6.12.2005

KASPAR HAUSER

Kun jonnekin luonnon helmaan syntyy ihminen jonka aisteja ei onnistuta heti lapsesta kahlitsemaan, turruttamaan, rajoittamaan, on vaara, että maailma puhuttelee häntä suoraan tunteen kautta: tunne reagoi kaikkeen, erottaa kaiken, tekee asioiden väliset erot ruumiillisiksi olotiloiksi, pakottaa kokijansa muodonmutokseen, paljon ennen kuin hänellä on kieltä ilmaista mitään tai järkeä olla uskomatta aisteja, kestää ristiriitaa (sillä pelkkä järkevyys ei ole mitään muuta kuin hillittömän ristiriidan psykopaattista kestämistä).

Jos tunteet saavat kokonaan vallan, pääsevät rehottamaan, kasvamaan, hienostumaan, sana ja järki surkastuvat käytön puutteessa, alkavat vaikuttaa hyvin vähäisessä määrin luottamausta ansaitsevilta, suorastaan kivuliailta, töksähtäviltä, karkeilta, väkivaltaisilta, tunnetilojen ehdotonta eheyttä loukkaavilta. Niin kauan kuin ihmisten (tai eläinten, eläinlajin) välistä kanssakäymistä määrittää tunne, sanoilla, äännähdyksillä, merkeillä ei ole mitään tärkeää merkitystä. Sanat ovat kuin jonkinlaista karkeaa ohjelmointikoodia, tönimistä, tuuppimista, repimistä, halujen ja vastenmielisyyksien osoittamista kiistatilanteessa. Tunne taas on sen tietämistä mitä toinen ajattelee.

Eräänä päivänä tunne sitten valehtelee. Painajaisen kaltaisena syntyy kykenemättömyys tietää mitä toinen ajattelee. Asiat pakenevat tunteiden ulottumattomiin, muuttuvat vieraiksi, tarkoituksellisen väkivaltaisiksi, kavaliksi, hämääviksi ja hallitsemattomiksi, sellaisiksi, joita ei enää edes halua tuntea. Sillä hetkellä on Kaspar Hauser surkastuneen kielensä, jähmettyneen älynsä armoilla, kuin lehmä teurasautossa, täynnä tunteita, kyvyttömänä kommunikaatioon muuten kuin ammumalla.

Pelkkä sokeuden aavistus on lamauttava, melkein sokeutta pahempi: sokeus onkin mielentila, oman mielen sisältö, jota ei voi paeta, joka saattaa aktivoitua millä hetkellä hyvänsä. Pelkkä väärä mieleen kytkeytynyt tunnetila, ilkeän jumaluuden oikku, riittää katkaisemaan hermoradoista virran, pimentämään maailman, jättämään orvon ties minkä tuhoisan halun, pakon tai vastenmielisyyden armoille.

Alkaa hidas tie, sanojen tapailu pimeässä, aistihalvauksesta toipuminen. Kaspar Hauserilla on rajaton halu ilmaista tunteensa, mutta hänellä ei ole siihen käytössään sanaa, ei ainoatakaan säveltä, ei traditiota, ei henkeä. Kaikki on hukassa, pimeässä, pimeää tapailua maailman kavalissa luotaan työntävissä kolkissa. Ei muotoa, ei sisältöä. Mikään käsillä oleva ei ilmaise mielettömästi pakokauhuisesti vaihtelevien rauhattomien tunnetilojen koordinaatteja: niiden rakenteiden ääretöntä määrää, niiden keskinäistä järjestystä, karttaa johon on koodattu kaikki erojen järjestelmät. Kaikki sekoaa, romahtaa, muuttuu yhdeksi puuroksi.

Koko inhimillinen kulttuuri on eksyksissäoloa, turhaa, mieletöntä, sivuun luisunutta, vanhuudenhöperöä touhottamista. Kulttuurin ainoa tarkoitus on tarjota suoja sokeutta vastaan, mielen sisältä kumpuavaa täydellistä pimeyttä vastaan: tarjota rakenne tunteelle. Mutta siinä se epäonnistuu. Kulttuuri on puolisokea, se puuhaa kaikenlaista turhaa, hajamielinen houkkio, sillä ei valitettavasti ole aavistustakaan siitä mitä kauneuden ytimessä tapahtuu. Kulttuuri on säälittävä, se on unohtanut itsensä ja alkanut mekaanisesti jauhaa jotain seniiliä oheistoimintoa jossain pimeän huoneensa pölyisessä nurkassa.

Kaspar Hauser yrittää muistaa, pakonomaisesti muistaa, mikä oli alkuperäinen tehtävä: ilmaista tunne, ja ilmaista tunnetta tuhoavat voimat. Hän yrittää olla unohtamatta ainoaa ihmettä, jonka on saanut todistaa, joka ei ole niin pieni ihme. Se on sana, aivan kielen päällä. Sana, vaikeasti muistuva, hukassa oleva, kätkeytynyt. Epätoivoisten yritysten jälkeen on todettava: sanaa ei voi muistaa, sitä polkua joka johtaa sanan luo, ei voi löytää. Metsä on palanut, jäljellä on tuhkaa. Jatkuva etsiminen on mielettömyyttä, turhaa toivoa, johon ei ole viisasta antautua. On luotava uudet edellytykset, viljeltävä rakenne, on elettävä uudelleen toisella tasolla se mitä ei voi muistaa. Se kaikki on tulevaisuus, tiedostamaton. Muuta pelastusta ei ole.

7 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Susilapsista - Constance Classen käy läpi kolmea tunnettua tapausta, joista Kaspar on siis yksi, yhdessä kirjoistaan. (Kunpa muistaisin, missä niistä, mutten.)

Muuten lapset ovat olleet silminnäkijöiden raporttien mukaan hyvinkin erilaisia, mutta heitä kaikkia yhdistävä tekijä on ollut voimakas mieltymys syvänpunaiseen väriin: jokaisesta heistä on Classenin mukaan raportoitu, etteivät he mieluusti muuhun pukeutuneetkaan, mikäli saivat valita.

Käsittääkseni lasten ongelmat eivät liittyneet vain ilmaisuun vaan osittain länsimaisittain katsoen väärään/väärin rakennettuun aistihierarkiaan. Heitähän ei oltu aivopesty kulttuurimme näkemykseen siitä, mihin kokemuksessa PITÄÄ kiinnittää huomiota.

Kasparin tarina on näistä kolmesta traagisin, koska hän eteni niin pitkälle "ihmiseksi tulemisessa" ennen kuin hänet onnistuttiin murhaamaan.

Kasparin tarinasta tulee ainakin mulle mieleen Kafkan "Selonteko akatemialle" - vaikka Coetzee tulkitseekin sen Köhlerin (just sen hahmo-Köhlerin; aloitti uransa simpanssikokein) Sultan-simpanssin tai jonkin sen rinnakkaishenkilön kertomaksi, voisi se oikeastaan olla myös Kasparin tarina hieman stilisoituna. (Apinan häntä jne.) Ainakin hieman enemmän Kasparin kuin tavallisen kaduntallaajan tarina.

Tämä nyt sivujuonteena.

Sven Laakso kirjoitti...

Jossakin Tuhannesta tasagosta Deleuze puhuu Susimiehestä, johon ei tehoa isi-äidin pyskoanalyysi (psykoanalyysi freudlaisittain) koska se ei kykene ajattelemaan monikkoa, moninaisuutta, laumaa, lajia: tiedostamaton ei houraile isi-äidistä, se hourailee rodusta, lajista, hoimosta, mantereesta, tasangosta, historiasta,, tulevaisuudesta ja geografiasta... aina sosiaalisella kentällä.

Tämä on äärettömän tärkeä huomio tiedostamattoman toimintaa koskien, nyt kun kaikki sosiaali darwinismi ja muu kevyt huuhaa on voimissaan.

Tiedostamaton ei houraile yksilöistä!

Siksi sosiaalidarwinismin mukaan käyttäytyvä yksilö on jotakin joka on tuhonnut tiedostamattomansa... jotakin lajille vierasta.. kastroitua... tuhoisaa... manipuloivaa... ehdottomasti jotakin kielteistä.

kafkaesque kirjoitti...

kiitos tästä kirjoitushelmestä.

Sari kirjoitti...

Koko kirjoitus on mielestäni hölynpölyä.
Tiedostamaton-kulttuuri on täysin epäonnistunut dikotomia. Ei susilapsista voi vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä, ellei sen, että ihminen on sosiaalinen eläin.
Susilapsilla ei vain ollut keinoja selvitä heille vieraassa (kulttuuri-) ympäristössä; saman kriisin peinoiskoossa käy jokainen muuttaessaan ympäristöä.

Sven Laakso kirjoitti...

Niin. Itseasiassa en tunne Kaspar Hauserin tarinaa enempää kuin Deleuzen esimerkkiä kuin kuulopuheelta. Nuo ovat pelkkiä assosiaatioita tässä. Nimi on tekstin assosiaatio, lisäsin Kaspar Hauserin siihen jälkikäteen. En ajatellut kanonisoituja koe-eläimiä, en mitään tulkintoja yleistyksiä dikotomioita teorioita sun muuta.

Sari kirjoitti...

No sittenhän teksti on vielä suuremmalla syyllä hölynpölyä.
(luultavasti en tajunnut koko jutusta mitään, joten luen sen uudestaan)

Sven Laakso kirjoitti...

Kysymys on päiväkirjamaisesta tavallisesta blogimerkinnästä.

Korvasin subjektin jälkikäteen monikon ensimmäisestä Kaspar Hauseriksi. Puhuin siis itsestäni, jotenkin yleistäen, mutta sitten projisoin toisin.

Helpompi retorinen työpaja sen pohtimiseksi mitä syntiinlankeemus (tunteen valehtelu) tuossa tarkoittaa on kollektiivinen musiikki-improvisaatio. Veikkaampa että joiltain Coltranen levytyksiltäkin on kuultavissa tuo tunnetilan ajatuksia ennustava ominaisuus.

Joku voisi sanoa, että kysymys on vain kulttuurisen koodiston tuntemisesta, mutta itse olen toista mieltä. Kulttuurisen koodiston tunteminen ei ole sama kuin tunnetiloihin perustuva ajattelun kollektivointi. Kulttuurisella koodistolla ei ole mitään tekemistä tunnetilojen kanssa.

Siksi kaikki runoilijat ovat veljiä riippumatta siitä minä aikakautena tai millä kielellä operoivat. Ajalisen, jatkuvasti toiseksi muuttuvan kielen imitaatio ei tee materiaaleista yhteismitallisia, yhteensopivia, komposition uutta luovia, eläviä osia. Imitaatiokyky ei pysy muodonmuutoksen tilassa. Se ei ole henkeä.

Koodien täydellinen hallinta ei kerro mitään käyttäjänsä tunnetilojen aitoudesta, eheydestä, puhtaudesta, intensiteetistä.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com