28.2.2005

AALTOJA

-
johon hukkuvat sanat vakuuksiksi
ja rohkaisuiksi puettuja avunhuutoja
meren johon hukkuvat kirjoittavat
avunhuutoja meren pelastuvat sanat
kirjoittavat vakuuksiksi ja
rohkaisuiksi puettuja avunhuutoja
hukkuvat sanat avunhuutoja runon
johon pelastuvat kirjoittavat vakuuksiksi
ja rohkaisuiksi puettuja rukouksia
unen johon hukkuvat kirjoittavat
puettuja avunhuutoja johon pelastuvat
kirjoittavat vakuuksiksi puettuja
hengenvetoja meren sanat hukkuvat
ja kirjoittavat rohkaisuiksi kirouksia
unen johon pelastuvat kirjoittavat
vakuuksiksi puettuja rukouksia
avunhuutoja joihin hukkuvat pelastuvat
puettuja lauseita runon johon hukkuvat
alastomat kirjoittavat puettuja
kirouksia meren johon hukkuvat kauniit
pelastuneet kirjoittavat vakuuksia
riisuttuja huutoja ja lupauksia
sanat joihin meret hukkuvat
kirjoitukseen puettuja ihoja
sanat johon pelastuvat kädet vakuutuksiksi
riisuttuja avunhuutoja punaiset tulpaanit
riisuvat kädet kirjoittavat alastomia
rukouksia mereen johon hukkuvat unet
kannattelevat käsiin tuettuja laivoja,
sen meri tietää itsestään

FOTONIEN TERVEHDYS

Jostain syystä pistäydyin autotalliin
etsimään kirkasliekkisintä sokaisua
hitsaamaan jotakin ilman ikävää
naamaria joka tärvelee kampauksen
Se oli yhden idean suora häpäisy
kiinnittää polkupyöränketjut rattaaseen
pimeästä tallista kävellä sokeana aurinkoon
Eikä seuraavana päivänä tarvinnut edes itkeä



VANHA:

Jostain syystä päädyimme autotalliin
etsimään kirkasliekkisintä sokaisua
hitsaamaan jotakin ilman ikävää
naamaria joka tärvelee kampauksen
-se oli yhden idean suora häpäisy
kiinnittää polkupyöränketjut rattaaseen
ja pimeästä tallista kävelimme sokeana aurinkoon
eikä seuraavana päivänä tarvinnut edes itkeä

TEEMALLA NO HYPE, NO BULLSHIT, NO GIMMICKS

"Legendaarinen Black Sabbath esiintyy alkuperäisessä kokoonpanossaan Ozzy
Osbourne, Tony Iommi, Geezer Butler ja Bill Ward Helsingiss 5.7. Sabbath tulee Tukholmasta, jonka 3.7. toteutuvan konsertin 13.000 lippua tulivat myyntiin lumimyrskyisenä maanantaina 14.2. ja loppuivat 40 minuutissa!"

Pankkilainalla hevikonsertteihin? Hevibändit ajoivat suomalaismiehen vararikkoon vuonna 2005!

MAANOSAT

olivat ajelehtineet ja menneet sekaisin. Jokin saksantapainen muodosti kannaksen ikään kuin Norjasta pohjois-Amerikkaan. Paikannimissä oli uudenlaista jännitystä, sillä minut oli jätetty jonnekin näiden alueiden yläpuolelle, erään kyläkaupan pihaan. Karttakirja jota vanha mies piteli oli selvästi ajalta jolloin rajat olivat toisaalla. Jos olisin kuullut jotakin tunnistamaani kieltä olisin tullut hyvin iloiseksi. Lähin lentokenttä näytti olevan naapurimaassa, ja aavistelin kotimatkan tässä maailmassa tulevan todella kalliiksi. Siksi en tienyt minne olin matkalla.

TAISIN TOSIAAN EREHTYÄ

luulemaan että Queneau ei olisi mikään naamanvääntelijä pelle...

PUSHKIN

Haukuin taannoin pitkään ja hartaasti venäläiselle ystävättärelleni Pushkinia. Pushkinin nimi on jopa venäjän ulkopuolella käsittämättömän laajasti tunnettu siihen nähden ettei hän ole tietääkseni lausunut yhtään kestävää ajatusta tai kirjoittanut säettäkään josta jäisi mitään mieleen. Vielä vähemmän kuin Pushkinin tekobyronsäkeistä jää mieleen hänen tarinoistaan. Se vähä mikä Pushkinissa ei ole puhdasta kyvyttömyyttä on pelkkää naiiviutta. Jokainen juttu on samaa imelää, inhottavan falskia ja intohimotonta rakkauslollotusta ilman sen kummempaa taiteellista motivaatiota.
On ehkä syytä huomauttaa, että tämä käsitykseni perustuu Pushkinin teoksista saatavilla oleviin suomennoksiin, jotka olen epätoivoissani selannut riekaleiksi. Järjettömän työmäärän lopputulokseni minun on sanottava että Pushkinin maine ylipäätään ajattelevana ja tuntevana olentona täytyy kokonaan perustua hänen karismattiseen multtikeikariulkomuotoonsa ja joihinkin elämänvaiheisiin, jotka joistain pölistelijöistä ehkä näyttävät poikkeuksellisilta tai jopa dramaattisilta. Varmaa on vain se, että venäläisestä käännöskirjallisuudesta ei löydy toista yhtä byronistismitäänsanomatonta suunpieksijää.

Vastaväitteinä venäjänkielisiltä saa kuulla "mutta hyvänen aika! Pushkinhan on musiikkia! Pushkin on suurempi muusikko kuin Mozart!"

Vai niin. Daniil Harmista tekee sympaattisen juuri se, että hän irvailee Pushkinin kaltaisia turhimuksia oikein kunnolla, tunnetuin seurauksin (välitön likvidointi Stalinin siperiassa).
Pushkinin puolustuspuheen, jos sellainen on olemassa, täytyy perustua kokonaan siihen Otto Mannisen väitteeseen, että runoutta ei voi ollenkaan ja missään tapauksessa kääntää.

ERIKOISTA FANTASIAKIRJALLISUUTTA

synnyttää kuvitelma siitä millaista olisi elämä jos olisi Panu Höglundin omaksumiskyvyllä ja absorptiovoimalla varustettu. Vaatisi kyllä uskomattoman rikasravinteista, tällä planeetalla harvinaista, kasvualaustaa, että kasvaminen ei muistuttaisi enemmän riutumista.

27.2.2005

SFINKSIN KYSYMYKSIÄ

KK:N kautta Hesarista:
1. Luonko kulttuuria siksi, koska en saa seksiä?
vai
2. Luonko kulttuuria siksi, että saisin seksiä?

En ole huomannut että todelinen kulttuurin luominen mitenkään lyhyellä tähtäimellä - ja seksi on aina lyhyen tähtäimen asia- auttaisi saamaan seksiä, päin vastoin tekemällä suuria teoksia, väittää Schopenhauer, jää varmimmin aikalaisten huomion ulkopuolelle. Aikalaisten huomio, sepä se, on yhtä kuin perseen pauke ja lätinä. Siksi tuskin kannattaa myöntää vaihtoehtoa 2.
(On huomautettava että vielä mielettömämpää kuin on vilpittömän odottaa suopeutta aikalaisilta on odottaa sitä tulevaisuuden olennoilta)

Että teolla olisi seksuaalista merkitystä, sen täytyy olla luonteeltaan enemmän fyysinen suoritus tai ylivoimaisen vastuksen tai vihollisen voittaminen, kuin varsinaisesti uuttaluova teko. Keksiä ja kuvitella raskas tiiliskivi paskaa tuottaa varmemmin maallista hyvää kuin editoida ja karsia ohut vuosituhantisvihkonen.

Vaikka seksiä saisi niin paljon kun halaluaisi, ei siihen kaikkea aika saa kulumaan. Mitä helpommin seksuaalinen tyydytys (joka kai on kuolevaisin asia maailmassa) on saatavilla sen vähemmän sen miettimiseen tuhlaantuu paukkuja. Paukut kirvoittuvat toisiin asioihin. Ilman sujuvaa seksielämää ei kai voi kuvitella sujuvaa luovaa elämää, koska luova energia on olennaisesti seksuaalista energiaa. Epäsujuvuus on kuluttavaa. Mikä sitten on sujuvaa seksielämää, minimoitua epäsujuvuutta, on jokaisen omantunnon kysymys. Itse en ole huomannut selibaatin tai nihkeyden edistävän luovaa toimintaa. Mutta minä en välttämättä ole kovin valaistunut henkilö. Varmaan on olemassa monia kypsyysasteita ja tietoisuudentasoja tässä asiassa.

RAYMOND QUENEAUN TYYLIHARJOITUKSIA

Hauska juttu, kun luen tätä muistan erään viininmaisti-illan kauan sitten kun Jukan kanssa teimme T.E Hulmen runojen raakakäännöksistä tällaisia queneaumaisia muunnelmia. Ihmettelin silloin Jukan kykyä loihtia loputtomasti hauskoja variaatioita samasta teemasta. Nauroin katketakseni Jukan loruille ja väännöksille, joita putosi toistaan hauskempia kuin liukuhihnalta. Jukka ei tainnut silloin mainita tästä Queneaun klassikosta. Lieneekö ollut tietoinen. Kirja on kertakaikkiaan nerokas. Queneau onnistuu toteuttamaan idean, joka varmaan on tullut yhden jos toisenkin mieleen, sen verran hauskasti ja tyylikkäästi, että pelkkä struktuuri - kielipeli syvenee leikistä oikeaksi kirjallisuudeksi, ja avaa raikkaita näköaloja. Vaikka kirjan 99 kertaan kerrottu tarina on näennäisen mitätön ja satunnainen, sen käsitteleminen ei kuitenkaan heijasta nihilististä välinpitämättömyyttä, vaan päin vastoin käsittelytapa saa meidät huomaamaan, että tuossa niin mitättömässä pikku teemassa oli sittenkin jotain kestävää ainesta, joka taitavan orkestroijan käsissä muuttuu fuugaksi -ja musiikillinen vertaus ei tässä todellakaan ole aivan aiheeton. Kirja ei taatusti ole ollut helppo suomennettava, mutta siinä on kuitenkin onnistuttu nähdäkseni kohtalaisesti.

Miksi en ole sitä aiemmin lukenut? Koska kannessa jonku ihme b-luokan Clint Eastwood vääntelee naamaa pikkukuvissa, kuin elokuvafreimeissä. Tylsännäköinen, epäilyksiä herättävä 80-lukulainen kansi. Kirjahan on vanha 40-luvulta, ja Queneau itse tyylikäs herrasmies eikä mikään naamanvääntelijä pelle. Tartuin kirjaan hyllyssäni vasta nyt kun huomasin että kysymyksessä on sama Queneau jota Tynni esittelee Tulisen järjen aika-antologiassa.

TUIJA VÄLIPAKKA HÄRKÄTANSSIJA

Jaksaako tämän sanoa... no sanotaan nyt. Tyrmäsin joskus tästä romaanista Kiiltomadossa olleen huonostikirjoitetun arvostelun. Itse romaani, nyt kun sitä olen vähän silmäillyt ei ole kyllä niinkään hyvin kirjoitettu kuin surkea arvostelu. Parasta on hurmaavan kauniin kirjailijattaren kuva takakannessa. Romaanin tunnelmointi on väljähtynyttä. Henkilöt eivät ole minkään romaanin arvoisia, blogina tällainen laimea saippuasarjarealismi ei pääsisi päivän pamaukseeni.

26.2.2005

JUMALAT JA PAHOLAISET

Yhteenvetona edellä kirjoitetusta voidaan sanoa että jumalat ja paholaiset ovat saman asian kaksi puolta. On kaksi ravintoketjua, kaksi perimysjärjestystä, kaksi ruokapöytää, koruttomsati katettu tuskan ja totuuden, sekä yltäkyläinen timanttien ja valheen. Toisen pöydän päässä meitä odottaa ristiinnaulittu, käden syleilyyn levitettyinä, toisen päässä yhtä tuttavallinen Saatana. On vain ajan kysymys kumman syliin joudumme.

Paholaisen kasvot ovat sameat ja rikkinäiset täynnä pientä katkottua motiivia ja säröytynyttä liikettä, jumalan kasvot ovat ehjiä motiiveja ja hamonista liikettä. Jumalat ilmestyvät yksilölle suoraan, tuskana, sisäisenä ehdottomana lakina, joka ylittää kaikki inhimilliset ja moraaliset lait.

Paholaiset ilmestyvät välillisesti rakkaus- ja riippuvuussiteiden kautta. Paholainen kysyy aina rakkauden ja lojaalisuuden hintaa. Millä hinnalla olet valmis pettämään luottamuksen, rakkauden, jumalasi: 1000, 10 000, 100 000, 1 000 000, 10 000 000 euroa hekumasta! Aiotko elää elämäsi tuossa kurjuudessa, tuntemattomana, maineettomana nollana? Usko jo, ei inhimilliset ja moraaliset lait ole sinua varten!

Paholainen kysyy tunetko ystävyyden, rakkauden, jumalasi? Vai ovatko nämä ennakkoluuloon kätkeytyviä hippien mysteereitä, tyhjiä ja kaavamisia vanhemmilta, sosiaalisista piireistä ja koulusta perittyjä hyviä tapoja, tyhjää puhetta, laiskuuden synnyttämää tyhmyyttä, tyhjia kauniita sanoja ilman todelista tuskallista sisältöä?

Paholaisen kasvoja ei koskaan näe kavaltaja, vaan ainoastaan kavallettu; se joka todella oli etsinyt ja tutkinut, ja ehkä juuri siksi luottamuksessaan ja uskossaan maailmalle liian rohkea.

Liian rohkea, koska yllättävät maan ytimeen painuvat syvyydet ovat ja pysyvät tuntemattomina.

YÖSSÄ

on kaksi strategiaa, etsiä yhtä ainoaa tai kaikkea, siis kaikkea tai ei mitään.

NABOKOV

on kyllä keskinkertainen henki: venäjän kummallisin venäläinen, sanoo Nabokov Gogolista parhaassa kirjassaan, Gogolin elämäkerrassa. Gogol, taiteellisesti lahjakas henkilö, on ehkä harvinainen laatuaan, mutta mitään kummallista hänessä ei ole. Kummallinen ei voisi kirjoittaa niin kumallisia tarinoita kuin Gogol. Täytyy olla mitä vähimässä määrin kummallinen, siis mitä suurimmalla todellisuudentajulla varustettu, että voisi pitää päänsä kylmänä sellaisten juttujen parissa, missä Gogol pyörii. Sanokaamme, että hän on ehkä venäjän tervein venäläinen. Ja voi tietysti olla että terveys on jossain määrin kummallista oltiinpa sitten missä tahansa. Terveys joka tapauksessa tarkoittaa jatkuvaa sairastelua, sillä terveys ottaa voimille, ja harvan fysiikka sitä kestää.

Taiteen salaisuus piilee siinä, että se vaatii herkkyyttä hienommille asioille kuin mitä järki pystyy käsittelemään. Järki on ikään kuin tahmeat ja suuret rähmäkäpälät hiukkaskiihdyttimessä. Näitä hiukkasia kiihdytetään eroottisella energialla, joka täytyy ymmärtää puhtaasti positiiviseksi luovaksi energiaksi, jota mikään ei voi korvata. VIhalla ei tee mitään. Konflikteilla ja vaikeuksilla ei tee mitään (eroottinen energia on ainoa elämässämme todella vakavia vaikeuksia aiheuttava asia: jos sen kanssa pystyy elämää, on jo voittaja). Järjellä ei tee mitää. Vasta jälkeen päin voi järki yrittää havaita ja analysoida tapahtunutta, tapahtuman jälkiä. Taiteen täytyy kuitenkin tapahtua sitä ennen. Taiteellisesti lahjakas ihminen on sellainen joka kykenee saamaan aikan tällaisia tapahtumaketjuja. Eikä kenelläkään muulla ole mitään tekemistä taiteen kanssa, vaikka se miten itkettäisi. Taide vaatii nöyryyttä juuri näiden lähtökohtien tajuamiselle, jotka ovat hengen herkkyyden asioita. Se myös luo taiteilijan estot, sillä hänen on suojeltava instrumenttiaan, joka on sellainen jota muut ihmiset, ja suurin osa niistä jotka taiteenkentästä tienaavat elantonsa, eivät tarvitse, tunne tai käytä. He tahtovat rikkoa tämän instrumentin, tuhota taiteilijan toivon. Tämä rikkominen on tavallisin asia, ja ihmisten toiminnan yleisin intentio. Nykyajan ihmiset halauvat että sellaista mihin heillä ei ole nöyryyttä eikä motivaatiota ei voisi ylipäätään olla olemassa. Ihmiset halavat eroon ajatuksesta että on olemassa jotakin mitä he eivät hallitse. Jotakin mitä ei voi edes tajuta, ellei ole vihkiytynyt tällaisille asioille.

Mutta taiteen maailma avautuu kokonaan sillä alueella joka on tavallisilta ihmisiltä suljettu. Vasta syvästi herkistyneessä sävyjen ja erojen äärettömyydessä avautuu taitelijaa tyydyttävä runsaus. Siinä maailmasa ei ole mitän kiveen hakattua vaan kaikki aine on virtaavaa, muuntuvaa, sekoittunutta. Siinä maailmassa ei ennen muuta ole mitää kummallista. Kummallista on vain massasikapossujen tajunnan ahtaus.

25.2.2005

RÖYHKÄN HENRY

ja minä on erikoinen dokumentti. Se ei ole analyysi pornosta, se ei ole elämäkerta, se ei ole romaani, se ei ole päiväkirja, se ei sisällä minkäänlaisia paljastuksia. Ehkä kysymyksessä on jonkinlainen kuulustelupöytäkirja, dekkarin raportti puolittain epäonnistuneesta yrityksestä selvittää se kuka on Henry Saari? Raportti kertoo koruttomasti ja vähäeleisesti vähintään yhtä paljon dekkarista itsestään kuin etsinnän kohteesta. Raporttf on hyvä, se on mielenkiintoinen, enkä häpeä tunnustaa, että harvoin 176 sivua on vilahtanut käsistäni yhtä nopeasti. Tuntuu vain että ydin, itse rikos, tragediataiteen julmin mahdollinen psykologinen käänne, se kun Henry Saari pettää kuvankaunista pahaa-aavistamatonta maitotyttöystäväänsä Marika Saukkosta Hollywoodissa Helen Duvalin monipäiväisissä ryhmäorgioissa, noissa loputtoman pitkissä notkuvissa herkkupöydissä joihin on katettu ikuinen mustanpunainen kovapornosessio ("kultaseni, minä todella tarvitsin tätä rentouttavaa lomaa"*), se mikä tavallaan kylmäävästi kosketti jokaista suomalaista aikanaan, jää Röyhkältä selvittämättä. Ja meille jää edellen kysymys siitä, keitä ovat nämä ylivertaisen komeat miehet ja kiihottavat naiset, jotka vuosituhannesta toiseen uutterasti kantavat synkintä mustaa valoa helvetista maan päälle?

Tietysti tämän Moolokin hahmo tyydyttää verenhimoamme, onhan hän mies, joka toisin kuin me, kykenee antamaan naiselle tällaisen ylivertaisen iskun, naiselle, joka taatusti on ilkeä ja moninkertaisesti järkyttävän rangaistuksensa ansainnut. On selvää, että vaikka Moolok on helvetin poikia, hän on naisten viaton uhri. Ja jollakin tavalla hänen julma, koston ja hävityksenhimoinen ylpistelevä ja koppava olemassaolonsa meitä rauhoittaa, sillä tiedämmehän hyvinkin, että on olemassa naisia -auta Jumala etteivät he enää tulisi meidän osaksemme-, jotka pettävät rakastajiaan, noita vilpittömiä ja puhtaita maalaispoikaenkeleitä, paljon julmemmissa ja syvemmin saatanallisissa menoissa. Niin, naispaholainen on olento ikäänkuin toisesta, alemmasta helvetistä (Mariaanien haudassa avautuu kapeita tutkimattomia kuiluja jotka rikinkatkuisina putoavat useisiin kilometreihin kohti maan yditä), jonka valo on liian synkkää näkyäkseen tässä maailmassa. Ja Moolok, hän odottaa synkässä hehkuvassa hahmossaan, tylynä rangaistuksena noille naisille. Ja kun se rangaistu ei riitä, ja naiset vain nauravat irstasta nauruaan, on olemassa heitä varten olemassa -ja tämä näky vasta meitä rauhoittaa- jotakin vielä paljon julmempaa... itse Lucifer komeassa hahmossaan mustien timanttien ympäröimänä valtaistuimulleen - niin siinäpä todella on libyalaisen hevosen vartalolla varustettu pukki!

*lainaus eräästä toisesta yhteydestä

URHEILU

Mikäli haluaa pitää mielensä virkeänä ja raikkaana, suosittelee ystäväni tv:stä jalkapalloa YLEn kultuuriohjelmien sijaan.

Itse epäilen, että täytyy olla todella rennon esteettisen etäisyyden päässä jalkapallosta ja urheilusta jos sellainen aivopesu tuntuu raikkaalta ja rentouttavalta. Onhan selvä, että urheilun henki ja intentio ei ole se, mihin tällainen postmoderni tapa katsoa, perustuu. Itse en pysty urheiluselostajien ääntelyä estetisoimaan mitenkään. Toinen juttu on se, etten ymmärrä pelistä mitään ilman selostusta, ja jaksan mykkää televisiota vielä harvempia sekunnin murto-osia kuin mölyävää (TV viikkokulutukseni on muutamia minuutteja, vanhempien luona käydessä).

Minulle oikeastaan riittää tieto, että joku Mertaranta on "urheilumies": Silloin kai minä en voi olla urheilumies, mitä inhoni ylitsepursuavaan äärettömyyteen tulee. Mertaranta on nykyään joka ohjelmassa, mistä asiasta Jukka Kajavakin jo esitti närkästyneen valittelunsa. Emmekai me nyt helvetti, jos voisimme asioihin mitenkään vaikuttaa, katselisi mitään Mertarantaa tai muita namaa venytteleviä juntteja sekuntia kauempaa.

Poliittisessa mielessä, johon asiat aina väsyneenä luisuvat, vaatii voimia olla kiinnostunut, ikään kuin oman monipuolisuutensa nimissä urheilusta ja urheiluporukasta, joka ei kuitenkaan ole kiinnostunut, oman itsekyytensä ja ahneutensa nimissä, mistään muusta kuin itsestään.
Toisaalta kauempaa katsottuna urheilua on teatteria, josta voi oppia jotakin siitä mitä on ihminen, mikä ihmisessä kaikkina aikoina on samaa, jne.

Silti porno on minusta nykyään urheilua rehellisempää, opettavaisempaa ja raikkaampaa viihdettä, vaikken sitä kenellekään suosittele. Pornossa tehdään rehellisesti se mitä saippuasarjoissa yritetään huonolla tuloksella (näin minusta tuntuu, sen perustella mitä nyt näitä ihmisten pikkutuhmia asioita ymmärrän).

Telinevoimistelua on kyllä todella mukava katsella. On nyrkkeilykin joskus hienoa. Samoin entisaikojen lätkämatsit. Saisivat lähettää 70-80 luvun taitteen matseja uusintoina.

Ehkä pitäisi vaan lähteä kisoihin paikanpäälle. Siinä se kai valkenisi.

Toisaalta, eikö urheilun voisi ottaa ihan "sellaisenaan",
jännittävänä pelinä, kuntoiluna ja kilpailuna?

Vaikeuksia tulee kun miettii millaista hirveää elitismiä urheilu on. Röyhkeän kaupallista, populistista, mutta samalla talaoudellisesti verovaroin tuettua kulttuuria.

Urheiluammattilaisuus, mitä se lisää urheilun henkeen, ei ainakaan jännittävyyttä ja kiinnostavuutta. Käyttää elämä urheiluammattilaisuuteen, pornoammattilaisuuteen tai it ammattilaisuuteen... raha siihen houkuttelee, ei eksistentiaaliset teot.
Hyvä jos jostakusta on lapsena kiva juoksennella kentällä... kun siitä tulee ammatti, se ei taatusti ole joka päivä enää yhtä vilpittömän kivaa, vaan pelkkää ruumiillista gladiaattorityötä. Ärsyttää jos joku sitten on siitä urheilusta niin innoissaan, pitäisi vaan tajuta että se on yksi tapa ottaa liikkuvaraha pois kapitalismissa. Siinä ei ole mitään sen kummempaa hurraamista nähdäkseni.

Ja nimen omaan se että urheilijoilla on rahaa tekee heistä kiinnostavia ja glorifioituja. Kiinnostaako meitä häviäjät, Risto Ulmala, jonka hengen tuotteeksi jää keskeytykset? Jos voittajat olisivat samanlaisia tyhjätaskuja kuin runoilijat ei kai kukaan heistä oikeasti olisi kiinnostunut... he olisivat sitä paitsi ihan eri tyypit jotka silloin urheilisivat, diletantit, eksistentialistiset lahjakkuudet.

Tarkemmin kun pohdin, ehkä urheiluvastenmielisyyteni takana piilee vastenmielisyys koko erikoistunutta maailmaa kohtaan. Jos saisin elää vapaasti harjoittaisin tietysti urheilua sopivissa määrin. Ja halveksuisin yli kaiken tyhmyreitä (jos heille sama vapaus olisi mahdollista)
jotka juoksevat kaiken aikansa jossain kentällä. Nyt kuitenkin urheilija ja tällainen raatajaorja eivät mitenkään voi olla samassa ruumiissa. Mistä helvetistä ottaa aika ja jaksaminen? On tehtävä sitä tai tätä.

Ei ole epäilystäkään: jonkin urheilulajin vakuuttava hallinta kuuluu tasapainoiseen elämään. Mieluummin sitten useampia sivulajeja. Ehdoton ylimyksellinen taivaallinen vapaus on kuitenkin valitettavasti edellytys. Sellainen herrasmiesmäinen vapaa urheilunharjoitaminen, lahjakas, tuloksekas ja edullinen vertautuminen toisiin kilpailussa, joka ehkä tapahtuisi vain mielikuvitusharjoituksena, se olisi kyllä jotain todella ihanteellista, tähän ruumiin kolotukseen, päänsärkyiseen hikoiluun verrattuna.

Jos urheilijat olisivatkin sellaisia ihanteellisia, viisaita hahmoja, joillaisia heidän ilman muuta kyllä luulisi olevan, se oikeastaan tekisi elämästä sietämättömämpää... tajuaisi selvemmin oman rappionsa... eikä olisi mitään toivoa... oljenkortta millä pitää omaa ylpeyttä koholla.

ANKKALINNAN JA MUUMILAAKSON VERTAILUA

Tästä aiheesta saimme kerran Timon kanssa jotain irti, ja laitan siitä sen mitä muistan, ettei aihe unohdu, ja kun tuollakin ja tuolla puhutaan.

Ankat ovat nopealiikkeisä, muumit kankeita. Ankkojen ilmeet ovat hekumallisia ja korostuneita, muumit ovat ilmeettömiä. Ankat ovat intohimoisia ja temprementtisia, muumit ovat tyynen kilttejä. Ankkojen viiva on lennokas ja äkkinäinen, muumien viiva loiva ja eteerinen.
Sekä muumit että ankat ovat elinympäristönsä poikkeusyksilöitä. Muumit ovat muita suurempia, ankat pienempiä. Sekä muumit että ankat kulkevat housuitta (Mikki hiirellä tosin on housut).

Kun Dorfmanin ja Mattelartin mukaan Ankkalinnassa vallitsee imperialistinen sorto, joka on kavalampaa kuin vanhan liiton kolonialismi, on Muumilaakso selkeästi rauhan ja sovinnollisen veljeyden tyyssija. Relanderin mukaan Ankkalinna on puhtaan kapitalismin tila ja ankat siteistään vapautuneita uusliberaaleja yksilöitä. Muumilaaksossa vallitsee paratiisillinen luontaistalous.

Muumit ovat ulkoisilta tunnusmerkeiltään hellyyttävän rumia, virtahepomaisia, lähes sukupuolettomia olentoja, eikä Muumilaakso muutenkaan suuremmin tihku seksiä. Ankat ovat hitusen muumeja seksikkäämpiä olentoja. Sukupuoliroolit ovat selvät, ja naiskauneuden niukkuudesta ja vähälukuisuudesta kumpuava kammottavuus kiteytyy Iineksen ja Minnihiiren vaativiin sadomasokistisiin dominahahmoihin.

Dorfmanin ja Mattelartin mukaansa Ankoilta on katkaistu juuret, joten heille ei jää muita näköaloja kuin ainainen suppea maailmansa. Muumeilla sen sijaan näköaloja tuntuu aina riittävän, siitä huolimatta että ovat kömpelöitä ja melankolisia hahmoja.

Gradu muumeista

KASVOKUVIA

Ruumismi. Väite: muinaiset amerikkalaiset kirjailijat ovat aina fyysiseltä olemukseltaan teoksiaan vakuuttavampaa porukkaa (katsokaa nyt Poen, Hemingwayn tai Melvillen naamaa, mitään yhtä järkkymättömän vakuuttavaa ette löydä heidän mestarillisimmistakaan teksteistä). Nykyään ovat yhtä paksuja ja uuvuttavia kuin teoksensa.

Kaikkein voimakkaimmat ruumiit samoin kuin henget, ovat aina jotenkin niin ylisuuria ja ylivitaalisia, että ellei niille joku enkeli ammatikseen osoita hyödyllistä työtä ja tekemistä, niistä tulee pornotähtiä tai tekniikan tohtoreita.

Jack Osbournelta vohkittiin 300 000 taalan timantit lentokoneessa. "Tällaiset varkaudet ovat hirveitä" kommentoi Jack. Lyön vetoa, että mitään timantteja ei edes ollut. Poltan tänään CD:lle itse koostamani Ozzyn balladit.

Jeff Koons oli näköjään keksinyt samoihin aikoihin kuin itsekin keksin (vuosituhannen alussa; on kyllä mahdollista että idea on ikivanha) tietokoneella muokattujen kuvien jättimäisen öljyväri printtauksen. Ero on siinä, että Koonsilla on myös varaa toteuttaa idea. Itse kaavailin printtaavani kuvani öljyllä asematunnelin kiinalaisilla mestareilla. On jäänyt tekemättä.

Jukka-Pekka Kervisen non-lineaarinen runous on harvinaisen vapaata kaikesta syyseuraussuhteesta. Luonnollisesti mikään teksti ei silloin ole muuta kuin osa visuaalista struktuuria. Estetiikka on minusta harmillisen keinoja tuhlailevaa... tuhlaajapoikaestetiikkaa, ja ennenmuuta todella pinnallista, elämyksellisyydessään samaa sarjaa tietokoneen näytönsäästäjän kanssa. Mutta ihan näyttävää ammattitaitoista grafiikkaa kyllä.

KK:n minimalismi on minusta sympaattisempaa.

SEKSUALISMI EI SOSIALISMI

Jos muitta mutkitta hyväksytään se että intohimomme on seksualismi eikä sosialismi, olisi kai myös hyväksyttävä se mitä siitä seuraa. Vahvimpia ovat tässä hengessä frigidit, joilla on vähäisimmät seksuaaliset tarpeet ja halut, mutta jotka kuitenkin onnistuvat olemaan haluttavia (kts. Odysseus Mainadit). Perintöprinsessoja ovat haluttavat nymfomaanit. Seuraavaksi tulevat ne, jotka eivät halua eivätkä saa. Alimpaan kastiin kuuluvat intohimoisimmat rakastajat, halunsa pateettiset pakkomielteiset orjat, ne joile seksuaalisuus on ennen muuta positivinen luova energia, riippumata siitä ovatko itse haluttavia vai eivät.

Samoin sosialismissa voittajia ovat moraalittomat hyväksikäyttäjät, ja pohjalla intohimoisimmat idealistit ja humanistiset maailmanparantajat, sekä kaikki luova ankara omatunto.

Kapitalismissa voittajia ovat psykopatit (todellisia naamioitumisen mestareita, milloin graafikon mustasankaiset, milloin profeetan risuparta, milloin stand-up koomikon kananperse kampaus, milloin boheemin pöhöttynyt naama) joille rahalla ei ole mitään merkitystä, pohjalla itsensätoteuttaja-individualistit, rahanahneimmat eli ne jotka oikeasti rahaa tarvitsevat.

Eikä tarvitse kysyä mitä lääkettä me monarkistit ja harvainvallan kannattajat, Kristus-kuninkaan ja uuden Jerusalemin tukijoukot, vaivaan ehdotamme: kovaa fyysistä kuria joka nihiloi ahneet ja hengettömät massat, tiukkaa vilpittömän ja hauraan hengen ylösottamista alkemistien hoviin. Ei voida olettaakaan että sotilaat ja huorat käyttäytyisivät kuin pyhimykset. Heidän henkensä virukoon helvetissä, ja pyhimykset - se vähä mikä meissä on pyhimystä - tulkoon ylösotetuksi jumalisiin viiniseuroihin. Kristus-kuningas lähettäköön puhtaan valkeiden enkeleiden iskujoukon ohimolle painetuin rynnäkkökiväärein pakottamaan ihmiset hyvyyteen ja kauneuteen (se kyllä tiedetään: ilman tällaista vartijaa, joka pahan teon tai ajatuksen hetkellä painaa sarjan kipua aivokurkiaiseen, ei meistä parantumattomista tule kunnon ihmisiä). Niinpä lopulta pahantahtoista ja kyynistäkin ihmiskuntaa kohtaa tyrmäävä onni.

24.2.2005

HENRY SAARI

Luen Röyhkän kirjaa Henry Saaresta. Alun perusteella kirja on hyvin kirjoitettua röyhkämäistä tarinaa, joka kertoo sen mitä lukija osaa siltä kysyä - ei enempää. Röyhkä, joka on mahdollisimman kaukainen hahmo Seiskan-mailmalle, pitää tällaisissa vaikeissakin aiheissa oman linjansa, eikä petä itseään. Vaikka Röyhkä jos joku on rokkari, ei voi olla vaistoamatta että hänen miehuushistoriansa kalansaaliit täytyvät olla Saaren kalansaaliisiin verrattuna pelkkää sunnuntaipilkkijän päiväunta. Hurjia kalajuttuja aina kerrotaan, mutta Saaren jutuista tekee tuskallisia se, että ne ovat totta. Kirjaa leimaakin eriskummallinen jännite: Saari on kyvytön kertomaan "juttuja" kohteliaasti uteliaalle kirjailija Röyhkälle. Röyhkä tekee dekkarityötä yrittäessään saada tietoonsa edes yhden toden, kipeän tarinan Saaresta, mutta valitettavasti, kaikki se mikä on yditä pysyy piilossa. Vain välähdyksittäin pornostarojen arki vihjaa itsestään: Saaren irlantilainen naisystävä on saapunut suomeen lentokoneella, mutta sulkenut puhelimen... Se on löytänyt jonkun, Saari tuhahtaa. Juuri se, mikä tämän lajin ihmisten elämästä tekee helvettiä, kaikkien lojaaliussuhteiden hetkittäisyys ja tilannekohtaisuus (nälkä, ei sopimukset, määrittävät haikalojen hetkellistä toimintaa), jää Röyhkän kirjassa tavoittamatta.

*

Opiskeluaikoina kävin usein hotelli Hesperian yökerhon sunnuntaisella Siberia klubilla, joka oli takavuosina kuuminta Helsingin yössä, ja johon nykyistä yöelämää tuskin voi verrata. Henry Saari pyöri klubilla säännöllisesti, eikä noihin aikoihin vielä ollut ammattilaisena pornoalalla, tai siitä ei ainakaan suomessa tiedetty. Samalla klubilla pyöri myös etelä-Helsinkiläisen pitsabaari Neronen silloin tarjoilija, joka oli lasagneannoksen ohella ainoa syy ravata tuossa mauttomasti sisustetussa puljussa liian tiheään. Pidin jopa selvänä että minulla on jotain saumoja tuohon hekumallisperseiseen nukkemaiseen ukrainattareen. Illuusio mureni kun Saari eräänä sunnuntaina poistui sen sekalaisessa jatkorevohkassa hehkuva tummaverikkö kainalossaan. En viitsi edes kuvitella niitä orgioita. Itkettää havaita kuinka helposti ja innokkaasti tuollainen herttainen tyttö lähtee Saaren kaltaisen aivotkaapivan mäntäkoneen (todellinen lentokoneen moottori) matkaan.

"Kaikki nuo naiset tuntuvat liian raskaalta paukulta meikäläiselle." Röyhkä

Toisen kerran, vähän myöhemmin, tapasin Siberia-klubilla hehkeän naisen (joka tietsyti osoittautui myöhemmin prostituoiduksi - tyypillistä minulle) joka kertoi tulevansa suoraan Siperiasta. Päädyin naisen kanssa jatkoille opiskelijasoluuni Pieni-Roobertin kadulle. Meininki oli heti opiskelijapojulle jotenkin vähän tottuttua vetävämpää: nainen oli täysi nymfi, nussi ja imi silmät killillään kuin enkeli. Valitteli, että edellisenä viikonloppuna Henry Saari ystävineen oli nussinut hirvittävän kokoisella kyrvällä perseeseen. Kipeä pylly sai mielikuvitukseni liikkeelle, ja tuskinpa maltoin, jos oikein muistan, itsekään olla sitä sinä yönä kokeilematta. Siitä tietysti alkoi muutaman kuukauden suhde. Kämppikset ihmettelivät pitkää minkkiturkkia ja vahvaa parfymoitua tuoksua, joka aina ilmestyi joskus aamuyöstä eteiseen: nainen tuli luokseni heitettyään illan keikan. Tavalisesti nussimme lopunyötä Brian Enon Nervenetin tahdissa ja nukuimme pitkään iltapäiviin (ei tullut kyllä mieleenikään lähteä luennoille). Herättyämme jatkoimme rentoa nussahtelua aina iltaan asti jolloin naisen piti taas lähteä asioilleen. Hän se aina minua syytti sadistiksi, jos jostain syystä keskeytin tauottoman yhdynnän - tai silloin harvoin kun laukesin. Häntä oli todella mukava naida takaapäin, koska solakka vyötärönsä oli tuostä näkökulmasta todella erikoisen kapea. Pehmeästi pyörivä perse oli sitten dialektisesti lihaisa. Tissit olivat kämmeneensopivat kiinteät, ja iho valkoista marmoria.

Suhde päättyi siihen, että hän katkaisi jalkansa ja itse jouduin mononukleoosin takia pariksi viikoksi HYKSiin.

Myöhemmin kuulin ystävältäni, joka väliaikaisesti oli majoittuneena huoneeseeni, että nainen oli joskus kuukausia myöhemmin soittanut aamuyöstä ovikelloa ja etsiskellyt minua. Naistenmiehenä ystäväni oli tietysti saanut hänet vieteltyä teelle. Sitten olivat aamu viideltä lähteneet Lepakkoon, jossa noihin aikoihin pidettiin jotain salakapakkaa yöt läpeensä. Olivat sieltä tulleet vielä jatkoillekin, jota ystäväni, nyt kun juuri äskettäin sain tämän tapahtuman kuulla, kehui menestyksekkääksi ja mainioiksi kokemukseksi.

SIEVISTELY

"Miksi emme enää halua oikeudenmukaisempaa maailmaa vaan seksiä?" Kauko Röyhkä, Henry ja Minä

Kun lukee myöhempiä klassikoita, Edgar Allan Poeta, Tolstoita, Dostojevskia, Proustia, ei voi olla kysymättä: mitä sillä voitetaan, että seksuaalisuus vaietaan kokonaan pois? Onhan selvä, että elämä ei tuohon aikaa ole voinut antaa sen vähempää viitteitä julkisivun takana tapahtuvista mitä makaabereimmista hurjasteluista, ja petoksesta joka on enemmänkin sääntö kuin poikkeus kuin nykyäänkään. Juuri tuota ohuen väliseinän takaista mafiamiesten orgiapöllytystähän Poen tuskainen, painajaismainen teksti oikein tihkuu, kolkkoa syvästi lohdutonta tietoisuutta siitä mikä on totuus naisen suhteen. Ja totuus meistä... sillä harvaahan meitä on oikeasti luotu toisenlaiseen elämään kuin mitä nyt sulttaanit haaremissa tavallisesti viettävät.

Me nimittäin rakastamme ja himoitsemme naista vain planetaarisena hirviönä ja syöjättärenä: kesytetty ja osaansatyytyvä nainen meitä hävettää -sellaisen seurassa emme halausi edes näyttäytyä- ja kiinnostaa yhtä paljon kuin vanha saapas. Paradoksi takaa sen, että jonain päivänä olemme itse syöjättären ruokalaistalla - ellemme olisi hän ei meitä kiinnostaisi.
Samoin nainen joka puhuu totta on mitä kyllästyttävintä seuraa. Vain patologinen valehtelija kelpaa meille. Onko sitten ihme, että tämä ilotalosta löytämämme lumppu jonakin kauniina aamuna kun ensikertaa elämässämme uhkumme elämäniloa ja rakkautta myrkkyttääkin meidät saman tien aamuteellä vuoteeseen.

On totta, jos totuus tulisi ilmi, sen taiteellinen esitys ei ollisi yhtä ahdistavan jännittävä, kuin silloin kun päivänselvä asia näyttäytyy salaperäisenä mysteerinä. Totuuden edessä tarvitsee vain todeta olevamme jonkin ravintoketjua muistuttavan tehokkaan ja luonnollisen mutta kannaltamme hyvin tuhoisan talousjärjestelmän pieniä kitiseviä hammaspyöriä.

Mutta tuskin koko tuon ajan elämä pelkästään sen takia sulki silmistään nämä sävyt, että kirjailijoilla olisi ollut mahdollisuus herkutella romanttisella näkökulmalla, päästä kiinni eksentrisempään estetiikkaan ja välttyä päätymästä biologiatieteen ja markkinatalousteorioiden lohduttomiin maksiimeihin. Ikään kuin yhteisellä esteettisellä päätöksellä tuon ajan tapakulttuuri ja taide rajaavat näköpiirinsä ja aihepiirinsä ulkopuolelle hermostuttavimmat, stressaavimmat, räikeimmät ja senilisoivimmat tositapahtumat. Tietoisuus luo itselleen keinotekoisen toivon ja muutaman kymmenen vuotta lisäaikaa, sulkemalla silmänsä siltä mikä on mesipullukan perseen fenomenologiaa: vatkata kaikkialla missä vain on isoja miehiä ja helppoa löysää rahaa yhtä jäytävällä kyltymättömyydellä kuin muinaisten tyrannien tai ainakin kiinan kuninkaan hovissa.

23.2.2005

LAPSET JA NUORET

ovat usein paljon aikuisia psykopaatteja ja sarjamurhaajia kylmäverisempiä rikollisia, koska vanhemmat elättävät heidät, eikä aivokapasiteettia kulu muuhun kuin inhimillisen hädän maksimoimiseen ympäristössä. Itse selvisin tällaisissa porukoissa kummasti, kun olin joukossa 5 vuotta nuorempi, eikä kukaan siksi kehdannut minua pahoinpidellä. Tositoimiinkaan ei sellaista lasta hyväksytty. Etu oli vähäiset poliiskuulustelut. Eikä koulussakaan kukaan pahemmin käynyt päälle, kun tiesivät sen kylän poikien (kala)kaveriksi, joilla oli säälimättömien ryyppääjien ja hakkaajien maine. Tämä oli jatkon kannalta erittäin tärkeä asia, sillä yläasteella vaikutti toisaalta, umpipunaisesta teollisuuslähiöstä tuleva Pyrä & Uba niminen parivaljakko, joka potki munat paskaksi säännöllisesti kaikelta liikkuvalta eteentulevalta. Heillä oli silmät jotka eivät havainneet muuta kuin liikettä, ja tyhjäätekevät nyrkit sekä rotantappobootsit jotka hakeutuivat graduaalisesti kuin lämpöohjukset liikkuvaan maaliin. Pyrä&Uba tekivät poikkeuksia harvoin muuntaessaan elävää lihaa tomaattipyreeksi, ja jos he osuivat kohdalle, ei ollut muuta todettavissa kuin että Voihan paska! Pari kertaa, luulen, jättivät minut näkemättä vaikutusvaltaisten suhteideni takia.

Muistan että pahimmat pojat olivat kovimpia urheilusankareita, häikäilemättömiä motocrosskuskeja, pelottomia lätkämaalivahteja, nautiskelevia nyrkkelysäkin hakkaajia, kalkkiaivoisimpia rautatangonrakastajia tai kulinaristisia mummojenpotkijoita.
Jos tuota maailmaa täytyisi esittää kuvin, lähtisin etsimään välineistä Hieronymos Boschilta tai Francis Baconilta.
Pelko siitä mitä seuraavaksi tapahtuu oli päällimmäisin tunne. Pienelle saatettiin aina tehdä joku temppu, vaikka suuret vihanpurkaukset kohdistettiin toisaalle, todellisiin vastustajiin. Pojat ovat täysin arvaamattomia, kahden kesken vähemmän ja ryhmässä enemmän. Saattavat olla lempeällä päällä. Vetävät röökin tai käyvät kusella. Palaavat jonkin hullun päähänpiston vallassa, saatanallinen kiilto silmissä ja heittävät kaiteen yli jokeen, sytyttävät hiukset tuleen tai ajavat moottoripyörällä yli. Tämä oli jokapäivästä arkea. Tähän oli pienen tottuminen.
Lisäksi tilanteesta teki vaarallisen se, että joukkoon kuului satunnaisesti poika jonka nimi oli Maisteri. Maisteri ei ollut minua kuin pari vuotta vanhempi, siksi hän saattoi joskus sanattomalla yksipuolisella päätöksella alkaa nyrkkeilyharjoitukset vatsaani. Ne olivat kirveleviä, ilkeitä iskuja, joihin ei uskaltanut vastata muuten kuin vikisemällä, nimittäin Maisteri oli turvallinen vielä silloin kun nyrkki heilui ja mojahteli hymyssä suin, mutta suuttuessaan jälki olisi ollut jo kammottavaa.

Yhden toisen satunnaisen kaverin nimi oli Mylläri. Se oli paljon minua pienempi langanlaiha tyyppi, jonka musiikkimakua tai jotain muuta asiaa olin joskus silloin kun en vielä koko kaveria ollut edes tavannut kommentoinut eräälle tutulle joka oli sen kanssa samassa koulussa. Sitten joskus kun ensikertaa tapasimme poikkipuolinen sana oli kiirinyt tämän täydellisen psykopaatin korviin, ja vuosien jälkeen ei muuta tarvittu kuin vihje henkilöllisyydestäni, ja langanhintelä kaveri tuli ja mojautti minua kasvoihin.
En tietenkään uskaltanut tehdä muuta kuin vapista ja keräillä verta poskilta. Jokainen tiesi että Myllärin höyhenmäiseen olemukseen kätkeytyi tappajan voimat ja mielipuolen raivo.

Mylläri oli melkein ainoa noissa porukoissa liikkunut, joka ei totellut ja kunnioittanut ketään. Isälläni oli poikien keskuudessä reilun äijän maine, ja vaikka he eivät minua kohdelleetkaan mitenkään kiltisti, eivät he koskaan sanoneet isälleni poikkipuolista sanaa puhumattakaan että olisivat aiheuttaneet maalaistalon ympäristössä, jossa joka päivä liikkuivat, jotain ikävyyksiä. Milloinkaan ei esimerkiksi varastettu mitään, vaikka ovet verstaalle, joka oli täynnä työkaluja, olivat yötä päivää auki. Sen sijaan lähiympäristön kiinteistöihin ja tehtaisiin murtauduttiin jatkuvasti. Hankala ongelma minulle oli maataloustöiden tekeminen kotipelloilla. Olin jo kymmenen vanhasta tottunut tekemään kaikkia töitä traktorilla ja työkoneilla kuten kaivinkoneella ja metsätraktorilla. En kuitenkaan pitänyt siitä, että jouduin ajelemaan poikajoukon ohi traktorilla. En olisi millään halunnut näyttää, että minulla oli kotitöitä, enkä ollut kuin he, vapaa taivaan lintunen, ilman vastuuta ja työtä. "Jyväjemmari", sanoivat pojat kun tapasivat minut koulubussissa, jossa istui tyttöjä läheisellä penkillä. Asia tietsyti harmitti, mutten koskaan kokenut sitä rasitteeksi josta olisin mieluummin päässyt eroon. Kun äestelin illat pitkät moottoriliikennetien varrella, tuintuivat siinä muutaman metrin päässä kaupungista toiseen pörhältävät autot hyvin etäisen ja vieraan maailman kuvajaisilta. Ja olin äärettömän onnellinen, etten ollut yksi heistä pällistelemässä ja ennakkoluuloineen inhomassa maajusien, jyväjemmareitten ja rehupunttien touhuja.
Sitten taas, kun ajelin hyvillä mielin iltamyöhään pellolta kotiin, näin pojat mopoineen, nuo helvetin kiusankappaleet, ja mitä lähemmäs heidän röökaavaa rinkiään tulin rujolla työkoneellani, sen enemmän aloin hävetä pölynruskeaa likaista naamaani ja rasvaisia käsiäni. Kohdalla tuskin heilautin kättäni, ja vastapainoksi saattoi joku keskisormi nousta, "Saatanan rikkaat maajussit!"

Kaikki näiden porukoiden tyypit ovat nykyään juoneet tai narkanneet itsensä hautaan tai vankilaan. Ainoastaan Paso, liikanimeltä Paska, ryyppää itseään hengiltä tänäkin päivänä samassa murjussa, jossa äitineen ja veljineen asui tuolloinkin. Mies, nuoruudessaan kaikista kovakuntoisin, rohkein ja vittumaisin, on sitkeä kuin keuhkotauti, ja kaksikymmentä vuotta totista juomista ei ole voinut henkeä lähdettää helvettiin, siihen ainoaan paikkaan johon se kerran vielä päätyy. Hymyilyttää ajatellakin sitä kesäiltaa kahden kymmenen vuoden takaa tyhjässä junanvaunussa lastaussillan alla, kun Paso makasi punertavan ilta-auringon tulviessa ovenrakosesta kasvoilleen tervantuoksuisella lankkulattialla ja piteli maksaansa, koulusta erotettuna, viikkojen kovan juomisen jälkeen ja kuuli noutajan tulevan. "Maksa vinkuu viinaa." Anna Paskalle kossupullo, sanoi veli noutajalle rauhoittavaan sävyyn kuin lääkäri.

PAIKKA

Antiikissa pidettiin kirjaa paikkojen hengistä, jumalista, ja taivaankappaleista joiden alaisuudessa paikat ovat. Oli selvää, että tärkeintä ajatusmaailman kannalta on se missä kohtaa maapalloa sattuu sijaitsemaan: paikat ovat kirkkainta dialektiikkaa. Tätä käsitystä on sittemmin kritisoitu, mutta internet vasta meille Aristoteleen opit tosiksi todistaa: paikka on kaiken lähtökohta, kaipauksen ydin, jota ilman mielikuvituksemme ei voisi toimia. Vasta erotettuna kaipaamastamme paikasta tai tilasta koemme tarvetta sen sanallistamiseen, kuvailuun ja ilmaisuun.

Oikeastaan kaikki ajatukset riippuvat paikasta, sillä vasta paikassaolemisesta syntyy näkökulma johonkin. Kun tietyssä tilassa oleva tajunta siirtyy havainnoimaan asioita sisälle tiettyyn asioiden tilaan, syntyy resonanssi joka laukaisee luovan häiriön, joka saattaa esimerkiksi purkautua merkintöinä muistikirjan lehdille. Sitten jäkeenpäin voimme rekonstruoida tuon resonanssitilan (mielentilan ja asioidentilan yhdistelmän) noiden muistiinpanojen pohjalta ja uudelleen kuvittelun kautta täydentää ja muistaa lisää yksityiskohtia. Mikä on riittävä yksityiskohtien määrä, se riippuu siitä minkä verran niitä tilan kuvaamiseksi ja erottamiseksi toisista (ja toisaalta samastamiseksi samoihin) vaaditaan. Asioiden erottelu on ennen muuta niiden samastamista. Ja pyrkimystä kuvaukseen motivoi pelkästään kaipaus.

Kuten hyvin tiedetään nykyaikaisella visuaalisella, kirjallisella, auditiivisella, haptisella enempää kuin millään muullakaan ilmaisulla, välitöntä tietoa paikasta tai tilasta ei voida suoraan antaa. Tarvitsemme ensin jonkinlaisen, vähäisenkin, kokemuksen maailmasta, paikasta tai tilasta, jonka jälkeen vasta ilmaisu voi laajentaa, täydentää tai kirkastaa muistimme ja kokemuksemme, yhtä lailla kuin tuhota ne.

ARMEIJA JA WITTGENSTEIN,

kumpikin uskovat lujasti perustan olemassa oloon, normiin ja siihen että sääntöjä tulee noudattaa orjallisesti, tai että niitä ei ainakaan lennossa voida vaihtaa.

Armeijan perusta lienee tietoisuus siitä miten ihminen toimii toisaalta joukossa toisaalta pakon ja paineen alaisuudessa. Armeijan ohjesäännön perustuslaki nojaa väitteeseen: mitenkään muuten, kuin näitä sääntöjä noudattamalla, koska ihminen on luonnostaan epärehellinen, paha ja alhainen, nämä asiat eivät voi toimia. Jos tekee mieli väittää vastaan, on kumottava tuhansien vuosien empiirinen kokemus. Kukaan ei siihen pysty, joten armeijan säännöt on otettava annettuna.

Ongelmat alkavat siitä, kun järki on tajunnut edellä mainitun, todennut sen kiistämättömyyden ja valalla hyväksynyt säännön, mutta primaari tunne ilmoittaa toista. Tunteen kiusallinen ilmoitus on: "Huomaan nyt, tämän ihmisten lain henki ei ole sopusoinnussa sen hengen kanssa joka sielussani on pohjimmainen, ja koska liikkumatilaa ei ole, tämän ihmisten lain henkeä noudattamalla alennan oman jumalani orjan asemaan. Mitä minulle jää jos olen jumalaton!"

Ristiriita tapahtuu primaaritasolla. Järki sanoo: "ihmissjoukkojen jokapäiväinen käytäntö ei voi toimia muuten kuin tämän ankaran lain hengessä." Mutta tämä ankaraa lakia ankarampi jumala sanoo: "Sinä et voi toimia tämän lain hengessä, koska minä olen sinun jumalasi. Yrityksesi on tuomittu epäonneen, häviöön ja häpeään."

Ihmisjoukot hyökyvät ympärillä julmina, vaativina: "Tee tehtäväsi! Hoida hommasi!" Sisällä tapahtuu ankara, kaiken ulkoisen toiminnan lamaava taistelu jumalaa vastaan, koska kaikki mahdoliset teot, jotka ihmisyhteisö hyväksyy ja joita se vaatii, ovat sitä henkeä vastaan, joka on jumalan olemus. Loppu on surullista katseltavaa: ankara ja armoton jumala (sillä oikeat jumalat ovat sellaisia) lyö huonon palvelijansa kuin verisen raadon maahan, ihmisten pilkattavaksi ja kivitettäväksi. Näin käy poikkeuksetta.

Edellä mainittu ristiriita on primaariprosessi, joka esiintyy kokemuksena tietylle yksilölle, tietyssä tilanteessa, ajasta ja paikasta riippumatta, ja siitä huolimatta onko yksilö kokemuksen syistä tietoinen vai ei, kaikkialla, missä vain jokin riittävän ehdoton ihmisten luoma laki tai kulttuuri vaikuttaa. Vaikka yksilö ei olisi lukenut yhtään kirjaa, eikä olisi koskaan kuullutkaan "jumalista", saattaa sellainen kuitenkin hänelle ilmestyä. Kukaan toinen ei voi tietää, mitä yksilön primaaritasolla tapahtuu. Kukaan toinen ei voi tietää mikä on kenenkin jumala. Tässä katastrofissa kuitenkin jumala esittäytyy, ja ilmoittaa lain, jonka noudattaminen on yksilölle ehdoton pakko, ja jota kohtaan velvollisuus ylittää kaikki ihmisten luomat lait, lupaukset ja siteet.

(aihe Timolta, Timon ja Markun eilisestä keskustelusta)

MUISTI|KIRJAN

animoidut runot ovat kyllä todella toimivia. Logiikka on riittävän yksinkertainen herättääkseen kiinnostuksen. Luulen, että muuntelun ja kokeilujen kautta (sanojen, sanayhdistelmien, liikenopeuksien ym parametrien) tässä vielä syntyy avant-garde-klassikko.

22.2.2005

AMERIKAN VUOSISATA

1. On jotenkin typerä havaita se surkeus mikä seuraa siitä että amerikkalaiset itsekin alkavat uskoa sen valheen, että heidän johtama "maailma" olisi jotenkin olennaisesti koko maailma. Ei tarvitse edes lukea Allen Ginsbergiä, että tietää sen maailman olevan pelkkä ällöttävä verenvuototauti jonka toinen nimi on terve, käytännöllinen järki. Heidän typerä inhonsa venäjää, itää ja kaikkea "irrationaalista" kohtaan on tehnyt heistä yksikromosomisia mongoloideja, puolikkaita ihmisiä, joita ei voi kuin sääliä.

Nimittäin "irrationaalisen" ja "hallitsemattoman" inho on aina eräs itseinhon muoto, sikäli kun ihminen ei itse pysty koskaan (tämä on gödelläinen määritelmä) järkevästi selittämään ja hallitsemaan itseään (kts. Aiskhylos& Sofokles).

Ilmeisesti koko siinä mantereessa on jokin intiaanishamaanin langettama kirous. Maailman kutistuminen on juuri angoamerikkalainen ilmiö, ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset redusoituvat joukoittain siihen mikä on järjellä selitettävissä. Se on kuningas , joka olemuksessa kaikki on maalaisjärjenmukaista, häviäjä on transsendessin esine, mystikko, Kristus. Kuin pingviinit nämä hyötyajattelun surkastuttamat olennot pakkaantuvat yhdeksi liikkumattomaksi massaksi pienelle jäälautalle. Heitä on hauska katsella. Heille on hauskaa nauraa. Mutta kuitenkin, ohan se säälittävää... heidän joukossaan on kärsiviäkin, itsetiedottomia, mykkää tuskaa huutavia. Nämä jotka lähtivät niin pöyhkeinä euroopasta, tästä jakomielitaudin helvetistä, sovittavan jumalan tehtäväksiantoa ja Kristusta pakoon.

Suuri mantere kutistuu henkiseksi luolaksi. Kun he tulevat siitä luolastaan ulos ihmisten ilmoille, römisevin äänin ja käskevin painotuksin, on tuloksena jatkuvaa moleminpuolista hämmennystä. Se on kuin maalainen tulisi ensi kertaa varjojen dogvillestä Akademonin puistokäytävälle, olettaen että kotidogvillen motiivit jatkuvat lineaarisina, mutta laajennettuina Platonin akatemiassa, ja alkaisi käskyttää Platonia, koska kotidogvillessaan oli voittamaton korttihuijari. Olennaista on, että hyvä tahto ja vilpittömyys ei riitä silloin kun pitkät opinnot ovat jääneet väliin, ja väitellään kokonaan ennakkoluulojen varassa.

Tarkoitan nimen omaan amerikkalaista älymystöä. Heillä on meitä suurempi taipumus uskoa että heidän ympärillään oleva kulttuuri olisi jotenkin vaihtoehdoton. Amerikkalainen älymystö käy sellaista eloonjäämiskamppailua joka on kristitylle vieras ja vahingollinen kompromissi. Taistelua, johon eipitäisi antautua. Tämä heijastuu Quentin Tarantinon tasoisten tyyppien tekemisissä. Uuden Englannin transcendentalismi on hävinnyt amerikkalaisesta kokemuksesta ja jäljellä on jonkinlainen eminemläinen kovuuskilvoittelu keinotekoisessa itsevalmistetussa erämaassa.

Tämä kaikki tyhmyys on niin surullista havaita että oksettaa. Minkä näille reppanoille voi. Meillä, vaikka lähiympäristömme ei sen vähemmän amerikkalainen olekkaan kuin joku keskilännen pikkukylä, on sentään terve käsistys siitä, että tämä kaikki on pelkkää naurettavaa saastaa, jonka jo ehkä seuraava tuuli pyyhkii pois. Meidän ei tarvitse tulla massojen varjoiksi, sairastua negatiivisesti hysterisellä suojautumisen vimmalla, siihen ruttoon joka ympärillä riehuu. Voimme todeta olevamme immuuneja, pukeutua edelleen joka aamu frakkiin, ja siirtyä työhuoneeseemme kirjallisten avantgardististen nautintojen äärelle.

2. Jos yhtään selkeästi kykenee suhtautumaan 1900-lukuun täytyy ihmetellä sitä epärehellisyyden astetta josta seksuaalisuus saadaan näyttämään niin tiedostamattomalta kuin se joidenkin Levi-Straussien, Proustien, Freudien ja Jungien teksteistä välittyy. Onneksi olemme, dionysiset, vapautuneet tuosta totaalisen vieraantumisen painajaisesta, ja keksineet haluillemme suoraviivaisemman, joskin vielä karkean kielen. Meitä ei enää totuudenaavistus samalla tavalla huimaa, joskin sen näkeminen repii. Tämän täytyy olla seurausta jostakin geneettisestä, kollektiivisesta sairaudesta. Silti meille ei enää tulisi mieleenkään kuvitella umpipölyistä sivistystä primaaristen vaistojen, siis ensimmäisten jumalvaikuttajien, edelle. Toki erottelemme sitä ennen kaikki liiat pakanalliset ja sekoittuneet jumaluudet samaan pölypussiin 1900-luvun kanssa, jonka sitten vedämme vessanpytystä sen enempiä miettimättä.

3. Miten helvetissä joku rallikuski itsekään pystyy uskomaan että kuluttamalla elämänsä autonratissa hänelle muka olisi kertynyt jonkinlainen karismaattinen poliittinen maailmankuva.

NAISKUVA

Eripuolilla on puhuttu suomalaisen mieskirjallisuuden naiskuvasta, halveksivasta asenteesta, ahdistavasta seksuaalisuudesta jne. On viitattu Paasilinnan ilmeeseen, Seppälän naamaan ylösalaisin... synkkään ja rupiseen katsantoon.

Eräät vetää synkiksi naisten luontainen miestä suurempi nautinnonhalu, jatkuva nussimispakko. Toiset (kuulun itse tähän koulukuntaan) vetää synkiksi pihtaaminen... positiivisen dionysisen seksuaalisuuden puuttuminen. Ei voi kiistää etteikö ensimmäinen koulukunta käsitä realistit ja jälkimmäinen romantikot. Naisethan eivät todellisuudessa pihtaa... he vain käyttävät seksuaalista valtaa... antamalla ja ottamalla. Suomalainen nainen ikäänkuin luo yhtenä rintamana kauppasaarron, jolla se pyrkii kukistamaan miehisen vapaudenhalun ja omaperäiset anarkistiset ajatukset. Ei siis ihme, että suomalaisen naisen epäinhimillisyys ja sulottomuus kohtaa ensimmäisenä juuri kirjailijan, jonka päässä välttämättä pyörii kaikenlaista. Kaukana olemme ranskan mallista, jossa sensuaalisella rakastajatarperinteellä on pitkä historia, sovinistisesta venäjästä nyt puhumattakaan (venäläiseen mieheen verrattuna ranskalainen on pelkkä rockkibändin roudari).
Mutta kuitenkin, huima harppaus parempaa on tapahtunut sitten modernin erämaan kuivimman kauden. Nimittäin typerä teeskennelty siveys on pahinta mihin ylipäätään voidaan sortua. Modernin valkoperseisen nihilismin jälkeen ei voi tietystikään odottaa muuta kuin että vieteri lävähtää toiseen suuntaan Tuomas Timosen ylilyönteihin, jostain kahden sadistisen ääripään puolivälistä, antiikkisen eroottisen lauluperinteen kukkeista suloista ehkä löytyy se tie jota itse tahtoisimme kulkea.

Suomalaisen kirjallisuuden naiskuva (puhun vain omasta puolestani) kuitenkin pysyy samana, realistisena, pimeää yötä synkempänä, niin kauan kun nainen on heikko, ruokkii pliisua ja vastustaa positiivista rohkeutta. Niin kauan kun tämä käyttäytyminen on säännönmukaista todellisuudessa, ei voida kirjoittaa minkäänlaista uutta naista, tai naista ylipäätään romanttisena olentona. Asiaa pahentaa se, että tutustuakseen tyystin päinvastaisella henkisellä rakenteella varustettuun naiseen, ei suinkaan tarvitse matkustaa maapallontoiselle puolelle, niin kuin amerikkalaisten veljiemme, riittää että siirtyy rajan taa, etelään tai itään.

Suomalainen nainen ei institutiona ole mikään vallankumouksellisten avant-garde taiteilijoiden rohkaisu- ja tukipalvelu. No, nämä ovat suhteellisia juttuja. Eskimoilla on todennäköisesti vielä epäintuitiivisemmat käytännöt.

MITEN TYPERÄÄ KIRJAILIJAN ON JAKAA SANOJAAN ILMAISEKSI

sitä minäkin olen miettinyt.>> Jos laittaisin blogiin jotakin mitä olen rauhassa, pitkään ja huolella valmistellut, tulisi siitä auttamatta alennusmyyntitunnelma. Siksi olen päättänyt antaa ilmaiseksi vain sen minkä ilmaiseksi saan (olen maininnut Publish Post painikkeen inspiroivasta vaikutuksesta).
Tässä on vain yksi mutta: pääkallo ja tiimalasi tuossa hyllynreunalla.

GONZO

Sedikseltä hyvät tietopaketit gonzosta ja sen isästä. Linkitän tähän muistiin, jos taas pitää jonkun kanssa väitellä siitä onko tekstini gonzoa vai lyriikkaa.

NAISEN BLOGI: VIHDOINKIN!

Tässä sitten tulee joitain sinne päin mitä olen kaipaillutkin: rehellistä tekstiä naisen elämästä. Epäilen kirjoittajaksi pariakin tuttua.
Vastuuntuntoista kirjoittajaa arvostaa hyväntekijänä sitä enemmän kun tietää, että rehellinen naiminen ei nykyään ole mikään yksinkertainen juttu. Etusijalla on bluffaus, petos ja valhe, epäröinti, teeskentely, tietämättömyys, neuroosi, rehvastelu, epäily, epävarmuus, idiotismi, skitsoilu, kastraatio, frustraatio, hermostuneisuus, kyräily, tekopyhyys, panettelu, jännitys, kiristys, varallisuuden keruu, tulevaisuuden turvaaminen, tietojen hankinta, geenit, veri, maineen parantelu, kemialliset aseet, kolmannen maailman atomipommit, kasvojen symmetria, myrkytetyt elintarvikkeet, äidinkieli, terrorismi ja tyhjänpuhuminen.
>>

21.2.2005

RUDOLF STEINERIN OPPIIN

Kun tapasin Tommi Perkolan Tampereella viime vappuna siinä oli kesken Steinerkoulun luokkatapaaminen. Näyttelin välinpitämätöntä, mutta olin vihreänä kateudesta. Joka ilta rukoilen että Rudolf Steiner suuressa viisaudessaan näyttäytyisi minulle unessa ja opettaisi asiat, jotka steinerkoululaiset saavat oppia, mutta joita minä en opi milloinkaan. Maria Montessori ja Rudolf Steiner, siinä kaksi henkilöä joiden käsiin uskon kasvatukseni. Kun vain ajattelenkin sen trauman syvyyttä jonka tavallinen koulujärjestelmä on minulle aiheuttanut, en voi muuta kuin itkeä. Jos saisin aloittaa kouluopinnot alusta, kävisin steinerkoulussa jokaisen luokan kahteen kertaan pelkästä koulussakäymisen ilosta. Nyt luen Rudolf Steinerin kirjaa Henkisen tiedon tie. Ehkä jo huomenna lähden etsimään antikvaarisista lahjatavaraliikkeistä Rudolf Steinerin kipsistä rintakuvaa.

EURYTMIA

työllistää soittajia, silkintuottajia, tossutehtaita, kuparikaivoksia ja -seppiä. Auttaa ilmaisuun ilman sanoja, ja vahvistaa puolustuskykyä. Oppii kitumaan, hikoilemaan ja nauramaan. Navigointikyky ruuhkassa paranee. Kevyemmät asekeleet kerrostalossa, polttavampi käsi pesäpallossa, runokorva. Opettaa nopeaan sytytykseen ja näkemään taakse. Sietokyky ja rauhoittuminen. Tekee ranteet notkeiksi. Antaa näkökulman ja kasvattaa silmää. Saa paremmin unta.

(lähde: Taskinen, Eurytmia, Steinerkoululaisten vastauksia kysymykseen Mitä hyötyä eurytmiasta voi olla?)

ENSIMMÄINEN KÄNNIREISSUNI

sijoittui kesään. Olin luultavasti reilusti alle viidentoista. Pakkasimme naapurin pojan kanssa jostain keplottelemamme kaljakorin pyörän sivulaukkuihin ja ajoimme niin pitkälle korpeen kuin metsätietä riitti. Rutajärven rannalta löysimme syrjäisen telttapaikan. Rämmimme suolle ja pystytimme teltan. Sitten joimme, alusta asti tosissaan, puhumatta ja hymyilemättä, kunnes viimeinen pisara oli kurkusta alas. Juoksimme suohon kuselle. Upposin kainalaoita myöten. Ryvimme ja tappelimme suossa väsyttääksemme itsemme. Teltassa tai teltan vieressä makasimme yön ja palasimme seuraavana päivänä kotiin niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Viina ei muuta persoonallisuuttani. Mitään uutta ei tule esiin, vanha vain korostuu. Humalassa olen todella lempeä, lempeät nyrkiniskut paukahtelevat kylkiin. Intohimot ja turhautumisen aiheuttama päänsärky kärjistyvät, agressioiden poissaolo korostuu jopa häiritsevästi, onneksi uni tulee nopeasti silmään. En ole milloinkaan menettänyt muististani ainoatakaan humalaisen havaintopiirini sattumusta. Vetää pää täyteen on varmin tapa muistaa omat ja toisten puheet ja teot.

Nykyään alkoholinkäyttöni on noin kymmenkertaista teini- ja opiskeluaikoihin verraten. Silti en enää tiedä millaista on olla humalassa. Juon usein mutta vähän, enkä milloinkaan humaltuakseni. >>

SUUNNATON,

niin monellakin tapaa suunnaton eläin, jolla on norsunluiset syöksyhampaat. Joukko ihmisiä, rohkeus ja tavattoman laaja henkinen näkemys. Suunnaton kuminauha-efekti, yllätys otuksen lihojentippuessa maahan. Ajatusmylly lähtee lentoon, suunnaton valkoinen asia, lentoasema ja upeat terminaalit. Suunnaton arvostus ja kunnioitus, kaikkeuden vesittyminen, tahto, mutta mihin, mihin? >>

JUHA SEPPÄLÄ RUOTI TAANNOIN AAMULEHDEN

kolumnissaan blogeja "mitään kuolematonta ei ole niissä". Seppälä ihmetteli joidenkin ammattikirjailijoiden suuntautumista verkkoon unohtaen, että se saattaa olla ilmaista mainosta heidän taiteelliselle tuotannolleen. Toisin kuin Seppälä en näe syytä miksei verkkoon kirjoitetusta voisi jalostaa kirjaa. Riippuu verkkoonkirjoitetun tasosta, ja kirjan tasosta. Seppälä puhuu toteutuneesta, ei mahdollisesta, maailmasta ja siitäkin 81/2 kouluaineella. Seppälä kuuluu suomalaisessa kirjallisuudessa jo menneeseen aikaan eikä hänen (kolumni)tuotannossakaan ole mitään kuolematonta.

KILL BILL

Siinä missä Robert Bresson onnistuu henkistämään fyysisen, fyysistää Tarantino elokuvassa Kill Bill henkisen. Siinä missä Bressonin elokuvat noudattavat maallisen realismia, naturalismia, Kill Bill noudattaa henkisen realismia, supernaturalismia: arpeutuminen, vammoista toipuminen, liike ylivoimaiset teot, kaikille niille on henkinen todellisuus fyysistä dynaamisempi puite. Tarantino kuvittaa henkistä, joka alistuu melkein kaikessa fyysisen näkyvän maailman lainalaisuuksiin, mutta tiettyjen henkilöiden ja tapahtumien osalta se ylittää ne. Elokuva on toimintaa vailla moraalia: koska henkisessä kuolema tai eloonjääminen on tahtokysymys, moraalia ei tarvita. Moraalisen perustelun ylittää tietty puhtaan olemassaolon eetos. Ja ilman mitään perustetta katsojan myötätunto asettuu päähenkilön puolella. Eettinen peruste on päähenkilön (aiheellisesti?) kokemat hillittömät kärsimykset, joista syntyvään raivoon on helppo samaistua. Hekumallinen nautinto syntyy siitä, että päähenkilön mukana pääsee kostamaan niille, joiden arkisen aherruksen hedelmät tarkoittavat toisille kärsimystä ja murhaa, niille joiden emme tavallisesti näe kärsivän, niille jotka eivät tavallisesti ole edes konkreettisesti olemassa. Tarantinon murhaajat ovat ennen muuta henkisen todellisuuden murhaajia, keitä sitten ovatkaan... tomintaelokuvan idea, fyysistäminen, on esittää vihalle yksikäsitteinen ja oikeutettu kohde.

18.2.2005

KIRJOITTELUN VAIKUTUS ASIOIDEN KULKUUN

-
Mielialaan vaikuttaa nukkuminen yllättävästi. Olen suotta laiminlöyönyt höyhensaarten iloja viimeaikoina.

Käymäläkirjoittelun vaikutus asioiden kulkuun on toistaiseksi tuntematon. Tavallaanhan tämä on tosi riskiprojekti. Jos varmanpäälle pelaa mitään ei pidä mennä sanomaan. Yksi tarkoitus on myös havainnoida todellisuutta, joka mahdollisesti seuraa siitä, että todellisuutta tähän tyyliin havainnoidaan (näin pienessä maassa tulokset saattavat kyllä yllättää lakonisuudellaan). Varmaa on, että tämän palstan meiningistä eivät kaikki ole haltioissaan. Tälla tavalla vapaa kirjoittelu saatetaan tulkita poliittiseksi anarkiaksi, mikä on kovin uskallettua silloin kun eletään yksipuoluejärjestelmässä... mikä on muuten yksipuoluejärjestelmän paras tuntomerkki. Jos oppositiotietoisuus (eikä sellainen voi näin täydellisessä systeemissä olla muuta kuin taspuolisesti kaikkeen kohdistuvaa anarkiaa) joissain yksittäisissä tapauksissa pääsee syntymään, se tyrmää itse itsensä niin nopeasti, ettei vesi ehdi herahtaa herkuttelijoiden kehänurkkauksessa.

Mitä olen huomannut, itsenäisen ajattelun vihamiehet eivät paljon blogien kommenttipalstoille kirjoittele... ne joiden jokapäiväisen aherruksen hedelmät tarkoittavat ruohonjuuritasolla vaikeuksia, hankaluuksia, hidasteita, pitkällistä odotusta, piinaavaa jonotusta, pikkuvahinkoja, onnettomia sattumia, pikkuvammoja, harmisllisia takaiskuja, vatsahavoja, tyhmyydestä sakotetaan tyyppisiä näytösluontoisia mediatapahtumia jne.

BLOGI-INTOHIMOJA?

Kämärin madossa heittämä blogien Top 3 ei ole kirvoittanut intohimoiseen viestitulvaan ja väittelyyn palstalaisia. Vähän samantapaista keskustelualttiutta voisi odottaa jos aloittaisi viestiketjun tuolla aiheesta: Pornoleffojen Top 3.
Pornotaiteilijoiden postituslistalla se aihe voisi vielä menestyä, mutta tuskin sielläkään samaan vakaumuksen paloon ja selkälippuvillitykseen päästäisiin kuin ylä-asteiden takapihoilla 80-luvun alussa, kun vallitsi agressiivinen konsensus: Heavy Metal bändien top 3: AC/DC, Iron Maiden, Black Sabbath.

ILKKA "THE PIISPA" KANTOLA

Huomasin Jäädykepiirikunnan kommentoineen tätä aihetta, ja siksi vaivaudun nyt itsekin, kun eilen tätä aihetta kerran hetken jo mietinkin.

Tapaus herättää muutamia kysymyksiä? Saiko piispa herkullisesta viisivuotta jatkuneesta elämäntilanteesta toistuvaa seksuaalista nautintoa? Ellei, miksi hän ja miljoonat muut sitten ovat valmiita jatkamaan tällaista rikoskierrettä niin pitkään?

Koen uudistaa Parisuhdeblogisa joskus esiintyneen totuuden: Suomalaiset eroavat liian harvoin!

Miksi suomalaiset eivät eroa? Miksi suomalaiset, eivät tule avioliitto- ja suhdehelveteistään ulos baariin ja illanviettopaikkoihin, sinne missä vielä me muutama rehellinen päähänammuttu kissa henkitoreissamme korisemme ja röyhtäilemme nälästäturvonneen koomassa olevan ruumimme kaasuja (viittaan Bukovskin tarinaan päähänammutusta kissasta). Kysymys on retorinen, ja se vastaa itse itselleen.

Pervopiispan pettämishelvetti joka tapauksessa on luksuslomailua (porno-autoiluyhteiskunnan ihanneelämää!) meidän elämäämme verrattuna; meidän, jotka olemme puhtaan ja vilpittömän elämänilon armoilla (ja jotka ainoina elollisina olentoina olemme lukittu tämän planeetan "virallisesti tunnustetun" elämän ulkopuolelle). Sen saman elämänilon, joka on kulutusyhteiskunnan institutioiden "huippupalkattujen korkeiden henkilöiden" (kts. Pier Paolo Pasolin: Salo, sodoman 120 päivää) hyeenoiden ravintoa.

Kun piispa sitten järjestää luksusuorgiat tyttöystäviemme kanssa jossain etelämeren saarella, me jäämme pakkaseen rahattomia kun olemme odottamaan, sydän koverrettuna rinnasta. Viimeisillä voimilamme raaputamme kirkon ovea, mutta se on kiinni: piispa on lomalla lukee ovessa. Ryömimme naapuriin, ja saamme puhelimitse yhteyden pappiin, joka tulee avaamaan meille kirkon oven, päästäksemme ripittäytymään. Kysymme papilta tunteeko hän Saatanan? Sotilaspukuinen pappi vastaa: olen lukenut mutten tunne. Papin kasvoista heijastuu lievä harmistuminen... voi sinua höntti, ei meillä nykymaailmassa sellaisia ole.

Tämä sotilaspukuinen pappi, tämä upseerien lellikki, ei siis tunne sitä ainoaa totuutta maailmasta jonka me tunnemme?

Lopullisesti masentuneina toivomme, että tämä olisi elämämme viimeinen hetki, että juuri lausutut sanat, olisivat viimeiset sanamme tässä mielikuvituksen ylittävässä painajaisessa, mutta niin ei kuitenkaan ole. Pappi saattaa meidät hymyillen kirkon ulko-ovelle, ja kaartaa Mersullaan pois. Rikkinäiset huopatossut jalassa, lähdemme tekemään, kuin kuoleman jälkeistä matkaa, lumihankeen.

MITÄ PITIKÄN SANOA KAMELEONTEISTA

...jakaantuvat kai kahteen lajiin: 1) niihin jotka määrittelevät itsensä listoin "en halua olla mikään...", "en halua olla minkään värinen, en halua erottua puun kaarnasta", 2) niihin jotka määrittelevät itsensä listoin "haluan olla...", "haluan olla puun kaarnan värinen, haluan olla kaikki värit".
Kysymys on täsmälleen samasta asiasta, paitsi että ensimmäinen määrittelee väripaletin negatiivisesti ja jälkimmäinen positiivisesti. Kumpi siis todennäköisesti on puun kaarnan värinen... riippuu puusta.
Kameleontti tahtoo olla luokittelematon, mutta aika helppo on nähdä, että jokin liskoneläin (Chamaeleo chamaeleon) on kysymyksessä. Luokittelu on itseasiassa todella helppoa, yhtä helppoa kuin kaikkien niidenkin kohdalla, jotka ovat oikeita itsensä karikatyyrejä.

17.2.2005

OMA ÄÄNI

Monesti puhutaan kuvaannollisesti kirjoittajan omasta äänestä. Kun luen Proustia, kuulenko hänen äänensä? En tietenkään, kun en tiedä miltä se kuulostaa. Kun luen Markun verkkolokia asia on toisin. En ainoastaan kuule selkeästi Markun ääntä, vaan erotan jopa hänen kasvonilmeensä hyvin tarkoin tekstistä, tekisi mieli sanoa, että tarkemmin kuin visuaalisesti. Pienemmät koomiset tehot tai hymyn alut tulevat tekstistä täydellisesti esiin. Siksi mietinkin, miten sellainen henkilö, joka ei Markkua ole tavannut, lukee hänen tekstiään. Mitä hän näkee?

PUOLUSTELUJA

Joitakin henkilöitä on saattanut närkästyttää ne täällä julkaistut viimeaikaiset kolkot merkinnät, joissa väkeä tuupataan jostain savuhormeista taivaalle.

Juuri tuota nimenomaista merkintää olen itsekin miettinyt, että meneekö turhaa vähän pitkälle... vaikka muistettakoon, että ylilyönti on täällä jonkinlainen tyylilaji.

Jossain mielessä voisin selittää asian niin, että on kysymys todellisen psykodynamiikan (enhän sentään ole noitten holocaustisten kauhukuvien alullepanija) etsimisestä. Toisaalta savuhormeilla on turha pelotella, tuleehan ilmastonlämpenemisen myötä kuitenkin 6 metriä vettä joka ajaa saman asian. Tai se Venus-ilmiö, joka kuumentaa ilman koko maapallolla n. 300 celsiukseen. Fahrenheiteina se on vielä enemmän. Sitä paitsi autoistunut pornoyhteiskuntamme joka tapauksessa masentaa, nististää sen lisäksi että lyö varmuudeksi 30 vuoden päästä tämän tuhoisan sääilmiön kaikkien niskaan, hyvien ja pahojen, ja tavallistenkin: kohtalo on yhteinen, hyvien ja pahojen, riippumatta siitä kummalla puolella he taistelivat.

Tosin en ajattele että osaan kuinkaan arvioida näitä suuria passioita, luonnonmullistuksia, ihmisten mietteitä ja muuta, esitän ne vain täällä suoraan, kaikki, siistissä kirjallisessa katastrofimuodossa. Mitäänhän ei tänne verkkoon tietenkään voi kirjoittaa, jos alkaa poliittista korrektiutta miettiä. Ja provokaation määrää lisää se (varjo) kun tietää suomalaisen poliittisen korrektiuden ja herkkänahkaisuuden standardit. Tuotoksissani epäilemättä mennään yli hyvästä mausta... Silti toisin mukaan yleiseurooppalaista suhteellisuudentajua. Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää on Käymälänkin vaikea voittaa kauheudessa. Omasta mielestäni tämä on proustilaista tuutulaulua siihen verrattuna.

Ei Dostojevskikaan ole Ippolitin kommenteista vastuussa, vaikka on ihan selvää, että nuo hävettävät jaksot ovat kirjoitettu kaikkein antaumuksellisimmalla sydänpalolla. On kyllä totta, että minä kirjoitan omalla nimellä, enkä tietenkään romaania, niin kuin jotkut luovat henkilöt. Että tuo mainittu merkintä on itsenäkin kalvanut: olen sitä ajatellut selittämättömänä tekona, jota en uskalla poistaa tekojeni hirvittävästä helminauhasta... ettei minua kaikkien asia syytösten lisäksi syytettäisi vielä epärehellisyydestäkin.

Tuossa merkinnässä kyllä näkyi varjo siitä herjaavasta ärtymyksestä mitä tunnen kun Heideggeriä syytetään natsikytköksistä, ja nimen omaan siitä saadun tekosyyn nojalla hylätään hänen taiteensa, jota kohtaan tunnetaan anglosaksissa kulttuureissa toisenlaista antipatiaa. Onhan kai selvää, ettei mikään monisyinen filosofi (jollainen en kai itse ole) oikeasti voi olla jonkun suoraviivaisen sotatoimen tai ulkonaisesti rajattuun ihmisryhmään kohdistuvan vainon toimeenpanija, vaikka ehkä jopa jossain mielessään leikittelee tällaisilla symbolisilla taisteluilla.

En usko, että de Sadekaan olisi itse henkilökohtaisesti viihtynyt kuningatar Elizabethin turvajoukkojen kasarmillaan taannoin järjestämässä orgiassa, yhtenä "ringissä naureskelevista", vaikka hänen mielikuvituksensa epäilemättä – tietyn esteettisen välimatkan päästä - oli tällaisten kuivien tuttu. Toimeenpanijat aina löytyvät ja tulevat kauhutarinoille kun niiden aika on, ja ne ovat eri miehiä. Verkossa ei heitellä pommeja, vaan kirjoitetaan; ja aion kyllä vähentää rikoksiin yllyttävää toimintaa lähitulevaisuudessa.

HALPA NAINEN

Ja samalla laskeskelin olisiko minulla aikaa käydä vielä sinä aamuna tilaamassa purjevene ja Rolls Royce joita hän toivoi. (Proust: Pakenija)

Niin läsnimainen nainen ei todellakaan tule halvaksi: kuin merirosvo se ryöstää sielumme ilkamoiden ja jättää poltetun purren tuuliajolle.

Minusta olisi ollut hirvittävää päästää hänet menemään mielessäni ne orgiat jotka ehkä olivat suunnitteilla. (Proust: Pakenija)

Ja kuin ilkamoiva merirosvo, hakee länsimainen nainen, takaa-ajajilleen, oikeudenmukaisuuden ja sovituksen saattueelle, lähestymiskieltoa: vain todella eksoottisen ja vieraan maan laki voi olla näin kiero!

Itse olen välttynyt näistä piinaavista oikeuskäsittelyistä kuin ihmeen kaupalla. Onnekseni minulla on lähestymiskieltoja määräävä tuomari sisälläni. Joka päivä se vasaroi pöytään sata päätöstä olla lähestymättä näitä arktisia hyeenoita (anteeksi vain armoton kielikuva, mutta näyttää -epäämättömin perustein- siltä että nämä olennot käyttävät vilpitöntä elämäniloa ravinnokseen). Vankila ja oikeuslaitoksen ulkoistaminen on vain vapaimmille ja terveimmille ihmisille, niille jotka eivät kunnioita mitään jalon ihmisyyden telkeämisyrityksiä (kts. Mike Tyson Apologia, Joyce Carrol Oates).

Tallinnassa taas nuijitaan pöytää lähestymiskieltojen sijaan poistumiskieltoja VEnuksen taikapiiristä.

ÄLY

Mutta älymme, oli se kuinka terävä tahansa, ei pysty havaitsemaan tunne-elämän tekijöitä jotka pysyvät tietymättömissä kunnes jokin ilmiö onnistuu eristämään ne tavanomaisesta, haihtuvaisesta tilastaan siten, että ne alkavatkin jähmettyä. ...
Mutta se ettei äly suinkaan ole herkin, vahvin eikä sopivin ase totuutta tavoittamaan on vain yksi syy lisää aloittaa älystä sen sijaan että aloittaisi tiedostamattomasta vaistosta, sokeasta uskosta ennakkoaavistuksiin. Elämä antaa meidän kyllä vähin erin tapaus tapauskselta havaita että se mikä on tärkeintä tunteille ja hengelle ei tule tietoisuuteemme järkeilyn vaan muitten mahtien kautta. Ja silloin äly itse todetessaan noitten mahtien ylivoiman, alistuu niitten edessä järkisyistä, suostuu ryhtymään niitten työtoveriksi ja palvelijaksi.
(Proust: Pakenija)

16.2.2005

BLOGI

Vuoden sana 2004. Keskustelua madossa.

15.2.2005

BLOGGAAMISEN UHRIT RY.

Tupakoitsijalla on Nicorette, mutta bloggaajalla ei mitään. Miten vähentää krooniseksi käyvää bloggausta - ja varsinkin - sopimattomien ja keskeneräisten asioiden verkossa repostelua?

Ennen muuta: miten vähentää poliittisesti epäkorrektien ajatusmallien esiinottamista? Miten vähentää leikkiä tulella? Miten vähentää eripuolille holtittomasti singottuja loukkauksia, herjäkirjoituksia, rikokseenyllyttämistä?

Sen sijaan, että muistin hinta laskee Morsenlakia noudattaen, suoraviivaisesti kohti nollaa, bloggaajalle olisi eduksi jos muistin hinta kasvaisi, ja pakottaisi häntä valitsemaan sanansa huolellisemmin. Tilanpuute jo luultavasti estäisi havainnoimasta muita kuin hyviä asioita, hiomasta muuta kuin positiivisia jumalia, hajoittavien riivaajien kustannuksella. Muistipiirin halpuus sen sijaan ajaa riivaajat kansanparantajien niskaan. "Muististamme löytyy kaikenlaista: se on eräänlainen apteekki... laboratorio missä käsi onnen kaupalla osuu milloin rauhoittavaan lääkkeeseen, milloin vaaralliseen myrkkyyn."

Entä käyttöliittymä, joka deletoi edellisen merkinnän aina seuraavan tieltä, eikö sellainen historiaton lähestymistapa rehellisemmin mallintaisi baari-iltojemme autuasta sekoilua (mikä tuntuu minullekin monesti olevan se tärkein puheenaihe).

Kun menee pois ihmisten ilmoilta, pois riitaisten kansojen keskuudesta, elää ilman omaisuutta, mykkää toistamispakkojen täyteistä elämää, ei ole pelkoa ryöstetyksi tulemisesta. Ei tarvitse vartioida ja linnoittaa, ottaa backuppeja, valvoa tekijänoikeuksien kunnioittamista. Verkossa vaanii vaara... kohta ovat bloggeriserverit alhaalla... ja tarinat muokkautuvat finlandiapalkittujen ja bestseller-formaatti-prosaistien lapsenkakanhajuisissa ja vaimonmäkätyksen koulimissa luomiskammioissa (400m2 penthouseissa).


*
Tietoverkkoon jos minne soveltuu se amerikkalainen infrastrukturointikäsitys, että niin kauan kuin vapaata tilaa preeriaa löytyy, rakennetaan uutta. Vanha hylätään epäröimättä, eikä sitä ainakaan tahallisesti sidota uuteen, jonka uutuutta nimen omaan korostaa se absoluuttinen tuoreus, jonka tunnusmerkkejä ovat historiattomuus, juurettomuus, ja kuin taivaasta tipahtaneen traditiotietoisuus. Kun muistipiirille tallennetun gigatavun hinta lähenee nollaa, ei vanhaa dataa tilan takia tarvitse purkaa ja hävittää: voidaan rakentaa kuin Kaliforniaa, vain horisonttia silmällä pitäen... ettei tipahdeta pannukakun reunalta. Muinaiset kuolleilla kielillä kuten englannilla kirjoitetut sivustot leijuvat tulevaisuuden verkossa, ja sen täydellisempi on ihmiskunnan verkkomuisti, ja marginaalisten bibliofiilien innostus.

Missä maan hinta lähenee nollaa, kohoaa paikan merkitys tähtiin. Paikka rajataan viivaimella, ja siihen aletaan rakentaa pilvenpiirtäjäghettoa. Churchill ehdotti II maailmansodan jälkeen Stalinille Stalingradin raunioiden pyhittämistä maailman sodan monumentaaliseksi koskemattomaksi muistomerkiksi. Idea ei Stalinista ollut loistava, rauniot purettiin, ja tilalle rakennettiin nykyinen Volgograd (joka on hirveän näköinen kaupunki). Luulisi että sellaisen nyt olisi voinut rakentaa satakilometriä tänne tai tuonne, seuraavaan Volgan mutkaan, mutta ei voitu. Paikka on aina paikka, vaikkei sitä mikään erottaisikaan toisesta paikasta.

DOSTOJEVSKIN DEKKARIT

Tietenkin hän on tehnyt syntiä tavalla tai toisella ja todennäköisesti tavalla, jonka laki kieltää. ... Enhän minä kirjoita romaaneja, voi olla että luovat ihmiset tuntevat kiusausta kokeilla tiettyjä elintapoja, joita eivät itse henkilökohtaisesti tunne. (Proust)

Mitä Dostojevskiin tulee, toisin kuin Proust, minä pidän selvänä, että hänen kirjoissaan tapahtuvat murhat ovat hänen omien tekojensa uudelleen dramatisointeja. Sen verran outo pakkomielle tämä murhateema on, että en epäile etteikö myös Dostojevskin niin kuin hänen suurimman esikuvansa Edgar Allan Poen rikoskirjallisuus kuuluisi tunnustuskirjallisuuteen. Toisin kuin Baudelaire

Jos raiskaus, tikari, myrkky, tuli uutta
ei vielä kirjaillut hauskoine kuvineen
ole kohtalomme tympeään kankaaseen,
ei sielussamme ole kylliksi pelottomuutta

minä uskon että kirjailijan, tällaisten Dostojevskien, Proustien ja Baudelairejen, koko elämä kuluu siihen miten voisi ilmaista jotenkin vähemmän raikeästi ja tyylikkäästi sen mitä on todella kokenut. Tällaisten henkilöiden elämä tapahtuu kokonaan mittakaavan ulkopuolella, ja heidän suuruutensa perustuu siihen, että he onnistuvat tuomaan tällaisen elämän siihen mittakaavaan jonka useat lukijat voivat tajuta. Jos hän kirjoittaa yhdestä murhasta, hän on itse syyllinen kymmeneen (mutta nämä "murhat" tapahtuvat toisessa mittakaavassa), ja niin edes päin.

VANKIEN TAIDE

Hän oli jo alkanut keräilläkin kaikenlaista sievää ja sijoittaa kokoelmansa lasikaappiin niin viehättävästi, etten voinut katsella sitä heltymättä ja samalla peloissani, sillä hänen asetelmansa kertoivat kärsivällisyydestä, kekseliäisyydestä, kaipuusta, halusta unohtaa, vankien taiteesta. (Proust)

14.2.2005

TALLINNAN TARINOITA

-

- Eikö tämä ole paratiisi? kysyi Mucius tytön puhelinnumero kädessään. Hän katsoi minuun uudestaan, vakavin tummin melkein kyyneltyvin silmin, sitten kuin salama hänen kasvon kirkastuivat iloon: Eikö tämä ole Paratiisi?!

Venetsialaiset Mucius ja Fabius olivat matkustaneet pitkän matkat koto-palatsista pohjoiseen kylmään paratiisiin... ei ihmiskäden luomaa kauneutta, vaan Jumalan luomaa, lannan ja tuberkuloosin hajuisista porttikäytävistä, etsimään... sitä mitä ihmiskäsi ei vielä ole ehtinyt tuhoamaan, etsimään sitä mikä säntillisyydeltä on jäänyt huomaamatta, kylmään, melkein pohjolan perukkaan, suurimpia säilyneitä taideteoksia, sitä etsivät nämä palatsien kasvatit täältä, pyhästä paikasta, jossa muinaiset jumalat vielä talvehtivat ihmisen hahmossa keskellä henkistä ydintalvea.

Niinkuin vasta Tacituksen Germanian luettuamme saatamme ensi kertaa kuulla Bachin musiikin sellaisena kuin se on: suoraviivaisen historiallisen kehityskulun ja tietyn hengen täydellistymisen välttämättömänä lopputuotteena. Niin kuin ymmärrämme Bachin nurinkäännettynä ovidiaanisena muinaisitaliana, niin ymmärrämme kaikki rajanaapurit toistensa dialektisina vastakohtina, sillä kaikki rajanaapurisuhteet noudattavat dialektisen materialismin äärimmäisiä sommiteluperiaatteita.

Samoin aikakaudet: 300 vuotta on siitä kun uskonnolliset ihmiset ymmärsivät, että eriuskoisilta tai agnostikoilta ei voida kieltä julkisia virkoja. Nyt eurooppa on kulkenut täyden ympyrän; agnostikot eivät enää ole halukkaita hyväksymään uskonnollisia ihmisiä. Sodoma on asettanut uskonnollisen ihmisen toisen luokan kansalaiseksi, kaikkialla sorretuksi. Vähän tähän tapaan kirjoittaa Rocco Buttiglione (olisi kyllä sopivampi nimi pornotähdelle!), homoseksuaalisuuteen kriittistä kantaa ottanut Italian entinen Europpa-ministeri tämän päivän lehdessä.

- Kerro! Kerro! hihkuvat KIra ja Ljudmila - täällä on niin kylmä, alasti kun ollaan, ja tiivistyvät kummaltakin puolelta minuun kiinni. Ja minä yritän kertoa millaisia ovat striptese kapakat Helsingissä: ...tytöt tekevät sitä ilman mitään tunnetta... heillä on jonkinlainen harhakäsitys siitä, että ovat isossa kaupungissa jossa asiakkaita riittää, työtä riittää, vaikka viimeiset hyväuskoiset nälästäturvonneet juuri horjuvat kapakan ovesta private shown väsähtäneisyydestä närkästyneinä valmiina haukkumaan ovimiehen. ... niin se on sanalla sanoen petkutusta, kylmää, näyteltyä, pelkkää typeryyttä.
Tytöt katselevt suurilla silmillään sanattomasti minuun. He eivät usko kertomustani. Sitten Ljudmila kysyy - mutta siis kumpi sinusta on parempi... tämä Tallinna vai Helsinki?
Sydämeni pettää, käyn tilaamassa ison shampanja pullon pöytään... olen melkein kyyneliin liikuttunut.
- Voi kuulkaa, aloitan politikoimaan, jos minä vain olisin Suomen presidentti, niin huomenna ajaisin lahjotulla salaliitolla läpi lakien säätämislain, joka antaisi itselleni yksinvalan lakien säätämiseen, sitten ylihuomenna säätäisin lain, jonka mukaan kaikille halukkaille voidaan heti kirjoittaa suomen passi ja kansalaisuus... sillä ehdolla, että presidentti itse on kansalaisen valtioon henkilökohtaisesti hyväksynyt. Presidentin kanslia muutettaisiin ulkomaalaisvirastoksi ja te tyttöt, teille minä antaisin postolin tehtävän levittää ilosanomaa kaikkien kaltaistenne keskuuteen. Teistä minä tekisin kunniakansalaisia täydellä päivärahalla, ministereitä.... ei, ei putettakaan,... te ette kauneuttanne työssä pilaa... päiväraha koroitettakoon kaksinkertaiseksi, kunhan olette olemassa, te rakastettavat... teitä on niin luonnollista rakastaa, kuin hienomekaanisissa kojeissa on Jumala nähnyt teissä vaivaa, jotta olisitte kaikessa miehen sielun mukaisia, ja lähentäisitte kaikilla liikkeillä, eleillä ja sanoilla miestä kohti tuntemattomia ekstaaseja... Se tulisi kalliiksi? Mitä sitten, Ranskan museot ovat täynnä alkuperäiskansojen taideaarteita, paljonko niiden ylläpitäminen maksaa? Meillä sen sijaan, valtiomme vaurastuminen olisi käytetty oikeiden, harvinaisuuksien, elävien taideaarteiden haalimiseen. Se maksaa... mutta minä kysyn mitä sitten? ainoa van, että teidän venäläisiä poikaystävieänne, koko tuota helvetin mafiaremmiä, me emme voi maahamme majoittaa, ymmärrättehän... toivottavasti se ei ole mikään ongelmä....

Kummatkin tytöt katsoivat toisiaan ja hyökkäsivät iloiten kaulaani, alkoivat yhteistanssin, johon kuului tandemsylitanssia, jossa toinen tanssija on tukevasti sylissä ja toinen kyykyssä vähän ylempänä, suutelivat kiihkeästi toisaan, pitkään, kunnes, kuin pelästyneenä ja häpeissään irrottautuivat. - Anteeksi vain, nyt tuli kiire laivaan, sanoin, ja sitä myötä kuin laiva lipui Suomenlahdelle ja suloiten tyttöjen vilkutavat kädet olivat häipyneet näköpiiristäni syöksyi sydeämeen järjetön ikävä.

"hänen asunsa muistuttaessaan minua Venetsiasta sai minut vain selvemmin tuntemaan mitä uhrasin Albertinen takia, ilman että hän tunsi kiitollisuuden häivääkään." Proust

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ,

on kai se tänään, kaikille ystäville! Ellei olisi tätä mediaa, parhaille ystäville saattaisi tuntua banaalilta toivottaa henkilökohtaisesti ystävänpäivää sähköposti- tai teksiviestillä - poiketa yhteenottojen normaalista syklistä keinotekoisen asian takia. Tietysti voi olla sellainen vuoden, "Miten menee" -sykli, joka sattuu aina ystävänpäivälle. Ystävänpäivää voi yrittää käyttää nykyisten ja varsinkin entisten vihamiesten henkilökohtaiseen muistamiseen.

SE TAVALLINEN VIIKONLOPPU

Kaksikymmentäseitsemän vuotiaana puolen vuoden aikana Marko oli pelannut ruletissa kaupunkiasuntonsa, autonsa ja tyttöystävänsä; hän perusti tämän bordellin opiskelijakavereittensa, oikeustieteellisessä opiskelevien tyttöjen kanssa, rahoittaakseen, tosin jo ammoin kesken jäänyttä "opiskelua". Taksikuskit tietävät Markon hyväksi ja luotettavaksi sutenööriksi. Tytöt sanovat häntä veli-Markoksi. Talo ei ole suuren suuri, kolmikerroksinen, mutta lähellä keskustaa. Vintillä asuu isovanhemmat, keskikerroksessa äiti ja isä, ja täällä alhana me lapset, vitsailee Marko. Sitten hän ottaa tuolilla leppoisan asennon, ojentaa jalkansa rahille, ja säätelee kaukosäätimellä televisiota. Viisi vähäpukeista tyttöä, yksi tanssija ja neljä huoraa lehahtelevat huoneessa, hyppivät Markon jalkojen yli, puhuvat ja nauravat kaiken aikaa. Tässä maassa naiset jakaantuvat kahteen luokkaan: hyviin permantovoimistelijoihin ja hyviin tanssijoihin, sanoo Marko. Kastileima saadaan otsaan syntymässä, perintötekijät selittävät kaiken. Siemailen tuomarikokelaiden keskellä olutta hymyillen tyytyväisen asiakkaan teennäistä hymyä. Sitten Marko vaihtaa virallisen englanninkielisen puhepartensa intiimiin kotipuheeseen tyttöjen kanssa. Olisi todella mielenkiintoista ymmärtää mitä he puhuvat. Siksi olisi järkevää opetella kieliä. Se on sen hinta.

On selvää, että lähden kohta Dianan, 19 vuotiaan riialaisen oikeustieteen opiskelijan kanssa talon lämpimämpiin kerroksiin, yläilmoihin niin sanoakseni. Tämä kukoistava mustalainen, syväsilmäinen lapsi on aloittanut ammatissaan huhtikuussa, tullut ystävänsä viettelemänä tekemään humanitaarista työtä skandinavisten miesten pelastamiseksi. "Venäläiset ja latvialaiset miehet ovat hyvin agressiivisia. Naiminen on yötäpäiväistä ja lakkaamatonta. Väkivalta on yleistä... monta miestä ottaa tytön saunaan, työntävät pään porealtaaseen ja naivat... Siitä huolimatta ansiot jäävät pieniksi. Täällä Tallinnassa meillä on mukavat oltavat, hyvä pomo, työtä sopivasti, elämä helppoa."

"Ystäväkö opetti. - Ystävä opetti. - Antoiko hän sinulle, ikään kuin sen hengen, tartutti...? - En tiedä, niin kai... - Mutta sinä et pidä tytöistä... tarkoitan, tämä ei ole sinulle niin kuin joillekin, pelkkä harrastus? - Ei, kyllä tämä on työtä, joskin usein miellyttävää..." Dianan kukkeiden, hieman pulleiden kasvojen, ja aivan pienen suun hymy on hyvin valloittava. "Tiedän kyllä monia venäläisiä ja juutalaisia tyttöjä, jotka rakastavat naida kaikkien kanssa... heitä ei kyllä saisi vaihtamaan ammattia... - Mitäpä jos tapaat jonkun, uskotko, että löytyy mies, jota sinä rakastat, joka rakastaa sinua, joka kuitenkin pystyy hyväksymään tämän... - Ei. Minä jätän tämän työn..." Sillä hetkellä Marko murjaisee Dianalle jotakin epäkohteliasta, ja muitten mielestä hauskaa. Diana nousee pystyyn, polkee jalkaa suuttumuksesta. Hän ottaa Markon matkapuhelimen ja viskaa sen pöydälle. Lausuu huoneessa oleville mulkoileville huorille muutaman vihaisen valitun sanan, sitten leppyy ja hymyilee, kääntyy puoleeni. "Minä pystyn elämään vaikka makaroonilla. En minä rahaa kaipaa... jos joku minusta pitää huolta... - Tiedätkö, sitten kun sinä..." Ajattelen sanoa jotakin, mitä omasta kokemuksestani tiedän, jotakin siitä mitä on valhe... miten pieninkin valhe saattaa aiheuttaa mittaamattomia henkisiä ja fyysisiä vahinkoja... mutta jätän kuitenkin sanomatta.

(And she read me with her eyes, she said
So you wanna be a gypsy, come on now
So you wanna be a gypsy, come on now)

Nousemme ylempiin kerroksiin, lämpimämpiin huoneisiin. Dianan sirot jalat ja lämmin muhkea takapuoli pyörii nenääni vasten kierreportaissa. Kolkossa huoneessa yksi seinä on kokonaan peiliä, huonekasveja on paljon erilaisia, sivelen niiden keinotekoisia kangaslehtiä. Toivomukseni on että valot sammutetaan.

VALMIIDEN TEOSKOKONAISUUKSIEN POLTTAMINEN

"Tein väärin kun en puhunut teille kolmen viikon matkasta jonka tein Lean kanssa. Mutta tunsin teitä niin vähän... " Ja vielä aamulla hän oli sanonut ettei tuntenut Leaa. Katselin kuinka yhdessä ainoassa leimauksessa paloi kokonainen romaani, jonka kirjoittamiseen minulta oli mennyt miljoonia minuutteja. Kannattiko se? Kannattiko se?
Marcel Proust
: Vanki



Miljoonia ja miljoonia minuutteja on ponnisteltava kirjoittaakseen edes yhden realistisen tarinan, ettei se olisi yhdentekevä, naurettava, karkea tai ruma… kun kaikki on valmista, tuntematon jumala, joka siihen asti pysyi pelkkänä aavistuksenomaisena painajaisena, näyttäytyykin koko hahmossaan, ja kuin huomaamatta esittää totuuden, joka murtaa kaiken sen perustan, jolle vaivalla ja lahjakkuudella tosiasioita mieleiseksemme muokaten rakensimme lohdullisen kuvajaisemme.

Sillä hetkellä on timanteista rakennettu kaupunki muuttunut ikijääksi. Meidät kaivetaan päätä myöten erämaahan.

Polttavassa janossa kamppailemme vuosikaudet, millimetri kerrallaan maanpintaa kohti, muuttuen matelijaksi kiemurtelemme saavuttaaksemme lähteen, josta koituisi helpotusta tappavaan olotilaan joka on kuivuus… lopulta raivattuamme kaikki esteet, kierrettyämme erämaan jokaisen kiven, ja kostutettuamme huulemme, on janonlähde kuivunut.

12.2.2005

PANTOMIIMI,

Pan-jumalan hätyyttämien nymfien paniikinomaisen kauhun ikuinen pantomiimi. Esitys ilman vuorosanoja.

Antoi tiedoksi: Marcel Proust.

HEIJASTUKSIA

Kun Munchenin Lenbachhausissa näin Gerhard Richterin teoksen jossa noin 2x2x2 metrinen kuutio käsitti rinnakkaisten 2x2 m lasien hilan (en muista kuinka monta lasia oli, ja millä etäisyydellä ne olivat toisistaan), joka heijasti täsmälleen yhtä paljon kuin näkyi läpi, en tajunnut ollenkaan miten oudosta ja selittämättömästä fysikaalisesta ilmiöstä on kysymys.

Tuntuu selvältä että jokainen lasi heijastaa tietyn pienen prosentin valoa takaisin ja päästää suuren prosentin läpi. Kun valo kulkee vaikka kolmen lasin läpi ja heijastuu siitä takaisin, sama prosessi toistuu ja heijastuneesta heijastuu taas jotain (näistä heijastuksista muodostuu päättymätön sarja jonka muutamalla ensimmäisellä termillä on vaikutusta havaintoon).

Kokeilemalla niin kuin Richter, tai laskemalla niin kuin Feynman, voidaan asettaa tietty määrä tietyn paksuisia laseja rinnakkain niin että heijastus vastaa täsmälleen läpäisyä.

Mieleeni ei tulut kysymys siitä miksi valo ylipäätään heijastuu... no valo tietysti heijastuu, koska koulussa on opetettu että valolla on aaltoluonne. No Feynman (hei Fineman) väittää että näin ei ole ja hahmottelee mallin jossa valolla on pelkästään hiukkasluonne. Hiukkasluonyteen kanssa ollaan vaikeuksissa kun ei osata selittää millä perusteella fotoni "valitsee" (tyypillistä amerikkalaista materian psykologisoimista: kuuluu kirjallisuuteen ei tieteeseen) heijastuako vai mennäkö läpi.

Jos ajattele ilmamolekyylejä, jotka vastaavat fotonia siinä, että niiden pieni liikee kuljettaa paineaaltoa eteenpäin, tai jos ajattelee elektronia jotka eivät suinkaan virtaile sähköjohtimessa vaan vain kuin dominopalikat syssäävät varausta eteenpäin, ei tunnu epäintuitiiviselta tajuta että valo on optista varausta, jota fotonit sysäävät eteenpäin.

Feynman, malliensa kanssa seonnut amerikkalainen kovanyrkkinen stetsonpää sitä vastoin väittää, että se on nimen omaan sama ja nimetty fotoni mikä havaitaan silmässä ja kohta lasissa ja taas kohta silmässä.

Itse en usko tällaisiin materiasiirtymiin, niihin vaadittaisiin liikaa energiaa. Feynman ei sitäpaitsi taatusti pysty todistamaan, että hänen lähettämänsä ja mittalaitteella vastaanottamansa fotoni on sama korvamerkitty, eikä ole seimerkiksi matkalla usemapaan tai kertaalleen vaihtunut toiseksi. P

aljon järkevämpi oletus on se että sen sijaan että fotonit satelisivat tänne taivaasta ja vaeltaisvat auringosta, koko universumi on tupaten täynnä fotoneja ja vastaavia hiukkasia, jotka ovat kaiken aikaa valmiita ja herkkiä siirtämään erimuotoisia energia kvantteja eteenpäin. Tällaisia energiamuotoja on siis sähkön, magnetismi ja optisenvalon lisäksi oletettavasti useita muitakin, joskin ihmisaisteille vieraampia. Joskaista niitä vastaa erityiset hiukkaset, joita esiintyy kaikkialla. Mitä tiheämmässä hiukkasia on sitä suuritaajuisempaa on energiakvanttien kulku.

Feynman puhuu tippuvista vesipisaroista valokvantteja kuvatessaan. Minä siirtaisin katsee saateen jälkeen liikkuvan junan ikkunaan. Vesipisarat kulkevat siinä perätysten tiettyjä polkuja. Pintajännitys pitää pisaraa koossa. Mitä pienempi pisara sen vähemmän tuuli ottaa siihen kiinni, ja sen hitaammin se liikkuu pitkin kosteaa jälkeä jonka edellinen pisara jätti. Suuri pisara tulee perästä ja ikään kuin poimii kaikki pienemmät pisarat itseensä... tai suuri pisara vaain ylittää pienemmät pisarat, hyppää niden yli säilyttäen oman pintajännityksensä ja kokonsa.

Symboleihin: pintajännistys vastaa valon aaltoluonnetta, pisaran koko vastaa valon hiukkasluonnetta (pisaralla on minimi koko jolla se voi liikkua).

Ilman tällaista aaltomallia ei olisi selitettävissä se että valoenergia virtaa, esimerkiksi tässä huoneessa, joka hetki kaikista pisteistä kaikkiin pisteisiin; heijastusten takia aina joka suuntaan (sillä materiaalien molekyylirakenne on samaa suuruusluokkaa kuin valon aallonpituus, siksi diffraktio tapahtuu aina jokaiseen suuntaan eri prosenttiosuuksin). Jos fotonit todella liikkuisivat kokoonsa nähden pitkiä matkoja, täytyisi olla pisteistä, joissa fotoneita ei hetkellisesti ole, mustia aukkoja, aivan sanoin kuin huoneessa jossa kuunnellaan musiikkia muka olisi pisteitä, jossa luonnollista musiikkia ei voi kuulla lainkaan.

Feynman kaiken aikaa toistaa, että valon heijastus riippuu lasinpaksuudesta jaksollisesti, että näin on kokeet osoittaneet... täytyy kai olla täysi idiootti ellei tunnusta tällaisten ilmiöiden riippuvuutta energian aaltoluonteesta.

Valon hiukkasluonteelle (että valo lentää kuin ilmaan heitetty kivi) on omat empiiriset perusteensa. Mutta luulen että niitä on, vielä kerran, syytä epäillä. Nimittäin ne "mysteerit" joita Feynman hehkuttaa eivät ola muuta kuin puutteellisen koejärjestelyn sivutuotteita. Feynman kunnon jenkkinä ja 1900-luvun ideaali-ihmisenä ei voi myöntää, että näitä asiointa ei kyetä mittaamaan, havaitsemaan.... että mukaa siinä mikä hyvin havaitaan on jokin taikatemppu, sen sijaan, että olisi jotain havaintomme ulkopuolelle jäävää.

Luulen että Feynmanin (on aivan käsittämätöntä että tällaiset taikurit voivat pitää itseään tiedemiehinä: NEwton ei keskustelisi hänen kanssa muuten kuin nyrkein!) elämäntyön tyhjäksi tekeminen olisi helpoin tapa kalastaa itselleen ensivuoden fysiikan nobel, jos on iltaisin aikaa miettiä, jos ketä sellainen kiinnostaa.

RICHARD FEYNMANIN QED

Valon ja aineen ihmeellinen teori, vaikuttaa todella kiinnostavalta kirjalta, varsinkin tällaiselle jälkeenjääneelle jolla ei ole harmainta ennakkokäsitystä kvanttimekaniikasta.

Aika vaivattomasti voi hahmottaa että Feynmanin väitteessä luonnon "järjenvastaisesta" toiminnasta on jotain perää - tai että se järki, jota luonto kunnioittaa ja joka sen mekanismeihin sisältyy, on ihan objektiivisesti ja mitatattavasti ihmisen aistimiskyvyn, käsityskyvyn ja teorianmuodostuskyvyn ulkopuolella.

PARI HUOMAUTUSTA

1.
Varmaan mikään asia ei ole ollut Tolstoin maineelle yhtä suureksi haitaksi kuin se, että jostain tuntemattomasta, luultavasti alhaisesta ja ilkeämielisestä syystä, hänet on haluttu nähdä puu-ukkona-profeettana ja valkohapsisena jäykkänä huumorittomana maailmanparantajana, sen sijaan että olisi luettu hänen taiteellista tuotantoaa, jolla ei ole mitään tekemistä sen loppukauden blogi-kirjoittelun kanssa.

Tosltoin suurin ansio on psykologisen kuvauksen heinoudessa, taiteellisen sommittelun ja hermeettisen muistitekniikan täydellisyydessä, nuorekkaassa temperemantikkaassa sielussa, jota herkemmin ja tarkemmin liikkuvaa ja eroottisemin maagista ei kirjallisuushistoria tunne. Tolstoi on suurimman taiteellisen monumentaalimuodon ylittämätön mestari.

2.
Turgenevin Voittoisan rakkauden laulu on mielnkiintoinen vastine Flaubertin Bouvard ja Pecuchetille (Flaubertin kuoleman jälkeen kirjoitettu, ja omistettu Flaubertin muistolle). Turgenev on vetänyt Flaubertin mestariteoksesta omat äärimmäiset johtopäätökset, ja päätynyt luomaan lyhyen taiteellisen spekulaation jossa kaikki Flaubertin maksiimit ovat päälaellaan. Turgenevin Bouvard ja Pecuchet ovat kaikessa Flaubertin sankareiden vastakohtia. He myös päätyvät hyvin toisenlaiseen lopputilaan.

11.2.2005

KOMMUNISMIN VAIHEVIRHE

Tämä ei taatusti ole mikään uusia ajatus, mutta kirjoitan kuitenkin... Sosialistisen vallankumouksen tragedia oli väärä ajankohta jossa se suoritettiin. Sosialistinen Neuvostoliitto, itäeurooppa ja maailman muut sosialistiset maat joutuivat kilpailemaan teknisestä kehityksestä ja taloudellisesta vaurastumisesta lännen kanssa osaksi tai kokonaan lännen ehdoilla ja asein. On aivan selvää, että agraarisesta maaorjavaltiosta ei nousta anglosaksisen maailman johtamaa globaalia hyperkilpailua ja kovanyrkkisyyttä vastaan millään yleisinhimillisyyden ja henkisyyden aatteen voimalla. Edistysaskeleet tekniikassa, taloudessa ja sen kaltaisissa asioissa edellyttää aina hillittömiä ihmisuhreja. Näitä uhreja kukaan ei anna nurkumatta, ja vaikeimpia ne ovat sille jonka syvimmät ihanteet ovat tällaista uhraamista vastaan.

Mutta niin kauan kuin ihminen kuuluu eläinkuntaan, näistä uhreista ei kokonaan päästä (onhan eläinuhrit keksitty). Pelkillä vanhauskoisuuden eläinuhreilla ei kuitenkaan pysytty 1900-luvun kilpavarustelukelkassa, jossa ihmisuhri oli normi.

Kun on selvää, että neuvostososialismin on täytynyt olla sisäisesti ristiriitaista alusta alkaen, ei tunnu odottamattomalta sen psykoosin syvyys johon sisäinen "henkinen" kahjtiakautuminen johti.

Vasta teknologisen aikakauden, jota me nyt elämme, jälkeen, jos ihmiskuntaan niiden uhrien jälkeen vielä on, lienee jokin sosialismin kaltainen järjestelmä mahdolinen: silloin kun olemassaoleva teknologia oikeasti on kestävää ja loppuunasti mietittyä ja luo edellytykset halpaan ja tyydyttävään elintasoon kaikille ihmisille. Kilpailuttomuus ja rauhassa eläminen kuitenkin edellyttää sitä, ettei ihminen kosmisena leimallisesti eroottisena olentona joudu liian rappiolle, että kuvitelmat onnesta ovat reaalisesti mahdollisia.

Erotiikka on yhtä kuin sielu: tahtomisen ja rakennustyön tulos.

Jos ihminen muuttuu patologisesti toinen toiselleen kelpaamattomaksi rakkaudettomaksi hirviöksi, on kai selvää, että eläinkunnan yksilöllinen kilpailu ja ahdistelu ovat ainoa mahdollinen ajankulu.

VEROAMAKSAVAT MAAORJAT

-
MARKKU: "Amerikkalainen elämäntapa on säälittävä. Heidän tavoin elämisessä pelkästään työtä ja nopeaa kuluttamista varten on sairautta."

Kulutus on uudenlaista, tehokkaampaa orjuutta. On keksitty että orjuus perustuu aina yhdeksän ruumiinaukon vaatimuksiin, jotka orja ennemmin tyydyttää säällisesti isäntänsä alaisuudessa kuin säntää suin päin pakoilemaan omistajaansa, suurin osa tarpeista tyydyttämättä.

Yhdeksännentoista vuosisadan venäjällä, niin kuin romaaneista voidaan lukea, maaorjat ja kaupunkilaistapalvelijat elelivät satakertaisesti meitä leveämpää ja leppoisampaa, nautinnollisempaa ja kodikkaampaa elämää, kunhan suostuivat siihen, että heidän avioliitoistaan, menemisistään ja tulemisistaan määräsi omistaja.

Jos minulla olisi nyt sellainen omistaja, tämän nykyisen omistajan eli pankin sijaan, joka menemiseni ja tulemiseni ohella järjestäisi myös avioliitoni jonkin säädyllisen ihastuttavan naisolennon kanssa niin kuin kaikki Pietarin sen aikaisen palveluspiiat olivat, en voisi sanoin kuvata kiitosta ja sitä iloa jolla ilmaista työtä isännälleni tekisin.

Nykysuomessa kuitenkaan ei ilmaisen työn tekemisestä seuraa mitään niin rajattoman hienoa. Työtä tehdään, mutta siitä ei ansaista rahaa (lainantakaisinmaksun yli... ja jos ansaitaan se menee huoriin ja suruunjuomiseen).

Elämän logistiikka on rakennettu niin, että elämänarki joka käänteessään olisi, ei ainoastaan mahdollisimman hermoja raastavaa (massojen liehakointi mediassa) vaan myös äärimmäisen kallista ja kaikin puolin kuluttavaa. Tästä oravanpyörästä toisinajattelemalla erottautuminen on yksinkertaisesti liian raskasta ja vaivaalloista, ja käy jo yksistään työstä, sen lisäksi että tulee kalliimmaksi kuin tyylipuhdas ajatukseton ja naisellisenirstas kuluttaminen.

On tärkeä ymmärtää, että tämän tyyppiset asiat ovat poliittisia valintoja, ja poliittisilla valinnoilla muutettavissa. Me olemme itsenäinen valtio, siksi
mitkään ulkoiset säännöt ja virtaukset eivät koske meitä.

Onko suomessa kertaakaan käytetty sitä paljon puhuttua itsenäisyyttä, joka paljonpuhutulla vrelle ostettiin? On! Aina! Suomi on totisesti käyttänyt itsenäisyyttään olla tyhmä, ottaa vääriä vaikutteita ja ajaa asiansa kaikin puolin henkisesti onnettomaan jamaan.

Ei tälläisille porukoille pitäisi mitään itsenäisyyttä antaa: ryyppäävät itsensä hengiltä, elleivät tukehdu liikaan ahnehtimiseen. Orjat ovat orjia!

Takaisin nykyaikaan: niin nyt kuin aina ennenkin, jos emme voi orjuuttaa heitä, karkimukset ja koronkiskurit olisi laitettava kuriin toisin keinoin: krematorion savupiipusta pihalle. Eikä tämä, kuten huomataan, ole mikään uusi ajatus. Tietysti sellainen on likaista ja harmillisen työlästä hommaa, joskin tunneperäisesti täysin kylmäksi ja välinpitämättömäksi jättävää. Kuin kylmä logos sitä tekisi, koska niin pitää tehdä.

Toinen vaihtoehto on harvainvalta ja maaorjuuden uudelleen lanseeraaminen. Demokratiaa en näe missään tilanteessa (vaikka naisten äänioikeus lakkautettaiisiin) vaihtoehtona. On rehellistä että puhutaan reilusti orjista silloin kun orjia ollaan, orjiksi maanpäälliseen helvettiin synnytty.

Nämä ajatukset vain vaatimattomina mielipiteinä hyvin tiedostaen nykyisen ja tulevan orjaakin alhaiseman asemani ajallisuudessa. En etsi oikeutta vaan sääliä ja armoa... en ihmisiltä mitään, vaan Jumalalta.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com