunkin sivuston ydinsisältöön. Nyt kun tein taas editointeja mainoskoodiin, palasivat alkuperäiset kännykkämainokset. Odotetaan että siitä taas hakeutuvat omille urilleen.
Mainostajan kannalta parhaiten toimivat tietysti sellaiset mainokset, jotka sattuvat asiasillältään ihmisten Googlella etsimiä toimialoja, palveluita tai hyödykkeitä käsitteleville sivuille. Kuolleen henkilön kotisivuilla hautauspalvelut, Polydeukeen opistolla nyrkkeilypallot, jne.

WAGNERIN NAISKÄSITYS

Wagnerin Parsifalissa minuun vetosi juuri naiskuva. Se pitää tarkasti yhtä oman käsitykseni kanssa. Yllätyin radion ohjelmassa jossa professori Henry Bacon kertoi että Wagnerin naiskuva tässä teoksessa on pessimistinen ja jopa häntä iljettävä. Ihmettelin siksi, että Baconin, joka on tosi herrasmies, piti näin katkerasti valehdella, vain siksi että imartelisi studiossa kammottavia mielipiteitään laukovaa nuorta naikkosta, Leena Eilittää. Heti Perään Bacon tosin innostuksesta väristen hehkuttaa Wagnerin esiintuomaa hahmotusta.... ja ilmeisesti saadessaan sadelaisfasistisensilmänluonnin, vetäytyy arasti surullisen hahmon ritariksi kuulemaan Eilitän marionettinkeimailevaa luennointia.

Feminismi ja tasa-arvo ovat näköjään ongelma muuallakin kuin vain kouluissa, poliisilaitoksilla ja armeijassa, joissa miesten ajatuksia terrorisoidaan vakavasta työstä jatkuvalla perseenketkutuksessa ja puolialastomuudella.
Miten voi esimerkiksi ajatella tai puhua selkeästi, jos pitää miettiä miten asiat kulloinkin loukkaavat naista, joka saa kuulla totuuksia. Tasa-arvo ja totuus ovat kyllä aivan kokonaan yhteensovittamattomia.

Pyhä naiseus... ja pelkkä naiseus. Feministeillehän kaikki naiseus on pyhää. Heille koko Graal on selvä pyy. Nainen on kaunis. Kauneus on käypää rahaa markkinoilla. Miehet tulevat kuolaamaan koiralaumana. Nainen tietää jo kenen koiran valitsee. Mutta pitääkseen vähän hauskaa kulkukoirien kustannuksella hän määrää tehtäviä jotka niiden täytyy suorittaa. Luu, hae! Koiralle luvataan, että jos koira löytää luun tämän naisen älykkäästi ja inhottavasti sorvaaman lukkoon hän saa itse naisen kaalvaaksen kuin luun. Mutta kas mitään avainta ei olekaan. Kokelaat tekevät turhaa työtä eikä lukko aukea. Ei ihme, koska nainen on sekoittanut pesän, ja kuitenkin valintansa tehnyt ja sille valitulle lukot kyllä aukeavat avaimetta. Nauttikoon nyt "rehellisen kilvoittelun" voittaja pyhästä Graalista ajattelee nainen tarjoten perseensä nautittavaksi. Sellaisia ovat naisten tavalliset ajatukset Graalin pyhyydestä.

"Eihän nyt sellainen pelkkä seksuaalinen ole mitään..." kuten Eilittäkin halveksivasti naurahtaen totesi, ja lisäsi "Täytyyhän siinä olla jotain muutakin, jotain paljon tärkeämpää..." Tämä on hyvin olennainen kohta. Sillä jokainen meistä tietää että se "jokin paljon tärkeämpi" on se, mikä aina ajaa lahjakkaimman, vilpittömimmän, parhaan miehen itsemurhaan. Se on raha, sosiaalinen status, maine ja kunnia. Tätä ei varmaan Ellittä itsekään olisi tunnustanut, vaan alkanut sepostaa jotain korkealentoista jostain yläminnestä tai alaminnestä tai keskiminnestä. Montako kertaa olemme kuitenkaan käytännössä kohdanneet mitään korkealentoista naisen preferensseissä? Ei kertaakaan! Niin kyllä: Ei kertaakaan!

Sitten ovat pyhät naiset. He ovat erilaisia. Heistä tiedetään hyvin vähän. Heitä on olemassa. He voivat olla nuoria tai vanhoja. Heitä tavoittelevat vain ritarit. He ovat täydellinen arvoitus. He ovat itse Graal. Ovatko hekin tämän maailman kauneutta, sitä ei kukaan tiedä... Ja heidän löytämisensä on koko asian ydin.
Tärkeää on minun mielestäni tajuta, että luottaakseen naiseen, antaakseen naiselle sydämensä, mies, jolla ei ole naisen yli ehdotonta taloudellista valtaa ja ehdotonta patriarkaalista tyrannimaista käskyvaltaa, joutuu luottamaan tähän, naisen pyhyyteen. Tässä tapauksessa mies, ritari, taistelija, luovuttaessaan sydämensä ainoan pyhyyden naisen pyhyyden huostaan ottaa aivan dramaattisen riskin... sillä jos nainen häpäisee miehen pyhyyden, mies jää alastomana vihollistensa armoille. Naisella on siis melkoinen valta, ja sopii toivoa että hän on jotain muuta kuin teeskenetelijä. On tajuttava, että tasa-arvo puheissa, ei ainoastan vaadita miehiltä liikaa, vaan naisten omat velvollisuudet kohoavat huimiin korkeuksiin ja sanoisin, käytännössä hyvin vaikeasti saavutettaviksi. Naisten täytyisi ensinnäkin uskoa että maailmassa on jotain pyhää (tähän ei suurin osa pysty), sitten täytyisi uskoa että hänen miehessään on jotakin pyhää, kehkeytyvää (Naurahtavat kyynisesti.... en tiedä kuka uskoisi moista kenestäkään nykyaikana: olkaa rehellisiä!), enkä ole varma riittääkö tämä kaikki vielä, sillä naisen on oltava riittävän älykäs arvioidakseen miehensä pyhyys oikein, ja kritisoidakseen tekopyhyyttä... mutta silti oltava armollinen ja annettava miehen kehkeytyä, valmistua ja korjata virheitään... ja mies ei saa pelata naisen luottamuksella.
En voi sanoa elämässäni kovin montaa pyhää naista kohdanneeni. Yhtä olen epäillyt, luullut, mutta juuri hän, Kundry.... osoittautui pedoksi. Tietysti... tietysti, minä tietämätön houkkio. Mitään itsetuntoa hivelevää tai imartelevaa ei ollut tuossa naisessa. Oikeastaan luotin häneen paljon enemmän kuin itseeni... tunsin heikkoutta hänen sydämensä painon alla. Jos minä horjuin siitä painosta, miten kestää yksikään nainen Wagnerin tai Tostoin sydämen painon? Uskoin todella pyhyyteen, kaiken tämänpuolisen ylittävään ja sovittvaan... kunnes... voitteko kuvitella miltä tuntuu se hetki kun pyhyyden sinetti murtuu ja pedon merkki alkaa hahmottua sen alta. Silmissä välähtelee enkeli ja saatana... äärettömän syvän kuilun reunalla sahaava heiluriliike ja huimaus repii koko sielun kappaleiksi... ja kun vihdoin saatte nähdä jotakin mitä ette milloinkaan ole voineet edes kuvitella, jotakin tuhkaksi polttavaa: Saatana paljastaa kasvonsa.
Sen jälkeen vasta tietää mitä on olla Fenix, palaa tuhkaksi.

Sitten ovat naiset jotka jäävät tämän kuvittelun ulkopuolelle. He ovat kilttejä ja rehellisiä, heidän mielissään ei ole rikollisia pyyteistä, ei häikäilemätöntä valehtelua tasa-arvon aatteen nimissä, he eivät vaadi mieheltä muuta kuin hyvänäpitoa, hellyyttä, joskun vähän kovuutta, eivätpä juuri vaadi rakkauttakaan, kun ei mieheltä sellaista voi vaatia. Mutta jos miehelle jonain hetkenä jotain sellaista tulee, hellempää asiaa, se on positiivista vaan. Heitä pitää kohdella ritarillisesti, kaikkiin heidän pyyntöihinsä ja toivomuksiinsa on vastattava heti viivyttelemättä, ja täydellisesti alistuen.

18.4.2005

DAN BROWN: DA VINCI KOODI

Pikkuporvarit, kun rytyvät henkiseen työhön, käsittelemään mysteerisia asioita, ovat aina hyvin varustautuneita, pedanteja ja tietoviisaista. He kehittelevät hämmästyttävällä pitkäjänteisyydella, älyllisellä kirkkaudella ja loogisuudella teoriaansa, varmana siitä että nerokkaan idean täytyy johtaa asiantuntijan vääjäämättä tulokseen. Eihän maailma voi olla niin epäoikeudenmukainen ettei hyvin tehty työ tuottaisikaan tulosta, eihän? Kun nämä asiantuntijat vihdoin pääsevät niin pitkälle, että joutuvat havaitsemaan sen tosiasian että tästä ei tule mitään, ei hevon paskaakaan, heiltä loppuu usko. He joutuvat paniikkiin: "mutta onhan pakko tulla tulos.... muuten ei tulöe apurahoja." He eivät kestä tätä epävarmuutta montaakaan päivää. Yöllä heidän päänsä jauhavat unessa tyhjää. On oltava olemassa tulos, koska maailma ei voi olla niin epäoikeuden mukainen ettei olisi tulosta." Mutta kuilulla, mysteerillä ei ole pohjaa. Väsytettyään itsensä tarpeeksi, heidän sumeat aivonsa äkkiä oivaltavat, tottakai! Näinhän se tietysti järkesvästi ja loogisesti menee. Ja kaikki vain siksi ettei viitsi tunnustaa vaimolle, tuolle mistään mitään tajuamattomalle keskiluokkaiselle nartulle, että homma meni reisille: mysteeriä ei selvitettykään ihan noin vain. Asiantuntijan maineen on kuitenkin säilyttävä koska pennut kiljuvat leipää ja brändättyä rojua tonneittain. Siksi luonnontieteiden opiskelu on porvarilliselle hengelle niin tärkeää. Että hän oppisi erottamaan mysteerit kaikesta muusta. Sillä mysteereihin ei sen joka tahtoo saada aikaan nopeaa tulosta, kannata milloinkaan koskea.

Amarikkalainen kirjailija Dan Brown ei ole opiskellut luonnontieteitä. Hän pääsee viihdekirjassaan Da Vinci koodi hyvin pitkälle, melkein riittävän pitkälle, että jokainen lentokoneessa atlattin ylittänyt heittää pokkarin lentoaseman roskikseen ja uskoo: "kyllä tämä on mestariteos. Ylittää selkeästi kaiken sen epäselvän potaskan mitä 1800-luvun venäläinen romaanitaide tuotti. Nykyään on sitten kaikki asiat paremmin!"

Mutta kuitenkin kappaleessa 58, suomennoksen sivulla 251 alkavat Dan Brownin painajaiset. Vaikkei lukeva yleisö, joka ei kovin tarkasti lue, sitä huomaa. Jäädessään Graal-kysymyksessä kokonaan oman mielikuvituksensa varaan, asiat eivät loksahdakaan kohdalleen ihan niin kivasti kuin Edgar Allan Poen dekkareissa.

Mikä on Graal? Kysymys ei voi jäädä ilmaan, tai sille ei voi olla olemassa sellaista puhtaasti symbolista tulkintaa jonka Wagner esittä Parsifalisa (sellaisesta ei amerikkalainen järki ymmärrä). Niin kauan kuin Graalia ei tarvitse selittää trillerin toiminta tuntuu motivoidulta. Sen motivoi juuri usko siihen, että Brownilta löytyisi jokin selitys. Siksi romaanin toimintapainotteinen ja nokkava asiantuntijamaailma alkaa todella pahasti tökkiä sen jälkeen kun käy selväksi että tässä ei tosiaankaan ole mistään muusta kuin rahastuksesta kysymys.

Johtopätökset johon Brown tuon selityksen antamisen pakon edessä päätyy ovat latteudessaan uskomatonta luokkaa. toiminta ei ole missään suhteessa banaaleihin vaikuttimiin.

Teoksen alussa käsite Graal on täysin abstrakti. Teoksen kuluessa se alkaa saamaan yhä konkreettisempaa sisältöä lakikiven eli kartan muodossa. Jossain vaiheessa Graal sitten katoaa kokonaan näköpiiristä, ja ei enää tiedetä mitä ihmettä ollaan etsimässä: henkistä tilaa vai rahan arvoista kulta-aarretta, taide-esinettä, taika-esinettä, vaimoa, itseä, mitä helvetti? Samoin varmuus Graalin olemassaolosta vaihtelee käänteittäin. Alussa ollaan varmoja että Graal on olemassa, muttei tiedetä mikä se on. Mitä enemmän ristiriitaisia merkityksiä käsite Graala saa, sen enemmän kasvaa epävarmuus sen olemassa olosta. Brown sekoittaa kaiken aivan uskomattoman sisällyksettömällä paskanjauhannallaan. Kirjan kaksisata viimeistä sivua ovat surkeimmat koskaan lukemani. Vaikka selasin sivuja peukalalolla, ne tuntuivat pitkästyttävän. Täydellisintä ajanhukkaa mitä olen milloinkaan kokenut. Kyllä: armeija ei ollut näin saastuttava kokemus. Ja sinnikäs etsintä, päähenkilöinen hillitön säheltäminen ja toiminta ei tietenkään pääty löytämiseen, millään, edes ajatuksen tai filosofian tasolla. Aivan viimeiset sivut paljastavat tämän! Etsijöille hukkareissu, lukijoille hillitön ja piinaava kidustus, saatanallinen turhautuminen täydellisen tyhmyyden, muodottomuuden, hahmottomuuden äärellä. Ainoa positiivinen tulkinta tässä olisi se, että Brown yrittää kömpelösti, äärettömän raskaalla kaikkea eleganttisuutta vailla olevalla tavalla ilmaista: Graal on vain jumalten leikkiä, tässä tapauksessa isoisän alkeellisen huumorin tajun tuote, jonka on tarkoitus opettaa jotakin elämästi tyttären tyttärelle. Tuntuu aika raskaalta opetusmenetelmältä, kun ruumiita tulee liukuhihnalla, ilman motivaatiota. Metafora, jos Brown todella olisi ajatellut jotain sellaista, ei toimi missään psykologisessa mittakaavassa, ja on kaikin puolin mielettömän kömpelö.

Brown kiepsauttaa koko Graalin legendan jonkinlaiseksi feminismin puolustuspuheeksi ja härskiksi imarteluksi. Akateemiset tietoniekat, todellisen taiteenrakastajat, saatanan pedantit pikkusielut, pieksevät kuvaamatonta hölynpölyä Graalin vaiheista, Marja Magdalenan testamientista, ja evankeliumeista tyhjänpäiväiselle keskiluokkaiselle nartulle (päähenkilö) niin kauan että tämän pää kokonaan sekoaa ja pillu kostuu tietoniekkojen kovaäänisestä, römeästä häpeämättömyydestä. Lieventävä asianhaara on se, että nämä saastaa tihkuvat räkääpulppuavat puheenvuorot joita huonommin kirjoitettuja en ole ikinä lukenut (Juuri ne joihin katolinen kirkko kiinnitti huomiota) esittää erikoisasiantuntija joka lopuksi paljastuu konnaksi (ainoa onnistunut taiteellinen ratkaisu Brownilta).

Tämä romaani on totisesti Kerberoskoiran perseestä pyörähtänyt paskapökäle, ja se kirjoittaja, Dan Brown on itse samanlainen. Jos Katolinen kirkko on kironnut molemmat, minun kai pitäisi liittyä Kirkon hartaaksi jäseneksi. Tietysti on selvää että tämä niin lupaavasti alkanut viihdepaketti, niin hartaasti ja säntillisesti alusettu roska on ärsyttävää juuri siksi, että tämä kirja on niin suosittu (kuka tämän 460 sivua jaksaa oikeasti lukea?).

Täytyy ihmetellä kirjailijaa joka täydellisesti pilaa mielenkiintoisen, hyvin ja huoella kehitellyn, tarkoin taustattutkitun toimitatrillerin 250 hyvin imevän sivun jälkeen.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com