21.12.2005

POETIIKAN TILA

SL: Oma kokemus on aina umpiossa, paitsi monen vuoden jälkeen kun tekstin on unohtanut, ja sen voi lukea loppuun muistamatta mitä ihmettä sitä kirjoittaessaan oikein ajatteli. Itse oikein yritän olla muistamatta, ikään kuin saada toista näkökulmaa keinotekoisesti.

VELOENA: No niin mäkin. Mutta se toimii valitettavasti paljon paremmin teoreettisten tekstien kanssa kuin kertomusten. (Tietysti ero näiden välillä on sävyero, ei mikään dikotomia.) Filosofisia rävellyksiä ja kirjallisuusanalyyseja 10 vuoden takaa on helppo katsella hämmentyneinä: joo, tässä on mun nimi, mutta mitä nämä kaikki ajatukset ovat? Tätäkö mieltä
sitä on ollut?

SL: Ajatukset yleensä kehittyvät ja jalostuvat, mutten ole huomannut niiden paljon muuttuvan. Ajatukset muuttuvat, jos niiden perustana oleva havainto muuttuu. Havainto, jos sitä tapahtuu, ei yleensä muutu vaan tarkentuu. Kuvista taas ymmärtää paremmin sen mikä niissä on olennaista, mikä turhaa. Ja olennaista on nimenomaan se mikä välittää tilan erityisyyden,
erot. Usein omaa tekstiä lukiessaan lopulta kuitenkin aina muistaa sen tilan, kalibroituu siihen, eikä siis ikinä voi suhtautua omaansa niin kuin toisen. Pahinta on upota johonkin, josta kenties on pyrkinyt pois. Siksi omien tekstien lukeminen on kyseenalaista, ellei sillä tavalla pyri
hillitsemään jotakin patologista muodonmuutosta.

VELOENA: Vanhojenkin omien kertomusten kanssa käy juuri niin, että luiskahtaa tuonne toiseen tilaan, josta käsin fiktiota alkoi vuosia aiemmin hahmotella. Olen joskus miettinyt, liittyisikö se siihen, että vaikka kertomuksissa tavallaan kulkee sivujuonteena elliptisyys eli se mitä ei sanota, ja sanottu on jollakin tavalla valikoitua, ei kyse kuitenkaan taida olla mistään, mitä voisi kutsua mielipiteiksi tai väitelauseiksi. Tavallaan väitetään, että tapahtui näin ja näin, siellä ja silloin, mutta sitä ei pyritä kuinkaan perustelemaan, torjumaan vastaväitteitä tms. eikä sillä pädetä. Tietysti voi olla, että joku on niin luontevassa tilassa teorioiden kanssa, että kahlaa niidenkin suhteen tällaisessa dogmaattisessa unessa, mutta tätä en osaa (enkä ehdä edes tahtoisi) kuvitella.

SL: Ajattelen kertomuksenkin jonkinlaiseksi kuvaksi tai tilaksi, poluksi tilassa, joka käydään läpi, ja joka aistitaan yhdellä kertaa, kokonaisuutena, aluksi ikään kuin ennustettuna tulevaisuutena ja lopuksi puoliksi unohdettuna pääpiirteiltään ja tunnelmaltaan hahmottuvana historiana. Pahaenteisyys ja hyväenteisyys ovat juuri tätä kertomuksen hahmottamista ajassa. Teleologiaa, jossa emootioilla on valtava merkitys, koska emootiot tilallistavat havainnon, sekä älyllisen että aistillisen. Ilman tätä tilallistamiseprosessia ihminen on lähinnä binaarinen laskukone. Jokainen joka on tutkinut saliakustiikkaa, tietää, että tilanparametrejä ei voi kaikkia laskea. Mikään laskentakapasitetti tai aika ei riitä kaikkien ilmiöiden huomioonottamiseen (vaikka nykyisin onkin erilaisia vektoripanorointimenetelmia 3D impulssivasteen laskemiseksi). Mutta tilan voi kuulla muutamassa sekunnissa, aivan täydellisesti. Kääntelemällä päätä, tilat voidaan erottaa toisistaan täydellisesti. Datamäärä jonka lapsikin vaistonvaraisesti "prosesssoi" olisi
bitteinä tähtitieteellinen.

VELOENA: Polku on hyvä metafora. Laulu on toinen erinomainen. Ajallisuus, sen pingottuminen odottamisen ja täyttymyksen (tai pettymyksen) välille, on kertomuksesssa oleellista. Huomio datan, informaation käsittelystä vaistonvaraisesti on tärkeä. Tilan tunnelma - samoin kuin akustiikka - koetaan välittömästi, ja vaikka tunnelma - toisin kuin akustiikka, oletan maallikkona - usein muuntuukin helposti, tämä ei tee alkuperäisestä, koetusta ensivaikutelmasta vähemmän todellista tai relevanttia. Jotkut estetiikan tutkijat ovat esittäneet, että tilan tunnelman "intuitiivinen" kokeminen tapahtuisi vahvasti limbisen järjestelmän puitteissa ja että tämä selittäisi tunnelman vaikean kielellistettävyyden/sävellettävyyden/tanssilla tai kuvalla välittämisen. (Mm. blindsight-kokeiden tulosten on ajateltu tukevan tällaista selitystä.) TUNNELMAN VAIN TUNTEE, ja tunnelman purkaminen atomaarisiin tekijöihinsä analyysissa on jokseenkin mahdotonta, etenkin kun tunnelman kokemus ei ole staattinen vaan kasvaa ja tarkentuu ajassa. Voitaisiin ehkä sanoa, tässä seuraan Meadin jälkiä, että mielikuvitus tai tunne tilallistaa havainnon kehon avulla. Mead oli kiinnostunut silmän ja käden yhteydestä, mutta oikeastaan hänen on järkevintä ajatella puhuvan koko kehosta, joka liikkuu tilassa kosketellen silloinkin kun ulkopuolisesta havainnoitsija näyttää paikoillaan olevalta. Tavallaan Mead ja Dewey ja Berleant, joiden käsityksiä veivasin gradussani eestaas, tuntuvat osuneen johonkin oleelliseen kirjoittaessaan siitä, kuinka kaikki assosiaatiot ja mielikuvitus ovat kehollisia. (Ollen hyvin lähellä theory of metaphoria ja Merleau-Pontya, sanovat kriitikot, itse en osaa sitä kommentoida kun en tunne näitä niin hyvin.)

SL: Kun kirjoittaa tarinan, ehkä toinenkin tavallaan muistaa sen tilan.

VELOENA: Joidenkin kirjoitusten ja kirjoittajien osalta varmasti kyllä. Muistaa, palauttaa mieleen, rakentaa representaation omista kehollisista assosiaatioistaan. Eikä näiden lukijoiden muistojen pluralismi ole mikään ongelma.

Tuo mitä sanot on hyvin lähellä Deweyn taideteoriaa. D:n mukaan onnistuessaan teksti (tai maalaus, tanssi jne.) tuo kokijan tilaan, joka muistuttaa tekijän kokemusta, jota on tietysti sillä välin työstetty rankasti ja vuosikausia. Onnistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kokija tuntee todella tavallaan muistavansa nämä tapahtumat, reagoi niihin kuin olisi niissä itse sisällä. Berleant on kehitellyt tätä eteenpäin ja letkauttelee tuon tuosta, että sen sijaan, että osaisimme lukea, osaamme usein puhua lukemisesta ja kirjoista. - ts, että lukukokemus käsivarrenmitan päästä, ulkoistaen ja jatkuvasti fiktiota ja reaalimaailmaa erillään pitäen on akateeminen perversio jolla ei oikeastaan ole tekemistä esteettisen kokemuksen kanssa. Epäonnistuminen taas on sitä, että teokseen ei sulahda sisään vaan jää ulkopuolelle ja näkee keinot, joilla koetetaan vaikuttaa (ja ero harjaantuneen ja harjaantumattoman katsojan välillä on lähinnä se, että siinä missä epäonnistumisessa tottunut kokija osaa sanoa, mitä keinoilla on tavoiteltu siinä onnistumatta ja millaisia keinoja on käytetty, harjaantumaton sanoo vain, ettei tajua tai että "Kiasmassa on pelkkää paskaa".)

SL: Kuten edellä totesin, tila on minulle fyysistä tilaa enemmän ensin älyllinen sitten henkinen rakenne, tietty emotionaalinen näköala, josta on suljettu tai rajattu pois tuota emootiota rikkova näköala. Silti pidän fyysistä tila käsitteen perustana, ja uskon fyysisestä tilasta tehtyjen havaintojen pätevän jonkinlaista metaforaviivaa pitkin muihin ajateltavissa oleviin tiloihin.

Tilan rajaus siis tapahtuu tietoisuudessa vain älyllisten rakenteiden liikuttelun avulla. On luotava rajapinnat, seinät, katto ja lattia, rajoittavat pinnat, jotka estävät emootiota värjäytymästä ja sekoittumasta siihen kuulumattomaan. Jotka pitävät emootion puhtaana. Nuo rajapinnat ovat kuitenkin täysin siirreltäviä, muokattavia, tilat täysin elemetaarisia ja vapaasti liikuttavia rakenteita. Niitä tuotetaan vain siksi, ettei kaiken aikaa olisi näköala johonkin bruegelläinen elämän kokonaiskarenevaalin tai auringon suoraan valoon, vaan päästäisiin johonkin hämärämpään, intiimimpään, erakkokammiomaiseen, tai miksei kynttilöin valaistuun budoaarimaiseen, minulle kotoisampaan olotilaan. Tarkoitan, että tilan erikoisominaisuus ei herää vain esineistä, objektien kantamasta lumouksesta, vaan se herää myös luovan mielen pelkästä ajallisesta läsnäolosta tyhjässä tai avarassa fyysisessä tilassa. Siksi sisutuksella ei saada aikaan henkeä, mutta voidaan päästä lähelle jotakin mikä virittää liikettä. Se kuitenkin edellyttää, että sisustus on ajattelua, joka tekee jatkuvasti radikaalisti mutta elegantisti epätriviaalit erot näkyviksi ja jonka käyttämät esineet heijastavat niiden valmistajan lumousta.

Tilojen on myös oltava riittävän sileitä, että ne voisivat tarjota olemiselle liikkumavaraa, eivätkä muuttuisi pakottaviksi. Vaatimus sileydestä, motiivien jatkuvuudesta suuressa sekä pienessä mittakaavassa, määrittelee paljon fyysisten tilojen luonnetta, ja tekee tiloista välittömästi havaittavia. Epäsileä tila, välitila, ikään kuin kuulostaa jossakin suurelta, mutta toisessa paikassa pieneltä ja intiimiltä. Tällainen tila on mahdollinen Bressonin elokuvissa, muttei Antonionilla.
Tarkoitan siis tapaa liittää kuvia toisiinsa, jotka jonkinlaisena montaasipolkuna muodostavat hengeltään jonakin yhtenäisenä hahmottuvan kokonaisuuden, eli tilan.

Itse olen ehkä enemmän kiinnostunut taiteesta joka pyrkii tilan luomiseen. Muotoilija, veistotaiteilija tai konstruktivisti ei kuitenkaan ehkä ensisijaisesti luo tilaa vaan jonkin tarkkailun kohteen, objektin, joka säteilee tekijänsä lumousta tilaan. Tietysti joissain poikkeustapauksissa muoto voi olla ontto niin, että sisään sulkeutuu tila. Kiasma -rakennuksena on siitä hyvä esimerkki. Mutta yksittäinen objekti tyhjyydessä ei viritä tilaa. Jos tarkkailualue rajataan, esimerkiksi rajapinnoin, etäisyys ja näkökulma kohteeseen (esimerkiksi kaupunki, sen mittakaava, asemakaava jne.), keskiössä oleva objekti alkaa virittämään tilaa sen mukaan minkä verran siinä on tekijän erojentajun tuottamaa säteilyä eroteltuna materian muotoihin, väreihin, suhteisiin ja kompositioon. Vasta objektien kokonaisuus, joka avaa liikkumapintoja näkökulmille, ja vaikutelman jostakin yhdestä näkökulmakentästä, joka on rajattu ulos jostakin mahdollisuuksien ja mittakaavojen joukosta, on tila.

VELOENA: En ole koskaan kohdannut objektia tyhjässä tilassa, joten en osaa kommentoida tuohon kohtaan. Mutta mitä tilallisuuteen tulee: eiköhän kaikki taide ole sekä tilallista että ajallista, koska kaikessa inhimillisessä kokemuksessa nuo ulottuvuudet ovat aktiivisina läsnä, odotushorisontteina, liikkumistilana.

SL: Aika, täsmällisenä ja kronologisena käsitteenä ei ajattelemassani yhteydessä ole keskeinen. Riittää kun huomioi syy seuraussuhteet ja havaintojärjestykset. Valitsemassani ajattelutavassa tila käsittää ajan, enkä siksi vaivaudu kiinnittämään aikaan erityistä huomiota. Vierastan termiä tila-aika, koska se toisi mukaan jonkinlaisen nykyfysiikan vivahteen, jota en halua. Ehkä haluni redusoida aikaan liittyvä problematiikka tilaan, johtuu siitä, että kirjoittajana en ensisijaisesti pohdi ajan kysymyksiä. Luotan siihen, että lukija käyttää riittävästi aikaa havaitakseen kaiken olennaisen. Eikä käytä liikaa aikaan siihen mikä on epäolennaista. Tietysti yritän helpottaa tätä lukijan tehtävää, vähentämällä epäolennaisen määrää ja lisäämällä olennaista, parhaan kykyni mukaan. Havaintojärjestystä ei voi sitoa, mutta voi tarjota ehdotuksen järjestämällä aineistoa, kapaleet, lauseet, ei sanat, ei merkit, syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Syy-seuraussuhteet ottavat huomioon ajan kulumisen suunnan, mutta ne eivät sido nopeuksia, eivätkä havaintojärjestystä. Musiikki ja elokuvat ovat samanlaisia, mutta niissä pitää aina päättää missä ajassa asiat voi olettaa havaituiksi. Joskus yleisö pitkästyy, joskus ei pysty seuraamaan, joskus kyllästyy, joskus vaatii uusintoja, toistoja. Toistettu musiikkikappale tai elokuva johon palataan ei enää paljon eroa tekstistä, jossa pysähtely merkitsee tavallaan toistamista, jatkuvaa kelausta, looppia, repeat-toimintoa. Ajattelu ja analyysi ovat jonkinlaisia repeat-toimintoja. Vaikuttava ilmiö havaitaan kun sitä toistetaan. Mutta ensin on tietysti emotionaalinen vaikutus, tila, joka antaa vihjeen siitä, että jotain on. Erilaisten rakenteellisten tasojen esittäminen/havaitseminen vaatii joka tapauksessa erilaisia nopeuksia, lukunopeuksia, eripituisia musiikillisia muotoja, erilaisia tempoja.

VELOENA: Tärkeä on myös tuo huomio, että tila ei ole ulkopuolinen, vaan jotain joka yhdistää ulkopuolisen ja sisäpuolisen ja jota kokija luo siirtämällä kehoaan, katsettaan, mielialaansa. Musiikki luo tilan, samoin kertomus. Niiden lumo on juuri tuo kyky luoda tila ja kutsua sinne, avautua ja tarjota yhä uusia huoneita läpikuljettavaksi, uusia metsiä, taivaita ja kellareita. Itse en olisi kovinkaan halukas erottelemaan jyrkästi imaginaarista ja todellista tilaa, koska kokemuksen tasolla kertomuksessa liikkuessani olen taatusti enemmän kertomuksessa kuin sohvalla kirja kädessä istumassa.

SL: Proustin romaania voidaan aivan hyvin lukea etäältä objektina, tarkkailun kohteena, menemättä siihen sisään. Olemalla enemmän sohvalla kuin Balbecissa. Miellyttävämpi tapa, ja minusta tässä poikkeustapauksessa myös vaarattomampi tapa, on antautua Balbecin aallonmurtajalla rantaveteen, kukkaan puhkeavien tyttöjen lumouksessa, kokonaan. Usein tilaan antautuminen on haitallista: tekijän lumouksen lisäksi (jos sitä on, ellei se ole teeskenneltyä) hänen varjonsa tarttuvat lukijaan. Tämän takia suosittelisin tutkimaan kenen tahansa skitsofreenikon keskeislyriikkaa mieluummin etäältä, kuin absorboitumaan siihen. Jos tekijä on sairas, absorboituminen hänen tuottamiin merkkijonoihin tuottaa sairaustilan. Sairaustila on merkkijono. Mikäli tekijä on terve ja hänen lumouksensa aitoa, sellaiseen
kirjallisuuteen antautuminen on tervehdyttävää. Sellaista kirjallisuutta myös kaipaa yhä uudelleen ja uudelleen, niin kuin terveyttä sairauksien runtelemassa elämässä kaipaa yhä uudelleen ja uudelleen. Terveydentiloja ovat kaikki mahdolliset merkkijonot, joista puuttuu kokonaan sairaustilojen merkkijonot. Tätä asia pohdin joka kerta ottaessa käteeni romaanin. Tämä on minulle kaikista tärkein asia.

VELOENA: En osaa huolestua ehkä tarpeeksi ajatuksesta tekstiin katoamisesta lopullisesti ja kokonaan. Tunnistan itsessäni monien tekstien varjot, mutta en tahdo pitää tekstejä käsivarren mitan päässä kuten en ihmisiäkään. Jos varjot heittyvät riittävän monista teksteistä (tai tauluista tai lauluista tai tansseista tai ihmisistä), luultavasti - vaikka varma ei toki voikaan olla, mistään - mielen kokonaisvalaistus pysyy jokseenkin tasapainoisena. Melankolikon jälkeen voi lukea maanisen iloista, skitsofreenikon taulujen jälkeen katsella lasten balettiesitystä kulisseista käsin ja eläytyä heidän loistavaan minä osaan -riemuunsa, kehitysoptimistin jälkeen lääkitä mieltään skeptikolla. Usein sitä vaistomaisesti hakeutuukin erilaisen, tasapainottavan pariin tuota asiaa kummemmin pohtimatta. Jotenkin tuntuu, että on tärkeää nähdä kaikki ristiinvalotettuna. Tuntea taiteen ja toisten kautta sisäistetyt sairauden varjot, mutta hyväksyä ne inhimillisen kokemuksen erikoistapauksina, joiden vastapainona maailmassa on paljon sellaista, joka kohottaa ja pitää terveenä ja on sikäli tukemisen sekä julkisesti ylistämisen arvoista. (Ehkä käytän käsitettä "terve" täysin kerettiläisesti.) Myönnän kyllä, että suhteeni muutamaan tekstiin on senlaatuinen, että ihmettelen suuresti, etteivät kyseiset teokset ole vielä joutuneet polttorovioille, niin kova imu ja upottava syvyys niissä on. Mutta en usko niiden olevan teksteinä "sairaita" - eikö aivan mikä tahansa piirre liioiteltuna ole sairautta? Myös liian helppo instant happinessien täplittämä onnellisuus, kuten nykyinen ikävystymisepidemia ehkä vihjaa. Myös liika merkityksen etsiminen tuntuu sairaalta, vaikka merkityksellisyys onkin elämässä niin oleellista. Jos teksti kiskoo syvyyksiin, on opeteltava uimaan ja nousemaan välillä altaasta. Kaikki eivät opi, se on varmaa. Eikä koskaan etukäteen tiedä, mistä selviää. En tiedä miksi, mutta olen kovin luottavainen tekstien suhteen, en usko niiden liikutusten pilaavan minua lopullisesti. Jotenkin uskon, että pysyn pinnalla. Kirjoittaminen itse, tarinan muuttaminen, on yksi tapa tehdä niin. Kirjoittaa sen tilan toiseksi, etenee siinä uusin tavoin, oppii pysymään pinnalla. Ja jos väsyttää, menee nukkumaan. Vedessä ei kannata nukkua.

9 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Upea dialogi. Tämä minun täytyy tallentaa omalle tietokoneelle, tulostaa paperille ja lukea uudelelen ajatuksen kanssa. Luen pitkiä tekstejä mieluummin paperilta,olen siinä mielessä "vanhankansan" ihmisiä.


Terv. Anita

Anita Konkka kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Anita Konkka kirjoitti...

Oops, kommentti tuli postitettua kaksi kertaa. Deletoin sen.

Veloena kirjoitti...

"Aika, jotenkin täsmällisenä ja kronologisena käsitteenä ei ajattelemassani yhteydessä ole keskeinen."

Ehkä täsmällisyyden sijaan voisi puhua objektiivisuudesta tai intersubjektiivisuudesta? Aika, josta puhun, tarkoittaa koettua aikaa, ei kellolla mitattavaa. Oikeastaan minkä hyvänsä käsitteeni eteen voi laittaa "koettu" ja sanottu muuttuu kenties ymmärrettävämmäksi.

"Valitsemassani ajattelutavassa tila käsittää ajan, enkä kiinnitä aikaan erityistä huomiota."

Tämä onkin luonteva kanta. Odotushorisontti ei ole mikään hämärä "tulevaisuus" tai "tunnin päästä" vaan "tuonne meneminen", "tähän tarttuminen", "sisään hengittäminen" ennakoituna, sellaisena kuin se sysää liikkumaan jne.

Aika tilaksi laskettuna askelin ja sen sellaisin.


"Vierasta termiä tila-aika, koska se toisi mukaan jonkinlaisen nykyfysiikan vivahteen, jota en halua."

Aikaviipaleet ovat lähestulkoon kamalinta, mitä on. Kokemuksen suhteen - ja kokemuksestahan ei ole pääsyä; äärimmilleen abstrahoitu tieteellinenkin muotoilu on siihen lopulta aina sidoksissa - niiden korostaminen kulun ja (etäisesti teleologisen) jatkuvuuden kustannuksella (muistelen tässä erästä henkilöidentiteetin teoriaa, jossa esitettiin, että henkilön aikaviipaleet ovat todellisempia kuin ne yhdistävä kulun narraatio) on melkein kuin sanoisi, elokuvaa ajatellen, että yksittäiset filmiruudut ovat teoksessa enemmän, todellisemmin olemassa kuin se liike ja ne tilat, jotka valkokankaalle ja samalla mieleen piirtyvät, tai kirjan kohdalla, että yksittäiset lauseet, sanat tai jopa kirjaimet olisivat todellisempia kuin narraatio (no kirjainkantaa tuskin kukaan kannattaa vakavissaan!), tai musiikin kohdalla, että yksittäiset nuotit olisivat todellisempia kuin melodia.

Kokemuksellinen aika on ehkä helpointa ajatella melodian kautta. Kuulee kolme ensimmäistä säveltä ja aavistaa, mitä seuraavaksi, kuulee kuinka melodia manipuloi aikaa hillittömästi, venyttää ja tihentää sitä, tauossa ja pienessä viiveessä melkein pyörryttää ja vatsanpohjassa on ontto olo. Myös elokuva toimii tässä mielessä hyvin esimerkkinä, joskin siinä kuvaa on usein oikeasti hidastettu tai nopeutettu vaihtamalla sekunnissa kuvattujen ruutujen määrää - mikä ei ole sitä, mitä koetan selittää. Enemmän sellainen banaali kauhuelokuvafiilis: ääni yläkerrasta, katsojan rukoilu, älä mene sinne, älä mene - portaiden nouseminen kestää ikuisuuden, vaikka filmiä ei ole hidastettu, koska pelkää niin kovasti, mitä siellä on, toivoo että menijä kääntyisi vielä pois jne.

Omituista kyllä, kun ajattelee tuota portaiden nousemista, vaikutelma on se, ettei niitä voi nousta kevyesti vaan että näennäisen kevyesti nousevaakin pidättelee se kauhu, joka saa ajan tuntumaan pitkältä ja että ajan pituus tunnetaan juuri kiirehtivienkin askelten piilotettuna vastentahtoisuutena nousta porras portaalta, tilallisena vastaanharaamisena. Eli siinäkin tila ja aika on kytketty yhteen liikkeessä.

Sven Laakso kirjoitti...

Hmm. Minä lisään asioita tuonne itse merkintään, ja täällä käydään toista keskustelua. Ehkä ryhmäblogi olisi tällaiseen hyvä, sillä nyt dialogi ja kommentit eroavat toisistaan, vaikka käsittävät samaa asiaa.

Eli Anita, yllä oleva on juuri päivittynyt lisäyksin.

Bergsonin filosofiaa olisi kenties kiinnostavaa tutkia juuri tämän aiheen näkökulmasta.

Edelliseen kommenttiin:

Todellisinta toki kaikissa teoksissa on fyysinen taso. Se on perusta. Musiikissa todellisinta on minusta itse ääni, ei abstrakti nuotti. Mutta nuotti toki on todellisempaa kuin melodia-abstraktio, jonka voi hahmottaa nuoteista, muuttamalla sen mielessään ääneksi, tai vain äänestä.

Harmonia ja varsinkin melodia asettaa juuri nuo vahvat teleologiset odotukset tulevista tiloista ja toisaalta asettuvat toistettuina tai varioituina vasten historiaa. Toisto rajaa ja korostaa, koska musiikki ei ole vain olennaista, vaan myös epäolennaista, koossapitävää liimaa.

Musiikkinautinto syntyy mahdollisimman monentasoisista odotuksista, jännityksistä... sitä kautta päästään suureen muotoon, sinfoniseen muotoon. Puhdas musiikki luo oudon abstraktilla tavalla saman jännitysvaikutuksen, kuin tsunamista kenties pelastuneiden lasten soittoa odottavalla äidillä on. Ei vaan ole mitään soittoa, jolla sen stressin saisi laukeamaan, sillä se voi laueta vain puhtaan musiikillisen kehittelyn tietä finaalissa.
Jos joutuu lähtemään ennen finalia, se kostautuu painajaisina.

Elämän kaikilla rakenteellisilla ja aikajänteen tasoilla on tätä, silloin kun jokainen hetki viittaa johonkin toiseen emotionaalisen sisältönsä painolla. Miten tässä käys, mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä ei tapahdukaan mitään, ehkä toive on turha, ehkä kaikki valuu hiekkaan, ehkä jokin paon viiva voi löytyä, ehkä sielunpelastus on mahdollinen. Niin, pelkästään tämänkaltaista on arkinen pohdintamme. Mitään taukoa ei ole. Kaikki on äärettömyyteen asti epävarmaa, jokainen sekunti, muodostuuko seuraavasta hetkestä kuolema vai ekstaasi, se on koko ajan kaikista vaikeimmin ennustettavaa, mikä on seuraavan nuotin arvo, se on vaikein kysymys joka voidaan asettaa. Se on puhdas arvoitus. Ehkä tuleekin tauko? Me tiedämme vain sen, että se nuotti tulee olemaan jotakin täysin epätriviaalia, jotakin täysin vastakohtaista sattumanvaraisuudelle. Näin kuluu arki, sekunti sekunnilta, silmänräpäys silmänräpäykseltä, minuutti minuutilta, uni unelta, tunti tunnilta, suudelma suudelmalta, päivä päivältä, tuska tuskalta, viikko viikolta, toive toiveelta, kuukausi kuukaudelta, odotus odotukselta, vuosi vuodelta, lupaus lupaukselta.

Veloena kirjoitti...

Minä en kyllä pistäisi rahojani pelkästään fyysiselle tasolle silloin, kun puhutaan taideteoksesta.

Miksei voisi ajatella, että fyysinen taso (materiaalinen perusta) on yhtä todellinen kuin koettu odotusten ja merkitysten tila, ei todellisempi? Ja että taiteessa ehkä kuitenkin se odotushorisontti ja jatkuvuus on olennainen.

Jos ajatellaan, että taiteessa on olennaisesti kysymys lumosta, on aivan selvää, että lumo tarvitsee kohteen. Jonkun on vaikututtava. Yksinäinen materiaalinen kappale, jossa on paperisia lärpäkkeitä sidottu yhteen langoin ja liimoin, holkitettu ja kansitettu, ei lumoa ketään eikä mitään, kuten ei myöskään tietyllä tavalla työstetty kimpale betonia. Tässä mielessä taiteen kohdalla voidaan kyllä aika vakaasti sanoa, että fyysinen taso ei ole todellisin. Fyysinen taso on tietysti oleellinen, jotta objektin voidaan sanoa olemassa, mutta onko se, mistä puhutaan taiteena, lopultakaan oikeastaan fyysisten objektien tasolla?

Tai ainakin voisi sanoa, että tietynlainen materiaalinen taso on taiteen välttämätön mutta EI MISSÄÄN NIMESSÄ riittävä ehto. Tietenkin se, mitä koetaan, on sidottu tuohon fyysiseen järjestykseen sen ollessa tietyssä fyysisessä tilassa, jonkun koettavana. (Kyllä, kokemuksestakin voidaan puhua myös tällä fyysisellä tasolla, miksi ei? Tosin toistaiseksi vastaavuus fyysisen aktiviteetin ja merkityksellisen kokemuksen välillä on vielä niin alkukantaisesti tulkittua, että raportti fyysisistä tapahtumista esim. puuta ihastellessa olisi aikamoista synapsinapsetta; en tiedä, onko tässä tasossa mitään järkeä muulle kuin tunteista kiinnostuneelle aivotutkijalle kuten vaikkapa Damasiolle.) Koska kaikki toteutuu kuitenkin sidoksissa fyysiseen, ellei sitten tahdo ostaa ajatusta esim. sielusta, tietenkin fyysinen järjestys on olennainen - yksi välttämättömistä ehdoista.

(Minua vaivaa tässä keskustelussa hieman käsite "taide" vaikka ehkä itse aloinkin sitä käyttää - en muista varmasti. Tuntuisi sopivammalta puhua esteettisistä olioista tai ilmiöistä tai tapahtumista. Taide on niin institutionaalinen ilmaus ja kuitenkin suuri osa ellei suurin osa esteettisistä kokemuksista tapahtuu sen ulkopuolella.)

Se, että jokin taso on toisen perusta, ei ole mielestäni erityisen hyvä argumentti sille, että tuo taso on todellisin. Esimerkiksi elämän perusta on fyysis-kemiallisissa reaktioissa, käsitteiden kontemploinnin elämässä jne. mutta ylemmän järjestysperiaatteen ilmiön todellisuuden sulkeistaminen ei ole silti mikään välttämättömyys. Olennaistahan näissä kysymyksissä on se, onko ylemmällä tasolla itsenäisiä kausaalisuhteita. Jos on merkityskausaliteettia, joka voi muuttaa tuota fyysisen tason kuviota allaan, eikö meillä tavallaan voisi ajatella olevan perusteita sanoa, että merkitykset ovat olemassa yhtä todellisesti kuin fyysinen tasokin?

Tietenkin saattaa olla, että nämä lauseet syntyvät vain siitä, että fyysinen järjestys kuvioituu tietyllä tavalla eikä tällä tasolla, jolla sitä kirjoitetaan ja luetaan, ole kuin varjon virka. Sitähän ei voi tietää, toki sen myönnän. Enkä ole varma, onko tämän kysymyksen pohdinnalla mitään virkaa tässä maailmassa.

Luultavasti ei.

Mutta yhtäkaikkisesti, en ihan helpolla nielaise ajatusta, että fyysinen taso olisi automaattisesti todellisempi kuin koettu.

On kyllä varsinainen järkytys, että olen edennyt poetiikan tilasta, joka on kiinnostava kysymys, jumittamaan aidon emergenssin mahdollisuutta. Jeesus. Ei olisi pitänyt ikinä sotkeutua estetiikan filosofiaan kaulaansa myöten. Kaiken lisäksi tämä on kysymys, jossa olen itsepäisesti agnostikko (vaikka toki asialleni omistautunut agnostikko! - agnostismi jos mikä vaatii omistautumista). Vedän pannumyssyn silmilleni, käyn nukkumaan.

Sven Laakso kirjoitti...

" en ihan helpolla nielaise ajatusta, että fyysinen taso olisi automaattisesti todellisempi kuin koettu. "

Jos olen sanonut noin, se on lipsahdus. Luulen tarkoittaneeni että se on perusta, ensimmäiseksi ja viimeiseksi olemassa. Tästäkin varmaan voi olla erimieltä... että kokemukset ja henki, sielu leijuu jossakin ennen ja jälkeen materialisaation.

Todellisuus, olemassaolo ja muu ovat sen verran vaikeita käsitteitä, etten haluaisi sanoa niistä tässä yhteydessä paljoakaan. Oikeastaan haluaisin rajata kaiken sanomani vain tuon tilan käsitteen yhteyteen. Ja siinäkin yhteydessä vain varovasti olettaa hitain fyysisen tilan perustavanlaatuisuudesta.

Veloena kirjoitti...

Olemassaolo on vielä jotenkin käsiteltävissä, mutta todellisuus, huh. Etenkin yksikössä.

Joo, tuo ensimmäinen ja viimeinen materia kuulostaa järkevältä. Tai oikeastaan, ehkä mieluummin ensimmäisen ja viimeisen sijasta "aina myös". (Koska voisi kenties kuvitella tilanteen, jossa tietyn ilmiön toisten tasojen ominaisuudet emergoituvat välittömästi, ja että kaikki materia myös tuhoutuu niin välittömästi, että materiakin tuhoutuu in toto samalla hetkellä kuin emergentit piirteet/ominaisuudet/tasot - tällöin tuo "aina myös" pätisi, toisin kuin "ensimmäinen ja viimeinen". "Aina myös" kuitenkin sisältää sen perusta-ajatuksen myös.)

Helvetti, nyt lopetan tämän veivaamisen. Tämä saivartelu ei tiedä hyvää aivoilleni, aargh. Ainako pitää löytää tarkennettavaa? Aivan mahdotonta, kertakaikkisesti.

Sven Laakso kirjoitti...

Elämä on tarkennusta ja sivuhuomaustusta satunnaiseen marginaalimerkintään.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com