31.7.2004

EI IHME ETTÄ USKONNOLLISTA TUNNETTA

ei löydy nykyihmisestä joka pallottelee itsemurhateemalla kuin kissanpennun hankkimisella tyttöystävän kanssa. Se kapea portti, se on juuri siinä kun köysi nuljahtaa jouluyönä kuin kiusallaan kaulastamme tai katkeaa: samalla hetkellä kokonaisuudessa näemme valopilkkuja: ne ovat keskiyön messuun vaeltavia lapsia jotka nyt ottavat meidät kantaakseen. Meitä ei johdattele intellektuellin kuivunut otsa, filosofin nihilismi ja pisaroittain nautittu myrkky, ei henkisen läskin, tuon nuoriso-ohjaajasielunpaimenen ihroihin kompasteleva rap: heidän kaikkien kasvoille me paskannamme ja kusemme autuain ilmein. Lasten käsivarsilla: ihme ja kumma, olemme pelastetut uskonnolliseen tunteeseen.

William McN:lle joka opiskeli Ezra Poundin kanssa

kymmenessä minuutissa
_____________palaan: opetat
minulle kiinaa
____________(sAtie)
___________Kelpaisiko vastapalvelus?
_________Voisin antaa
_________oppitunnin minäkin
_________________(Ting!)
______________Vai arvostaisimmeko
____________hiljaiSuutta?


(Cage)

PARANTAVA UNI

Näin taas koko yön itselleni ominaisia unifragmentteja joiden tunnelma on jostakin Ibsenin Meren tyttärestä, Pikku Eyolfista, Hedda Gablerista, Kun me kuolleet heräämme... Rakentaja Solnäsistä. Syksyllä, lempi vuodenaikani tuo mukanaan aina Ibsenin, pohjoismaiden suurimman taiteilijan, tunnelmat.

Ibsen ei ollut oman aikansa kauhukakara, ei uudistaja, ei kuvainraastaja, ei viiltävä satiirikko, ei pikkunokkela ironikko, ei väsyttävän älykäs, ei unettavan viisas: hän oli yksinkertaoisesti reilusti maailman historian nerokkain draamakirjailija, nöyrä ja köyhä tavallinen tallustaja, joka kirjoitti ylettömästi Sofoklesta ja Moliereä parempaa kirjallisuutta, mies, johon verraten Strindberg , Aristofanes ja Shakespeare eivät ole muuta kuin hiekkalaatikolla peuhaavia eläkeläisseniilejä. Ibsen on tunnelmaltaan parasta, tympeälle taideidiotismille vierainta maailmankirjallisuutta.

Jos on joskus nähnyt Ibseniä hyvinä ulkomaisina teatteriesityksinä, saattaa aavistaa, että tätäkään henkeä ei olla vielä ollenkaan ymmärretty. Teatteri ei ole tähän mennessä Ibseniä kyennyt tuomaan näyttämölle, nimittäin sitä mikä siinä on ydintä, henkeä, tuota toista, meille vierasta, Andrei Tarkovskille kotoista todellisuutta. Tarkovski olisi voinut olla henkilö joka dramatisoi Ibsenin. Bergman yritti dramatisoida, keskinkertaisin tuloksin. Wagneroin tulkki Herzogin toivoisi vielä vanhoilla päivillään tarttuvan tähän teemaan. Olenkin sähköpostitse ehdottanut hänelle yhteistyötä. Olen ehdottanut myös herra Herzogille käsikirjoitustani Don Quijote arolla. Mutta Herzog vaikuttaa liian itsetietoiselta filmaamaan muita kuin omiaan. Hänellä on kässäreitä kuulemma loppuelämäkseen omasta takaa.


Saattaa olla että seuraavaa kandidaattia joutuu parikin vuosisataa odottamaan. Itse olen jokatapauksessa liian tuhottu ja voimaton, yksin, mininkään niin suurta ja ylivoimaista taiteellista hienostusta vaativaan. Niin suurta vastusen ja idioottimaisuuden voittamista vaativaan. Niin suurta tyhmyyden ja perseiden diktatuurin ylittämistä vaativaan, enää, liian voimaton, aivan nuorena, kokonaan yksin, parhaissa voimissa.

29.7.2004

TEKNINEN SELOSTUS MAANPÄÄLLE RAKENNETUSTA MAAILMAN TEHOKKAIMMASTA VEDENNOSTOLAITTEESTA

 

 

 


Vanhassa seililaivassa nostettiin laivan ankkuri ihmisvoimalla
se pystyi samaan kuin Sveitsiläinen sähköveturi:
800 tonnia kuormaa vuoren sisässä
ympyränmuotoisella radalla 80 km/h
ja suoralla rataosuudella 120 km/h
käytti tähän 7.2 MW

Minun keksintöni toimii samalla tavalla:
6 voimansiirtoteliä pyöreänmuotoisten ratakiskojen päällä.

Keksintöni ei ole pumppuvoimala
se ei ole minimekaaninen muunnin
se ei ole ikiliikkuja
eikä sillä voi saada vääntövoimaa kuun liikkeistä.

Sillä se ei olisi toiminut.
Samoin minun keksintöni ei olisi toiminut.
Sillä minun keksintöni toimii kaikilta osin fysiikan lakien mukaan.

Minä olen hakemassa suojaa
maailman tehokkaimmalle v e d e n n o s t o l a i t t e e l l e.

Käytetään saksassa valmistettuja telejä: ne ovat samoja joita Helsingin metro käyttää.

Piirustuksessa nähdään kaikki sähkökytkennät, tukipilari halkaistuna
kuvassa
edestä.
Minä olen piirtänyt tätä kuvaa vuoden ja kolmekymmentäkaksi työpäivää.

suuri laite
kuvattu halkaistuna
edestä
pyöreänmuotoinen

sähkövirran + ja -
munkkirinkilänmuotoinen toroidi

Tähän renkaaseen on kytkletty 6
kappaletta hiiliharjoja
ylhäältä nähtynä
keskellä kaksi

Laivan komentosillalta.

Minä.

Vesivoimaloita on ollut monenlaisia
putousvoimaloita ja pumppuvoimaloita
putkien sisäisiä pumppuvoimaloita.

Minun keksintöni on muuntanut nämä voimalat munkkirinkilänmuotoisiksi
hyperyksinkertaisiksi
pyöriviksi
minimekaanisiksi
t u r b i i n i s ä h k ö g e n e r a a t t o r i y h d i s t e l m i k s i.

Se on maailman pienin hyperyksinkertainen
paljainsilmin
näkyvä

MINIMEKAANINEN KULMA

---tämä olkoon täydentyvä merkintä--- tätä merkintää editoin päivittäin---

pitäiSikö tänne kääntää John Cagen ruNoja?

Tämä Berlinin vastasuomennettu kirja Tolstoista, Marcel Proustin ja Stanley Kubrickin isistä, saattaa hyvinkin olla lukemisen arvoinen. Tolstoitahan ei ole taitelijana vielä toistaiseksi meillä ymmärretty. Hän on yksi niitä harvoja joista ei ole sanottu juuri ainoatakaan järjen sanaa koko täkäläisessä kirjallisuushistoriassa. Joku Pekka Ervast ehkä ainoana poikkeuksena.

Lukekaa muuten täältä millaista tekstiä syntyy kun mennään sen Tolstoin kanssa vähän liian pitkälle. Ymmärtää hyvin, että tällaisella kirjallisella kaurapuurolla on kiivaat vastustajansa modernismissa.

28.7.2004

HYPERYKSINKERTAINEN MOOTTORIRAKENNE

Huomasin muuten että Bigsur ja surreal blogissa on ihan kiinnostavaa tavaraa:

"Niin, edelleen tämä yhdistyy Aaltoon siten, että konkreettisesti pystyn näkemään, tutkimaan hänen luonnoksiaan, niitä on julkaistu eri teoksina, ja näiden luonnosten kautta ilmenevää näkemystä esimerkiksi muodosta, maisemasta... Ja edelleen juuri se minua on askarruttanut pitkään, miten voin saada aikaan saman vaikutelman runon ollessa keinona musteviivan tai lyijykynäviivan ja puhtaan muodon sijaan."(lähdeviite tähän on epäselvä...)

Tästä tulikin mieleen että jollekin huuhaakauhuiselle, taikauskonpelko perseenalla juoksevalle olisi autocadin sijasta lyötävä kouraan hiili ja tutkittava miten selkeitä merkityksiä sillä saa paperille, jos nimittäin jo rakkaus sanana on liian hämärä, eikä sinällään tunnu merkitsevän oikein mitään.

Runoudessa olen jo aikaa sitten lakannut uskomasta sanojen fiksattuihin merkityksiin. Tarkka kieli on minusta mahdollisimman mielipuolinen ajatus. Tietokonekielet ovat tarkkoja mutta kätännössä täynnä uskomatonta tautologiaa juuri siksi että kone ei tulkitse. Sanat ovat plastista ainetta, jota voi komposoida miten vaan. Merkitykset ovat kunkin maailman erotteluja, eivät sanojen ominaisuuksia. Ero sanassa simuloi eroa maailmassa johon se viittaa. Oman maailman voi pistää pystyyn periaatteessa löytötavarasta. Runoudessa kolmedee maailman fysikaalisperustaiset erottelut, ja siitä seuraavat logiikat eivät ole välttämättä ensisijaisia. Joskin niillä on aina merkitystä puhtaasti imaginaarisia hahmoja tukevina assosiaatiokenttinä. Tämä hyperyksinkertainen minimekaaninen maailma on kuitenkin eräänlainen varvasgeometrinen lähtögeneraattori. 

Se että runo saa erään tulkintansa kolmedeelähtöisessä todellisuudessa, että sitä voidaan jotenkin ajatella myös tässä todellisuudessa, siis todellisuuksien rinnakkaisuus ja osittainen analogisuus, on minusta pelkkä tukirakenne. Olemassa olevan ei saa antaa häiritä kuvittelua, joskin olemassa oleva on oltava kuviteltavissa. Mutta hei hetkinen--- olemassa olevaahan me juuri emme kykene kuvittelemaan--- viisikymmentä prosenttia runoilijoista ei hallitse kvanttimekaniikkaa intuitiivisesti--- mitä esimerkiksi on painovoima? Millaisia painovoima-aallot? Näiden kysymysten pitäisi olla helppoja sille joka laittaa kokoon ennennäkemättömiä universumeja pienistä lämminhenkisistä palloista. Mutta me emme koodaa hämäryyden kielelle lasten leikkilaatikon triviaa.

BSSR:

"Miia Toivion kautta eksyin Ron Sillimanin blogiin. Varsin mielenkiintoista, Sillimanilta taas löytyy kymmenittäin linkkejä muihin mm. runoutta ja kirjallisuutta käsitteleviin blogeihin. Tämänkaltainen julkaisutoiminta on jo muuttanut kirjallisuuden kenttää, varsinkin kirjallisuuden reuna-alueiden toiminta on jo nykyään painottunut verkkoon, ennen samaa funktiota toteuttivat pääasiassa erilaiset lehdet, siis normaalit paperijulkaisut. Verkossa kaikkea kuitenkin on määrättömästi, samalla tosin mahdollisuuksiakin on liki määrättömästi. Metsään on helppo eksyä, mutta sitä ei voida käyttää perusteena metsää vastaan. "

(tuota sillimannia ei muuten jaksa lukea, ehkä juuri siksi että hän kirjoittaa englanniksi: englanninkielellä mikä tahansa juttu alkaa vaikuttaa imbesillimannin runobisnekseltä--- todennäköisesti olen väärässä--- mutta älkää hyvät ystävät kirjoittako englanniksi, ranskaksi, saksaksi tai muilla eksoottisilla kielillä, jos tahdotte minun lukevan juttujanne---en pidä asioiden tahallisesta vaikeuttamisesta--- en seuraa provinsseja)

Itse ajattelen tästä verkkojulkaisemisesta niin, että tämä on kehitysalusta muiden joukossa. Kovin komposoitua, pitkällejalostettua tavaraa ei täältä löydy. Tämä on lantaa, raakaainetta, kasvualustaa, kaikki suoraan maankuoresta. Tämä on eräänlainen itsekehittelemäni valtameri, jossa kokeilen simpukoiden ja äyriäisten toimintaa, välillä vetelen pensselillä pusukalaparven--- esigenitaalista huvittelua. Joku jo huomauttikin miten kustannustoimittaja tai ylipäätään joku editoiva silmä tälle teksipöhnälle voisi tuottaa maittavaa lisäarvoa. Mutta älkää antako Käymälä-nimen johtaa harhaan--- tämä on nimen omaan eräänlainnen verbaalisen ummetuksen purkunurkkaus--- tuo niin houkutteleva pieni oranssi laatta tuossa Publish Post, sillä on uskomaton, kirjoittamaan, suoltamaan houkutteleva vaikutus--- juuri niin olen innoissani siitä, että voin laukaista asiani juuri silloin kun se on mielessä ja tuntuu vielä julkaisemisen arvoiselta--- itsekritiikitöntä, vastuutonta, sitä tämä on---käymälän nautintoja.

PARTYAPINA

Miksihän minä noita naisiakin niin paljon morkkaan. Aivan kun en tietäisi ettei mies ole naista parempi missään tilastossa.

Ja todennäköisyyksien ulkopuolella täytyy kai hienoja naisia olla siinä missä miehiäkin.

Ne ovat kyllä uskomattomia moukkia, miehet, sellaiset joiden kanssa naiset haluavat, eivätkä pelkästään joudu, naimisiin. Itse en kestäisi siinä seurassa, se on kylmä totuus. Enkä minä niitten naisten kanssa kyllä naimisiin haluaisi. Hyvä että shoppailun ylläpito löytyy muualta. Nussia niitä on mukava. Harmi vaan että rehellistä nussimista on nykyään niin vähän.

Siihen se minulta jää, osallistuminen (party).


Asiasta toiseen, kaikille Helsingissä päiväsaikaan liikkuville voin suositella ravintola Kaisaniemen lounasta.

27.7.2004

PANUN JASMIN MÄNTYLÄ KRITIIKKIIN

...taannoin kirjoitinkin misseyden tyhmyydestä. Sukupuolinen markkina-arvoa (sikäli kun minä nyt näitä teorioita ymmärrän) ja yhtä hyvin pärstäkeroin ovat kokonaan paikan funktioita, talousalueen ja kansallisuuden funktioita. Hyvännäköisyydellä, siis tietyillä hyvännäköisiksi tulkituilla, mutta paikallisesti ehkä satunnaisemmilla piirteillä, ei ole sen kummempaa arvoa toisaalla, missä nuo piirteet ovat tilastollisesti taviksien tavaramerkki.

Esimerkkinä olen joskus maininnut Murmanskilaisessa yökerhossa tapaamani Jania Frostellin nuoren kaksoisolennon (enkä nyt puhu kasvonpiirteiltään yhtenevästä, vaan koko olemukseltaan samalla tavalla afroditisestä hyasinttihiuksistea hahmosta), joka ei sen iltaisen naistarjonnnan lainalaisuuksien puitteissa, tusinatavaraa kun on, kyennyt herättämään minkäänlaista huomiota niiden harvojen paikalle vaivautuneiden miesten keskuudessa, joilla oli kyllä silmät ja korvat täyteen suloa ilman edessä pomppivia Janinoitakin.

Ajattelin, kun säälin tuota tyttöä jonkun humalaisen miehen tiistai-illan nojapuuna, että tietäisipä tuokin mitä voisi ulkonäöllään hankkia jos vain hieman lännemmäs vaivautuisi.

Mutta tuo tyttö ei ehkä koskaan uskaltaudu, ei kehtaa, ei röyhkene... sillä hänelle ajatus siitä että naisen ulkonäöllä tai seksuaalisuudella olisi jotain merkitystä sinänsä, että sitä voisi käyttää välineenä (venäjällä jokaisella naisella on perse ja sääret, eivätkä pikkuseivät kasvotkaan ole ylipäätään mitään luonnonihmeitä), on kulttuurisesti yhtä vieras kuin meille ajatus siitä että miehen lahjakkuudella, henkisyydellä ja tunneherkkyydellä olisi jotain arvoa länsimaisessa kilpailuyhteiskunnassa.

On siis yleisesti ottaen noloa, että moiset missityhmyydet ovat meillä sinänsä hyväksyttyjä. Jos meitä hiljaa ulkomailla halveksitaan tämän hävettävän typeryyden takia, se on aivan oikein. Tärkeintä on tiedostaa tällaiset synkät tosiasiat. Misseys on joukkuelaji. Jos maan naiset pärjäävät missikisoissa joukkueina, sellaisesta voi kukin siinä maassa kokea hiljaista onnea. Yksittäiset bimboilevat idiootit, joiden itsetunto perustuu paikalliseen poikkeavuuteen, sen sijaan ovat pelkästään häpeäksi.  

Tietysti pitää muistaa että täällä... hmm.. Dogvillessä kauniille naiselle asetetaan yhtä helvetilliset kriteerit kuin jollekin Aleksis Kivellekin. Haanpään todennäköisyys on täällä nolla: ruma uskotaan normaaliksi, pölkkypää lahjakkuudeksi, mutta kaunista ei hyväksi, parasta ei muita paremmaksi, enempää kuin neroa neroksi. Ei ennen kuin multaa on varvasluiden välissä ja reippaasti. Dogville on Dogville… ainoata tyydyttävää politiikkaa olisi teloittaa koko porukka, tyydyttävää spekulatiivista politiikkaa...

*
Tässä Naamioiden takana-blogin merkinnässä on tiettyä kypsää suhteellisuudentajua jonka voi soveltaa melkein kaikkeen mahdolliseen inhimilliseen kilpailuun:

"Minä olin Hyvä koulussa: aina luokkani kärkipäätä, keskiarvo yhdeksän ja puoli ja ylioppilastodistuksessa kuusi laudaturia. Minä totuin siihen. Ja arvatkaapas vain, mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun tämä tyttö pääsi yliopistoon? Kun päädyin muiden luokkiensa priimusten joukkoon, oli tuloksena tietysti se, että löysin itseni keskikastista. Se oli kieltämättä aluksi kova paikka, mutta onneksi opin suhtautumaan arvosanoihini löysemmin - yliopistossa kakkoset ovat ihan riittäviä, ja valmiilta maisterilta harvoin tiukataan mitään tiettyjä arvosanoja.
Nyt minulla on akateeminen loppututkinto, mutta olen silti keskiverto. En ole erityisen hyvä yhtään missään. Menestyneet firmat eivät taistele kynsin hampain saadakseen minut palkkalistoilleen, valokuvani eivät voita palkintoja eikä 3D-taiteellenikaan ole liiemmin kysyntää. Minulla ei ole mitään sellaista taitoa, mikä tekisi minusta korvaamattoman. Paitsi taito olla minä."

Minusta kannattaa vielä ajatella niin, että ne tosi koulujenväliset kisat järjestetään jossain yläilmoissa, kosmoksenyliopistolla, jonne tulevat kaikkien aurinkokuntien lahjakkaimmat, Harri _Veijoset, Viktor Klimenkot, Ylivainio & kump. ja että siellä on ihan hyvä jos saa kakkosia edes. Näin kannattaa ajatella jo ennen päiväkerhoa. Helppohan minun on puhua, kun olen aina ollut epätasainen, enkä ikinä priimuksentaakalla raskautettu jne--- mutta aina on ollut minulla mielessä nuo tosi koulujenväliset.

TYHMYYS SATTUU JO KUUNNELTUNA

otsikoin Tommipommin sanoin päivän epistolani, ja yritän kuvitella omaa tyhmyyttäni. Miksi olen vajonnut niin alas, miksi elämäni on sitä saastaa mitä se on? Tyhmyyden takia tietysti. Olenko minä tyhmä? En... en vielä... mutta tymenemään päin. Mikä minusta tekee tyhmän? Mikä Dogvillen Gracesta teki niin tyhmän, että hän ampui Tommyn pään tohjoksi, mikä Hitleristä teki niin tyhmän että hän teurasti puoli eurooppaa---  Ihmisestä tekee tyhmän se että hän joutuu alistumaan itseään karkeampitunteisten oikkuihin toistuvatsti, eikä loppua ole näköpiirissä. Mikään ei tee onnettomammaksi kuin karkeiden, ennen niin älykkäiden, nuoruudessaan säihkyneiden, tyhmentyneiden, suistuneiden, itsetuntemuksensa, arvokkuutensa, elämänhalunsa, toivonsa menettäneiden--- sanalla sanoen ymmärtämättömien seura--- nimen omaan sellaista se masentaa, jolla ei ole ulkonaista valtaa, kunniamerkkejä, arvovaltaa, rahaa, heidän silmissään. Heidät säikäyttää aroiksi ja epäröiviksi melkein mikä tahansa, mutta ei vilpittömyys, ei rakkaus, ei hyvä tahto.

Mikä meidät sellaiseen seuraan pakottaa--- maailman yleinen sydämettömyys--- Proustkin, niin kuin kaikki suuret matemaatikot, sen jo sanoo, että sydän edeltää älyä, sydämen ominaisuudet lopulta määräävät älymme hienouden, sillä äly kehittyy vain sydäntä, ei matematiikkaa, tutkimalla ja sen kipujen synnyttämästä paineesta.  Aivan turhaan äly kamppailee ja polkeetyhjää--- samantekevää millainen supertietokone--- ellei sydämen kirjastoista löydy herkkää ja kivuliasta vastaavuutta níille hahmoille joita mielisimme tutkia---Se että meidät on sidotti kirotuin sitein naiseen, tuohon herttaisella äänellä tyhmyyksiä mokeltavaa raakimukseen, tuohon ontosti korisevaan ja sanojamme matkivaan karkimukseen, tottumuksentorveen, elämänautomaattiin, joka lisääntyy tasalaatuisella innolla puristipa sen rintaa vihollisen saapas tai ei--- josta ei pääse irti kuin kuolinvuoteella--- jolle on samantekevää, kunhan virellä on joku r(i)ahakas ukko--- naisen demoninen väkivalta, se virhe että teemme hänestä persoonallisen rakkautemme, tuon inhottavan mentaalisen sairauden, kaipuun räätälöidyn toteemin--- miksi me toituvasti onnistumme tässä hulluudessa, toivumme jopa hieman, eikä mikään tuska saa houreista toivoamme raukeamaan, eikä mikään tee meistä loppua---helvetti on mielentila, sitä en epäile hetkeäkään--- ja joskus se mielentila saattaa laajnetua käsittämään koko maailman itseäänmyyvän hengen--- se meidät pahiten tuhoaa, oman mielemme houreinen lasinviiltävä ansa--- miksi emme heittäytyneet nuoruutemme rohkeisiin, kunnianhimoisiin haaveisiin, miksi emme toteuttaneet syvintäö kutsumusta: rakentaa erakkomaja barentsimeren hyytävään yksinäisyyteen: elää koko elämä napajäätiköllä iglussa yksin, ilman suuria suruja--- Tietysti siinä on tottakin, että voi rakastua, että antaa niiden motiivien mahdollistua--- mutta on se irvokkaan epätodennäköistä--- rakkaudesta kannattaa tehdä lapsia koska se tunne mikä siinä on siinä lapsessa joka tapauksessa tulee lihaksi: kukapa haluaisi muistoja väkinäisyydestä--- ja leipää me joudumme kerjäämään ties miltä sotilailta, intellektuelleilta ja muilta sydämettömiltä moukilta--- elämiltä me joudumme kerjäämään--- kaikkialla kerjäläisinä, ryysyläisinä, halveksittuina, sisältä ja ulkoa yhtä tuhottuina, väkivaltaisina, ymmärtäväisinä, loputtoman kärsivällisinä ja myötätuntoisina, tyhmyydelleystävällisinä, ystävällisesti ikuisina idealisteina.

Kaikkien muitten sielut pääsevät eteenpäin, ennemmin tai myöhemmin, vain me jäämme tänne kosmisiksi huutolaisiksi täynnä pyhää kauhua. 

Pelloilla kyntävät reikäiset aurat, kylätiellä elämänsä täydellisyyttä vakuuttelevat sädehoidetut seniilit. Ja sisältämme tulevat uudet upseerit, nuo visvankiiltävät kosmiset hirviöt jotka uimaltaiden reunuksilla polkevat meidät rasvaisiin saappaisiinsa, tyttöjen maistellessä pinacoladaa. 

26.7.2004

Hämärä ja voikukanlehdet
muodostivat pienen krokotiilin
pihapolulle. Talon yllä
hirtetyn miehen tähtikuvio
taivaankannessa ristejä
miekkoja väärinpäin

25.7.2004

PIHANI TAKAA

kohoaa mäenrinne, jonka laella on kaunis sammaleinen kivikko suurten mäntyjen ympäröimä. Siellä on suuri kivi, priapostemppeli nimeltään, ja siinä sen vierellä kasvaa nuori koivu. Sen koivun juurelle tänään hautasin pienen verisen lihamytyn, pikkuvarpaan kynnen kokoisen. L sai keskenmenon toissapäiväisistä hakkaamisistani. Hän oli kolmatta viikkoa raskaana.

SIITÄ ETTÄ ELÄINTEN TARKKAILEMINEN EI OPETA

suoraan mitään (lieneekö tietoinen että tämän planeetan luonto ei ole ihmisen lähtökohta) Runeberg huomauttaa epigrammeissaan:

Tyttö sannoi vanhalle äidilleen:
"miksei häitäni vietetäisi nyt, syksyllä."
Äiti sanoi: "Odotetaan kevääseen;
kevät, tyttäreni, sopii hääjuhlaan parhaiten.
Keväällä linnutkin rakentavat pesansä.
Tyttö sanoi: "Miksi odottaa kevättä?
Miksi kevät sopii hääjuhlaan parhaiten, mitä siitä,
että linnut pesivät keväällä?
Jokainen vuodenaika, äiti kulta, sopii sille,
joka aina rakastaa." (Suom. Risto Ahti)


Eläinten tavoista ei siis Runebergin mukaan ole vaarinottamista. Ei voi muuta kuin jatkaa järkevää luottovangin elämää.

23.7.2004

MADAME VERDURININ SALONGISSA

"Tajuatteko, että tunnen jonkin verran tätä musiikkia, totta vieköön! Jos minun pitäisi ilmaista kaikki se mitä tunnen, se ei käden käänteessä kävisi!"

Vangin keskiaukeamalta avautuu näkymä Madame Verdurinin  salonkiin, tuohon aikanaan yhtä tuntemattomaan kuin vaatimattomaankin, pienen kotiruokaa nauttivan  sisärenkaan kokoontumisnurkkaukseen, jossa aivan tavallista akipäiväisyyttä oli joutua keskuteluun Igor Stravinskin kanssa tai törmätä nuoreen lupaukseen, monsieur de Charlusuin suojatteja hänkin, Richard Straussiin.

"Musikaalisia juhlallisuuksia johtavana jumalolentona tämä wagnerismin ja migreenin jumalatar näytti suorastaan traagiselta, neron esiinmanaamalta nornalta näitten ikävystyttävien keskellä missä hän tavallista ylenkatseellisemmin välttäisi tuomasta julki vaikutelmiaan musiikista minkä hän tunsi paremmin kuin he."

Venäläisen baletin tanssijattaret olivat madame Verdurinin salongissa iloisia ja vapautuneita kuin lapsuudenkodeissaan Volgan mutkassa. Toisinaan tarkkasilmäinen saattoi huomata Debussyn nuokkumassa lähellä pianoa, poikennut kun oli päiväkävelyllään. Näissä puitteissa kuka tahansa olisi rento ja vapautunut: ei olla barbaarien kesteillä, tunnettujen, itserakkaiden ja suurieleisten ihmisten, tai saksan kuninkaan salongissa.

"...hän kohotti kauniille otsalleen valkoisiin hansikkaisiin verhotut kätensä ja näytti itse mallia vakavasta, suorastaan haltioituneesta asenteesta jättäen vastaamatta myöhästelijöiden tervehdyksiin, näitten säädyttömien jotka eivät tajunneet että nyt oli Suuren Taiteen vuoro."

Hieno kohtaus todella on tuo Eero Tarastikin mainitsema kuvaus kutsuilta jossa kuullaan Vinteuil'n septetto. Se on sen verran pitkä etten viitsi tähän sitä kirjoittaa vaikka sen se ansaitsisi.

TUTKIESSA PAPEREITAAN

Leonardo hämmästyi toiston määrää.

"Ja sitten se joi, voi luoja jumala se joi... kovaa ja likaista ryyppäämistä viikkotolkulla" Marko Tapion vaimo

Tässä puutarhassa, näitten kukkien keskellä, herääminen muistuttaa lapsuuden painajaista, kun uni (kerhopäivä) on ollut pelkkää migreeniä ja tautologiaa, mutta kuitenkin jonkinlaista hermolepoa.

Astun verannan portaille augingonpaisteeseen.

Erikoistapauksena tila mahdollistaa lämpötilaeron.

Pihalla sadat ruosteukonkorennot liitelevät, neljä kalvomaista siipeä ja purevat suuosat. Katselen onko nimenantaja onnitunut tavoittamaan luonteen ja jäljittelemään olemusta.

Surrealistinen taide on tämä kosmisen psykoanalyysin virallinen kieli.

Puutarha, niitty, soliseva puro, niin sanottujen runoilijoiden luoma paratiisi, aivan samanlainen kuin täällä, mutta yhtä kaukainen.

Ja samasta tapumuksesta uneksintaan, joka näissä tavallisista kolivaaran provinssiniityissä kuvittelee taivaan, me maksamme uskomattomia hintoja silloin kun se riistäytyy hallinnasta ja kuvittelee omia aikojaan sen helvetin detaljisoidun hurmoksen, johon Alvar Aallon kuvitytelukyky yltää kauneudessa: siihen meidän yltää kevyesti kauheudessa.

Ja niin tälle niitylle astuu äiti lapsineen. Tuo pahaenteinen parivaljakko, kotkaemo tai skorpioni, joka valmistautuu teurastamaan vaikka koko maailman palvoakseen likaisen lapsensa epäpyhää koskemattomuutta ja etuoikeutta. Mutta lapsi voi petoon aina luottaa, niin on luonto säätänyt, porttoon ja miestennielijään, luottaa? Kauheudessaan tämän kuvan voittaa enintään tuo kiireinen äiti, johon lapsi ei enää luota, äiti, josta on tullut maho, rinnaton ja välinpitämätön, äiti josta on tullut priapoksen papitar.

Kun rahalla on valta päättää (ihmisten) viehätysvoimalla ei ole muuta käyttöä kuin sen (tai: itsensä) myyminen. Sellaisessa maailmassa ei kunnioiteta muita kuin patsaita.

Kuninkaanvaltaa kaipaan eniten.

22.7.2004

NÄENNÄISEN TASA-ARVO

Tasa-arvo miehen ja naisen välillä on aina näennäinen, mahdoton sikäli kun nainen ei kykene samalla tavalla syviin tunteisiin kuin mies. Näennäinen tasa-arvo on harvoin yhtä kuin todellinen tasa-arvo: heikommin tunteva on juuri tunnottomuuttaan ja julmuuttaan vahvempi. Tasapainossa olevan ihmisen sielu vallitsee lihaa, ei päin vastoin. Valkoinen mies on siis itsestäänselvästi ja kaikin keinoin oikeutettu vallitsemaan naista ja neekeriä. En sano että näin on joka tapauksessa...

Sillä valkoisen miehen ylivoima perustuu siihen, että herkimmät, alttiimmat, vahvimmat ja pisimmällee päässeet sielut olivat valkoisia. Katsokaa Platonia, Sokratesta, Aristotelestä, Herbert von Karajania, eivätkö he olekin valkoisia? Mutta he ovat karkeita poikkeuksia sanotte. No poikkeus vahvistaa säännön... Mutta on olemassa John Coltrane, Aristoteleen veroinen, on olemassa Miles Davis ja Michael Jackson, parhaiden humanoidien tasoa. Ja jatkatte, eikö siis poikkeus vahvista säännön... Mutta valkoisissa poikkeuksia on eniten... ja toisaalta barbaarisissa omissa kulttuureissaan Coltrane, Coleman, Davis, Albert Aylerin spiritualiteetti, mitä he olisivat olleet... heimoparantajia, uhreja? He ovat valkoisen angloamerikkalaisen, suvaitsevan kulttuurin tuotteita? Eikö? Kyllä vain, voin sieluni silmin nähdä Albert Aylerin ruumiin kelluvan Hudson riverissä. Voin nähdä Coltranen yliannostukseen mädänneen ruumiin, Ornette COlemanin seniliteetin, Michael Jacksonin valkoisen perseen. No niin, sen pituinen se. Mutta kirjoittivathan traagikotkin, Euripides, kärsimyksistä! Puhdasta lukeineisuuttaan sanonan minä. He eivät, kreikkalaiset, kärsimyksiä tunteneet. Barbaarisilta kirjailijoilta olivat lukeneet... aivan samoin kun me luemme ranskalaisilta nautinnoista.

No niin...

Näennäinen tasa-arvo siis tekee miehistä välttämättä sadisteja. Nainen käyttää oikeuksiaan joka tapauksessa tuhoisasti, miehen sitä sietääkseen on käytännössä pakko tuhota tunteensa. Että mies voisi päästä naisen tasolle, hänen tulee tuhota paljon ja kovaa. Tuo pyyteen, tunteen ja sisäisen kauneuden tuhoaminen edellyttää myös rakkauden tuhoamista. Tuollainen Wertherin itsemurha ei ole muuta kuin loistavaa kaukonäköisyyttä ja puhtaan järjen kritiikkiä. Mitään romanttinsta, nuoruuden haihattelua tai muuta naiivia siinä ei ole. Sellaiset tiennäyttäjät pitäisi kuopata kirkkomaanhan, kaiken muun, koko barbaarisen saastan saadessa viimeisen leposijan ekosaasteiden ja ongelmajätteiden kaatopaikalta. Ruumiit poltettaisiin maalipurkkien seassa.

Miesten typeryyttä, mikä on kokonaan naisten aikaannosta, on kahtakin lajia. Ensinnäkin naisen läsnäolon puutteesta johtuvaa ja toiseksi heidän alituisesta läsnäolosta johtuvaa.

Tältä pohjalta niitä typeryksiä riittää.

VArsinkin taiteilijoissa... joille rakkaudentunnne on jonkinlainen edellytys, kukapa ei tietäisi mikä vaikutus sillä on luovaan kykyyn. Rakastuneena sitä luo kuin kokkelipäissään. Ja kun rakkautta ei ole, voi helvetti, ei ole leipääkään taiteilijan pöydässä. Taiteilijalle, koska rakkaus on voimakkaan luomisen edellytys, se on elämä, eli leipä ja talous. Ja nimen omaan tuhoamalla rakkauden mahdollisuuden, tekemällä auroista reikäiset verkot, lähettämällä Pandorran ovelle syöpäsoluviljelystensä kanssa, kapitalismi tuhoaa käytännössä taiteen. Siksi... juuri siksi tästä helvetistä on päästävä. Te ette tiedä miten ruma on taiteilija jota nöyryytetään tällä muurahaisten helvetillä...


Biologeja, hyönteistutkijoita, evoluutioteoreetikkoja luonto aina opettaa... nerot näkevät siiitää miten asiat ovat: muurahaisyhdyskunnassa nerot näkevät ihmisyhdyskunnan, hämähäkissä he näkevät kirjailijan, ...ei ei ei... palauttakaa mieliinne Hemingwayn jäävuorivertaus: ei luonnossa, joka on täynnä pelkkiä harjoitustöitä, erilaisiin helvetteihin supistuneita elämänmuotoja, voi nähdä ihmistäm joka seisoo tasapainossa kahdella jalalla, rakastettavinta ja vihattavinta, uskomattoman mielikuvituksen tuotetta.

*
* *

Kolme pikku asteriskia voivat nekin virkistää silmää, sanoi Thomas Mann. Olen, huomaan, itseaisassa aika sairas. Kun vanne helpotti hetkeksi päästä kaikki tuntuu toiselta. Näen nimittäin asiat tavallisesti aika värikkäiden, kauhun ja epätoivon silmälasien lävitse. En näe elämässä voittopuolisesti toivoa, mikä ei aina välttämättä ole edes ainoa tapa suhtautua. Joskus tuntuu, että kaikki mitä tänne vuodatan on kuin märkää tästä yhdeksänhaavaisesta värisevästä tulehtuneesta kudoksesta nimeltä ihminen. Jokaisessa haavassa on pieni side, joka liikahtaa kerran päivässä. Sitä on elämä, että homma kokoajan vähän elää. Ei arpeudu.

Ääritilojen vaihteluvälin pidentäminen tai äärimmäisyyksien lieventäminen, siinä tapoja jatkaa.

Tulee tässä näköjään vedettyä hyvät kännit ennen töihinlähtöä.

PUOLIKSI PARANTUNUT TUSKANTAPAINEN

Vangin puolivälin kieppeillä luen ensimmäistä kertaa koko romaanin tuhansia sivuja esiintyneen henkilönimen oikein Saintine. Elin 'luulossa' että se on Saniet. Käsittämätön juttu sinänsä, mutta kertonee minusta lukijana jotain.

"Tuostapa tulee mieleeni että otan osaa suruunne, sanoin minä, professori parka, hän joutuikin lähtemään nopeasti."

Ellen erehdy kertoja avaa tässä ensimmäistä kertaa suunsa. Tähän asti hän on ollut hiljaa, noin 2600 sivua.

"voisin kysyä lukijalta kuin ystävältä, jolle ei muista onko kaikkien keskutelutuokioitten jälkeen ajatellut tai saanut tilaisuuden puhua tietyistä asioista"

Tätäkin kertoja kysyy tässä vaiheessa! ja luulen, ettei hän ole juurikaan tullut toistaneeksi itseään. Ainoalle dejavulle mitä olen kokenut löytyikin selitys Thomas Mannin TOhtori Faustuksesta joka on kirjoitettu parikymmentä vuotta myöhemmin: Mann plagioi suoraan Proustia.

Itselläni sen sijaan on arvostelukyvytön ja väsynyt olo. Todella kovan luokan uupumus. Mutta ihmekös tuo kesällä. Sikäli tämä kesä on ollut edellistä 10 parempi, etten ole joutunut nauttimaan suuria annoksia masennuslääkkeitä, vuodelevosta puhumattakaan. En ole oikeastaan lääkinnyt itseäni ollenkaan, elikä sikäli taitaa olla poikkeuksellisen tasapaksu kesä koko elämän mittapuussa. Luulen kyllä että tämä kostautuu koko talven ellei koko vuoden tai loppuelämän sietämättömänä epätoivona ja masennuksena. Kesässä pelottaa eniten se että jos ei pääse mihinkään suopeampiin paikkoihin on itsari hyvin hyvin läheinen ajatus. Kaikissa muissakin vuodenajoissa se pelottaa eniten, mutta tämä vain ikään kuin välihuomautuksena.

"Niin monet epäluulot olivat jo tunkeutuneet minuun; joka kerta luulee että mitta on täysi ettei voi kestää uutta epäilystä, sitten sille kuitenkin löytyy paikka ja elimistöömme iskostuttuaan se saa vastaansa sellaisen halun uskoa, jota seuraavat niin monet syyt unohtaa että sopeudumme aika nopeasti, emme lopulta enää välita siitä. jäljelle jää vain puoliksi parantunut tuskantapainen, kärsimyksen uhkä joka, halun nurjapuoli, samaa luokkaa kuin se ja tullut niin kuin se ajatustemme keskipisteeksi mistä säteilee mittaamattomiin hienoista surumieliltä, säteilee kuin halukin tietymättömistä kumpuavia iloja kaikkialla, misää jokin suinkin voi tuoda mileen sen jota rakastamme. Mutta tuska herää kun uusi koskematon epäilys astuu ajatuksiimme; turhaan päätäme miltei välittömästi:"kyllä tästä selvitään, täytyy löytää jokin keino kärsimystä vastaan, se ei voi olla totta", sillä päätöstä on edeltänyt hetki jolloin kärsimme aivan kuin uskoisimme. Jos meillä olisi vain samantapaisia jäseniä kuin jalat ja käsivarret, elämä olisi siedettävää. Ikävä kyllä me kannamme rinnassamme pientä, sydämeksi kutsuttua elintä ja se on alttiina tietyille taudeille joitten kestäessä se uskomattomasti herkistyy kaikelle mikä kosekee tietyn henkilön elämää, jolloin valhe - tämä vaaraton keksintö jonka keskellä niin kepeästi elämme oli se sitten meistä tai muista lähtöisin- kyseisen henkilön taholta aiheuttaa pikku sydämelle joka pitäisi meistä leikkauksella poistaa sietämättömiä tuntemuksia. Äläämme puhuko aivoista sillä älymme järkeilee loputtomasti ja turhaan näitten kohtausten kuluessa, se ei niitä muuta sen paremmin kuin tarkkaavaisuutemme hammassärkyä. On totta että tämä henkilö on syyllistynyt rikokseen valehdellessaan, sillä hän on vannonut puhuvansa meille aina totta. Mutta me tiedämme mitä itseemme ja muihin tulee minkä arvoisia valat ovat. Ja me haluaisimme uskoa niihin vaikka ne on lausunut henkilö jolla nimenomaan on syytä valehdella meille, ja jota toisaalt emme ole valinneet hänen hyveittensä takia. Totta kyllä, myöhemmin hänen ei oikeastaan enää tarvitsisi valehdella meille - siin' vaiheessa kun sydän ei enää reagoi valheeseen- koska hänen elämänsä on lakannut kiinnostamasta meitä."

Ja niin edeskäsin. Toisaalta, jos tahdotan olla oikein järkeviä: niin paljon ei voi nussia ettei masentaisi. Jos syvä, lähellä katatonista tilaa oleva masennus tuhoaa aivoja, minulle ei pitäisi enää olla niitä. Se on melkein totta. Päässäni on vain jotakin kutisevan helvetin tapaista jota tekisi mieli raapia avaamalla luukku otsalohkoon.

 ”ystävät jotka meitä ihailevat kärsivät nähdessään, että moiset mitattömyydet, tietyt ihmiset pystyvät tekemään meille pahaa, ajamaan meidät kuolemaan. Mutta mitä he sille mahtavat? Jos runoilija on kuolemaisilla keuhkotulehdukseen, voimmeko kuvitella hänen ystäviään selittämässä bakteereille että tämä runoilija on lahjakas ja hänen pitäisi antaa parantua.”

KOSMINEN VIHA

Tahtoisin jos mitenkään vain kykenisin, kertoa teille kosmisesta vihasta jota kohtasin suomen armeijassa. En muista tuolta ajalta mitään. Ainuttakaan selkeää muistikuvaa ei ole säilynyt. Ehkä yksi: makaan kovassa psyykelääkityksessä yli viikon unettomuuden jälkeen. Juuri tällä hetkellä muistan jotain siitä kauhusta. Se viha, sille ei ole minkäänlaista kuvausta kirjallisuudessa. En todellakaan tiedä siitä mitään. Se oli järjetöntä, käsittämätöntä, totaalista, kaiken kattavaa vihaa. Miksi, se on epäselvää.

21.7.2004

VALHE

“Bergotten kaltaiset etsiytyvät yleensä kesinkertaisten, vilpillisten ja ilkeitten ihmisten seuraan. Näitten kauneus riittää kirjailijan mielikuvitukselle, innoittaa hänen hyvyyttään, mutta ei millään muotoa muuta hänen kumppaninsa luonnetta, olennon jonka elämä on tuhansia metrejä hänen alapuolellaan, mahdottomat ihmissuhteet, uskomattoman pitkälle ja ennen kaikkea odottamattomaan suuntaan jatketut valheet välähtelevät näkyviin aina silloin tällöin. Valhe, täydellinen valhe mitää tulee tuntemiimme henkilöihin, suhteisiimme heihin, jonkin tekomme vaikuttimeen jonka olemme selittäneet aivan eri tavalla. Valhe, mitä tulee itseemme, siihen mitä olemme, mistä pidämme, mitä tunnemme sitä ihmistä kohtaan joka meitä rakastaa ja uskoo muovailleensa meidät kaltaisekseen koska suukottelee meitä koko päivän, tämä valhe on niitä harvoja asioita maailmassa jotka avaavat uusia, tuntemattomia näköaloja, se pystyy herättämään uinuvia aisteja tutkimaan maailmoita joita emme muuten olisi tunteneet. Herra de Charlusin suhteen on sanottava, että vaikka hän tyrmistyikin saadessaan tietää Morelista yhtä ja toista mitä tämä oli huolellisesti salannut häneltä, hän silti oli väärässä päätellessän että on erehdys ystävystyä rahvaan kanssa.” (Proust)

IHMISSUHTEET

blogissa on virkistävää infoa nykysuomen rintamilta:

"Television nettideittiohjelmassa esiintyi kahden lapsen yksihuoltaja (jota en itse nähnyt), joka sai ilmoitukseensa 30 vastausta. City-lehden keskustelu ja Ellien keskustelu:
Ilmoitus: "Olen 30-vuotias kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, meikitön, hieman tukeva. Etsin komeaa, viriiliä, varakasta miestä, jonka seurassa voi vaikka pieraista roiskauttaa."Voi jeesusmaria mikä nainen oli tässä nettidokumentissä! Makasi kuin valas soffalla, kakarat söi olkkarissa, välillä huuteli soffan pohjalta, että ipana tulis mamman luokse, niin saatais nenä pyyhittyä.. nenä pyyhittiin omaan käteen ja käsi kakaran paitaan!- Nainen vielä kehtasi suoraan tunnustaa, että rahaakin saisi miehellä olla, jotta voisi kustantaa hänelle itselleen ja lapsilleen materiaa.- Joo,tuntuu siltä,että naisilla on vähän liian korkealla rima,verrattuna omiin ominaisuuksiin... - Näin kanssa ohjelman, ja se YH-äiti oli kyllä mainio. "Olen mäkin epätoivoinen, mutten niin epätoivoinen." Maalasi oikein hienon kuvan deittipalveluista :D Semminkin kun tuo 30-vuotias näytti päälle neljäkymppiseltä ja kakarat vaikuttivat kamalilta räkänokilta. Toinen, ihan asiallisen ja fiksun oloinen nainen, rekrytoija (jonka näin), kertoi seuraavasti:
"No nyt olen jo sadoilla treffeillä käynyt, vastauksia mun KUUKAUSITTAIN uusittuun ilmoon on tullut noin tuhat."- Nainen valitti, että sai miehiltä copy/paste-vastauksia samoilta nimimerkeiltä.- Vähän ihmetytti, että se yksi mimmi jaksoi satojen (?) deittien jälkeen hehkuttaa "tosi hyviä kokemuksia". Ulkomuodossa tai ihmissuhdetaidoissa (työn puolesta) ei näyttänyt olevan vikaa, joten mikä sitten lienee... Jos nainen on käynyt sadoilla treffeillä, eikä oikeaa löydy, niin onko miestarjonta huonoa, vai onko leidin oma rima liian korkealla? Nainen näytti ihan hyvältä(40+v?), mutta ei kuitenkaan likikään missiltä. Huvittavaa oli myöskin miesten moittiminen ilmoitusten kopioimisesta. Jos itse on saanut yli tuhat vastausta, eikä siltikään ketään ole löytynyt, niin voisikohan tuosta yhtään päätellä, miksi miehet kopioivat ilmoituksiaan sen sijaan, että vastaisivat originellisti jokaiselle? Jos mies pitää itseään suhteellisen tavallisena ja on kuullut, että nainen on käynyt jo sadoilla treffeillä, niin kannattaako tuon naisen kanssa mennä itse treffeille muuten kuin kuriositeetista? "

Totuus toki on tiedossa minullakin. Helsinki, jossa kaiken ikäset ja laiset miehet maksavat reippaasti maailman korkeimpia hintoja ikälopuista katuhuorista, ei keski-ikäisellä yksinhuoltajanaiselle voi tietenkään olla mikään muu kuin paratiisi. Hitlerin saksassakin huorat olivat halvempia, nykysaksasta puhumattakaan. Suomessa Kelan pitäisi tukea naistenosatmista samalla tavalla kuin reseptilääkeostoksia, tai niin kuin maataloutta tuetaan. Resepti pitäisi uusia puhelinsoitolla. Muuten tästä ei tule siedettävää maata sotimatta, sanoi Hitler.

Suomalainen nainen on ylivoimaisesti maailman hemmotelluin, onnessamarinoiduin otus ukrainalaisen miehen jälkeen. Jossain Odessassa miesten tilanne on suurinpiirtein sama kuin naisten Helsingissä: jos ei nainen on fashion TV:n malleja parempi sitä ei tarvitse missään tapauksessa ottaa vakavasti. Uskomattoman kauniit ja nuoret tytöt saattavat Kiovassa olla epätoivoisen depressiivisiä miesten suhteen. Pienikin virhe, jossain näkymättömässäkin paikassa saattaa olla tytölle syy ryhtyä miettimään itsemurhaa.

Mitäköhän tässä nyt kanttaisi tehdä, sanoi Hitler.  


MOSAIIKKITAITEILIJA

Tommipommi:

"Olen jo aiemmin veikannut, että tietokoneiden todellinen tarkoitus on opettaa ihmiset ilmaisemaan itseään täsmällisesti. Niiden tuottama "hyöty" on vain keino jolla yksiselitteisen kielen supermeemi lopulta lyö läpi ja mullistaa maailman. Ajatuksellista selkeyttä on yritetty jo vuosituhannet, mutta logiikka ei ole aiemmin lyöttäytynyt yhteen minkään ruumistisesti houkuttelevan kanssa.

Loppujen lopuksi luonnollinen kieli kelpaa vain viihteeseen. Esimerkiksi nettipäiväkirjoihin.
Olen kyllä sitä mieltä, että runous on vain huono tapa käyttää kieltä. Jos olisin äidinkielenopettaja, opettaisin lapsille että on vain terveyden ja hyvän kirjoitustaidon merkki jos runo ei irtoa. 50-luvulla runoilijat ymmärsivät tämän, mutta jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä runoja on kirjoitettu myöhemminkin. "

Mosaiikkitaiteilijan näkökulmasta yksittäisen kuvan, palasen, värin täsmällisyys ei ole kovinkaan merkittävä asia. Kunhan suuri muoto ilmaisee jotakin hyvin täsmällisesti, ei yksittäisen palasen tarvitse edustaa muuta kuin likimäärin oikeaa väriä. Suurin vaikuttava tekijä on palasten rajallinen määrä, kenties myös värisekoitusten.

Runoteos on jollain tavalla vastaava projekti. Lauseita, kuvia, runoja on kirjassa hyvin rajallinen määrä. Ne ovat likimääräisiä luonnollisen kielen lauseita, sanoja, kuvia, muotoja. Kun näitä muotoja asetetaan riittävästi perätysten, muodostuu tasoja, joilla kenties jotakin täsmällisempää, vaikemminlähestyttävää saadaan esiin. Minusta tunteet syntyvät juuri tällä sanoisinko suuren muodon kaikkein matalimmalla tasolla. Tunne on nimenomaan jotakin mitä ei voi palauttaa yksittäsiin lauseisiin, sanoihin, kuviin. Tunnetta ei voi sanoa, eikä sen synttymekanismia täysin pitävästi jäljittää. Tunne syntyy ikään kuin ilmasta, tuoksuna, jos sanat ovat se ilmanala jossa viihdytään. Parhaiten minä viihtyy raikkaudessa. Raikkaus ei haise, mutta saattaa tuoksua, toisinaan voimakkaastikin, jollekin jonka nimeä minä ei aivan saa palautettua mieleensä miljoonien tuoksujen joukosta, jollekin tietylle, jolla taatusti on nimi niiden mielissä jotka kykenevät palauttamaan kaikkien asioiden oikeat nimet.

Tässä mielessä romaanikirjailija, jos on muodon mestari on välttämättä myös tunteen mestari. Taideteoksen muoto muistuttaa paljonkin elektronista piirikaaviota, jossa on erilaisia lohkoja, vahvistinlohkoja, suodatin lohkoja. Nämä lukuisat lohkot, joiden rajoja ei muu kuin kouliintunut silmä kykene tunnistamaan, on suunniteltu ja sovitettu yhteistyöhön, joka tuottaa tietyn kokonaisvaikutuksen.

Esimerkkinä tällaisesta modontamisesta romaanikirjallisuudessa voisi mainita Proustilta kohdan, jossa Albertinen erityistä ulkonäköä, monien tuhansien sivujen muiden luonnehdintojen jälkeen, suodaan ensikertaa kuvailtavan. Kohdan teho piilee siinä, että paroni de Charlusin, myös romaanin alkujaksoista, tuhansien sivujen takaa tuttu hahmo, esteettinen maku päästetään oikein kunnolla oikeuksiinsa. Tässä kohtaa Proust hehkuttamalla Charlusin aistillisuuden vielä kerran, voimakkaammin kuin koskaan huippuunsa, rakentaa tästä vahvistimen, jolle annetaan tehtäväksi Albertinen ulkonainen luonnehdinta. Näin kertoja ovelasti väistää kiusauksen liioitella tai vääristellä Albertinen kauneutta. Toisaalta kun todistajalle, kauneuden kaikkein syvällisimmälle ammattilaiselle annetaan tässä asiassa puheenvuoro, se vaikuttaa puolueettomalta jopa vaatimattomalta. Sitä suuremmalla syyllä kun da Charlus on meille jo hyvinkin tuttu ja rakas, tutumpi kuin monet ihmiset joiden kanssa elämme päivästä päivään, hänen sanansa sisältävät erityisiä vihjeitä, painoja ja tehoja, joista me voimme lukea paljon enemmän kuin mikään suorasanainen kuvailu voisi tulkita. Kun paroni joka tapauksessa on vannoutunut hinttari ja esteetti voimme olla varmoja hänen lausuntonsa objektiivisuudesta ja kiihkottomuudesta sinänsä.

Koko asetelmassa on kaiken kaikkiaan valtava teho, ja on mahdollista huomata millaisia jännitevaikutuksia monituhatsivuista romaania vasten voidaan pelkällä muodollisella sommitteluilla aikaansaada. Esimerkiksi Tolstoin Anna Kareninan keskeinen liike tapahtuu juuri tällä suuren muodon matalimmalla tasolla.

Proustin suhde muotoon on kuitenkin näennäisesti hyvin Tostoista poikkeva. Siinä missä Tolstoi on kaikkien ja kaikilla tasoilla esiintyvien muotoseikkojen suhteen täysi natsi, näyttää Proust rakentavan sinänsä hyvin orgaanisesti ja vailla ulkoista pakotusta ja detaljisoitua arkkitehtoonista suunnitelmaa. Muodollista sisältöä on Proustin romaanissa huomattavasti vähemmän kuin Tolstoilla, ja siitä puuttuu kaikki se väkinäinen ja pakottamalla annettu. Proustin muototason tapahtuminen ei ole läheskään niin monitasoista ja systemaattista kuin Tolstoilla, fokus on joka tapauksessa lauseessa sinänsä. Lukijan tunteen kannalta merkittävää muototason sommittelua tapahtuu satunnaisemmin ja harvemmissa sykleissä kuin Toltoilla, johtuen siitä, että Prosutin proosa on kymmenen kertaa venytettyä ja hidastettua Tolstoita.     

KUOLEMAN OHITTAMINEN

En muista kuinka monta rakastettua on kuollut käsiini; joka tapauksessa suuri määrä ruusuntuoksua ja suloista unta käsilläni, suuri määrä tuskaa. Siksi kai kävelyni on jatkuvaa hoipertelua, kärpäset surisevat ympärilläni: taukoamaton odotus ja surina. Surulliset, vaativat silmäni, jotka ovat kuin kylmät timantit tutkivat laitakatujen pimeitä ja haisevia kolkkia. Kulkukoiraryhmät tulevat vastaani haistellen, vainuten. Me etsimme yhteistä onnea. Vedän puoleeni kuolevia, niitä jotka kohta sairastuvat, tai murhaavat itsensä myrkyllä. Kuolevat vetävät puoleensa niitä jotka vainuavat kuoleman läheisyyden. Mikä on tämä kohtalo. Olen kuin janoonkuoleva vampyyri; juomatta pisaraakaan, ainoatakaan virkistävää pisaraa rakastettuni valtimolta, silti hän on nyt kuivunut ja ruusuntuoksuinen, ikkunasta sisään leijaileva lehti.

TOP-LISTALLA

Pinserissä Käymälän sijoitus on vakiintunut sinne 150 molemmin puolin. Maalainen puhui joskus, että hänestä Käymälän luulisi sijoittuvan paremmin. En ihan täysin ymmärrä mihin hänen mielipiteensä perustuu. Vaikka Käymälä olisi kirjoitettu paremmin, paljon paremmin, en uskoisi senkään vaikuttavan sijoitukseen kovin paljoa. Käymälän eetos nimittäin on jokatapauksessa sellainen, ettei sillä voi menestyä tässä (tai missään, en tiedä) maailmanajassa, tekipä sen miten hyvin tahansa. Kirjallisuudessa on aina oleellisena jokin tukipiste, kantapää (jota ilman se ei toimisi tai seisoisi), joka barbariassa on "turha", "vanhaa", "ei  kiinnosta".  Barbariaan ei mahdu motivaatiota.

Ja ilmaisutekniikan briljanssi olisi kuitenkin senkin vain harhaa. Ihmiset nimittäin lukevat lopultakin sisältöä, ja se juuri on täällä jotakin sellaista mitä suomalaisten valtaosa ei millään tahtoisi lukea eikä lue. Se ei johdu tekstistä vaan tyypistä tekstin takana. 150, se on ollut parhaita sijoituksia urheilukilpailuissa joihin olen osallistunut (paitsi ammunta). 150, se on älykkyyosamääräni. Sillä älyllä koulussa vedettiin seiskoja kaikista aineista, paitsi matematiikasta, jonka arviointiin opettajan tykkäämismielteet tai oppilaan käsiala, älykkyys tms. päässeet vaikuttamaan. Tämän tunnustaminen ei ole huonoa itsetuntoa. Tässä ole mitään romanttista. Tässä ei ole mitään ihmeellistä.  

”Ja nämä ihmiset jotka eivät meitä ymmärrä ovat juuri ne ainoat joitten suhteen voi olla hyödyllistä turvautua arvovaltaan.” (Proust)
Loistava äly, potentia, luo nykyään yhä vähemmän arvovaltaa. Älystä on tullut kulutushyödyke, eikä siinä enää ole mitään harvinaista. Sitä vain käytetään väärin, eikä väärinkäytöksessä ole mitään hohtoa. Parasta lopettaa puhumasta älystä kokonaan.

Meidän maailmassamme arvovalta lunastetaan rahalla. JOs on rahaa täytyy olla älyä, kuuluu yhtälö. Jos minulla olisi rahaa, kaikki lukisivat Käymälää jne. Kuten runoilija Ananios tai Hipponaks kirjoitti jambissaan: " /kullasta sanoo Pythermos että muu ei mitään ole/" Pythermoksen sanat kuuluvat: " /muuhan ei ole mitään paitsi kulta/"

Mutta vilpittömyys,tuo eläimille niin luonnoton ja tuhoisa toimintaperiaate, varmaan on se ainoa asia jolla ei milloinkaan ole ollut pienintäkään arvovaltaa kohottavaa merkitystä niiden keskuudessa jotka eivät meitä ymmärrä. Ja niitähän ovat nykyään melkein kaikki me itse mukaan luettuina.

Kenelle me sitten kirjoitamme: emme enää ihmismassoille, ihmisille, joukoille, vaan minusta tuntuu että viimeiselle ihmiselle, viimeiselle, joka meidät muistaa, viimeiselle, joka niin kuin me tuntee koko dynamiikan ja ajattelee sillä ainoalla ihmismäisellä tavalla, joka on tämän planeetan hengessä annettu. Hänelle me kirjoitamme jonka jälkeen tulee unohdus, koska lukutaidoton eläin ei enää koe nostalgiaa eikä muistele. Nänelle joka taistele viimeisenä, niin kuin me, mutta vuorollaan. Vaikka salaa on pakko uskoa että olemme itse juuri hän, tuo viimeinen.



ROMAANI TÄYTYY KIRJOITTAA

että voisi tietää miten se päättyy. Jos kirjoittaa romaania kuin Proust, Musil tai himobloggaaja, on todennäköistä että oma elämä päättyy ennen kuin romaanin muoto sulkeutuu. Että jokin muoto sulkeutuisi kuoleman hetkellä, se on harvojen herkkua tässä liikenneonnettomuuksien ja medikalisaation todellisuudessa.
 
Volter Kilpi mm. arvosteli, jos oikein muistan, Proustia- tiedä kuinka paljon hän Proustia tunsi- liiallisesta, sairaalloisesta herkkyydestä, hermoheikosta asioiden havainnoinnista, neuroottisesta asioiden korostamisesta. Tämä arvostelma tuntuu sitä typerämmältä mitä enemmän Proustia lukee.
Kiistämättä, tietenkin, Proust on sairas, hyvin sairas, rakkaudesta sairas, niin sairas kuin täysin terve ja suhteellisuudentajuinen rakastava ihminen parhaimmillaan voi olla. Sillä kaikki muut ovat häntä sairaampia, kaikki muut ovat rikkoutuneita, dynamiikaltaan puutteellisia. Tasapainoelimekltään vaurioitumattomana, kaikin puolin muuten periksiantamattomuutensa tuhoamana, hän havainnoi asioita tarkasti, hyvin tarkasti: ja tuo tarkkuus saattaa tuntua mielettömältä, merkityksettömältä, henkilöstä joka ei ole itse elänyt, kokenut, tuntenut elämää, elämän äärimäistä kiihottavuutta: antautunut elämän järjettömiin kuiluihin: tuntenut putoamisen huimausta, korvat lukitsevaa tunteiden ylipainetta.
 
Olen taas palannut Vankiin, jossa Proust itse kuvaa tyyliään seuraavasti:
 
”Lopulta hän tuli Vermeerin taulun eteen, taulun jonka muisti hehkuvammaksi, erilaiseksi kuin kaikki tuntemansa, mutta jossa nyt kriitikon artikkelin ansiosta huomasi ensimmäisen kerran pienikokoisia sinisiä henkilöhahmoja, vaaleanpunaisen hiekan ja lopulta pienoisen keltaisen seinäkaistaleen, sen kalliasarvoisen koostumuksen. Häntä pyörrytti yhä enemmän; hän kiinnitti katseensa kuin keltaista perhosta havitteleva lapsi kalliasarvoiseen seinäkaistaleeseen. ’näin minun olisi pitänyt kirjoittaa, hän ajatteli. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä arvokas seinäkaistale.’ Samalla hän pani merkille huimauskohtauksensa vakavan laadun. Taivaallisessa vaa’assa hänelle ilmestyivät, toisessa vaakakupissa hänen oma elämänsä, toinen taas sisälsi pienen, niin hyvin keltaiseksi maalatun seinäkaistaleen. Hän tunsi että oli varomattomasti vaihtanut edellisen jälkimmäiseen.” 
  
Onko edellä kuvatussa Bergotten hahmossa enemmän Zolaa vai Balzacia, sitä on vaikea päätellä. Kilpi, 1900-luvun ihminen, se ei olisi voinut olla.
 
Proust jatkaa negatiivisen evoluution käsitteestä Bergotten, uudenajan hengen hahmossa: ”Tähän tapaan hän kylmeni, asteittain, pienoinen planeetta joka oli ikään kuin ennakkokuva suuresta, kun lämpö alkaa vetäytyä maasta ja sitten elämä. silloin on ylösnousemus päättynyt, sillä niin kauas kuin tulevissa sukupolvissa loistavatkin ihmisten työt, ihmisiä täytyy toki olla olemassa. Vaikka tietyt eläinlajit kestäisivätkin paremmin yleistä kylmyyttä, niin sitten kun ihmisiä ei enää ole, jos otaksumme että Bergotten maine on kestänyt siihen saakka, se sammuu yhtäkkiä ainiaaksi. Viimeiset eläimet eivät tule häntä lukemaan, sillä tuskin on luultavaa, että ne niin kuin apostolit  Helluntaina pystyvät ymmärtämään eri kansakuntien kieliä opettelematta niitä. "
 
Mustasukkaisuuden binaarinen dynamiikka on Vangissa saanut maailmankirjallisuuden parhaan kuvauksensa. Tässä Proust yltää esikuvansa Tolstoin psykologiseen syvyyteen ja taiteelliseen muodontajuun:

”Ja näin vaihtelivat mielessäni tukala ikävystymisen tunne ja värisevä halu, myrskyjä ja kaipausta täynnä, aina sen mukaan oliko hän viereisessä huoneessani, vai päästinkö hänet muistoissani vapaana kulkemaan aallonmurtajalle iloisissa ranta-asuissaan, meren soitellessa sävelmiaään; milloin tuon maailman ulkopuolella (tuossa huoneessani vankina), omistuksessani, suorastaan arvotonna, milloin taas sen syövereissä, ulottumattomissani, menneisyydessä mihin en saisi tutustua, härnäämässä minua ystävättäriensä edessä siinä missä aalto pärskeillään, aurinko huumaavilla säteillään; joko hiekkarannalla tai huoneessani, Albertine, vedessä ja maalla liikkuvan rakkauden merkeissä.”

 Asuessaan päähenkilön kanssa Albertine, vanki, hänen huoneessaan, tuo sädehtivä olento menettää viehätyksensä, muuttuu ilottomaksi, tavalliseksi, mysteerittömäksi, pienee hiireksi, päähenkilön paisuessa jättimäiseksi pedoksi, vartijaksi. Mutta talon, tuon rakkauden tukahduttavan vankilan ulkopuolella Albertine palaa vesielementtiin, mainadiksi, mysteeriseksi, kosmokselle omistautuneeksi, salaperäiseksi, maagiseksi punahahkuiseksi portoksi,  nerokkaaksi valehtelijaksi, nautinnonhaluiseksi ja rahanahneeksi nymfiksi, valovoimaiseksi kieroilijaksi,  joka päiväkävelyllään saattaa poiketa ehkä bordelliin kammottaviin huvituksiinsa, tai ohikulkevan herrasmiehen vaunuihin nuuhkaisemaan oopiumin mielitekoja.  Samalla päähenkilö jää yksin rakkautensa suljettuun vankilaan ja alkaa kutistua kohti joitain kadotuksen singulariteetteja.

Lukematta romaani loppuun me emme tiedä miten se päättyy. Albertine tulee kuolemaan, mutta viekö hän salaisuutensa mukanaan. Luulen että vie. Nainen, varsinkin kun on valehtelemisen ja sepittämisen, mutkattoman fiktiivisen kerronnan spontaani nero ei milloinkaan tule paljastamaan sielunsa kammottavia tai harmittomia salaisuuksia ainakaan sille joka rakastaa. Mainadia me emme voi tuntea, koska sillä ei ole ilmaisuntarvetta vaan ainoatsaan valehteluntarve. Unissaan se näkee kaiken sen ja enemmänkin minkä me unettomat kovalla työllä päivätodellisuudessa voimme keksiä. Sen sisintä ei ahdista mikään ristiriita tai kuva, jota uni ei voisi parantaa. Niin lahjakas nukkuja se on.

Vaikka altis, hermostuva, epäluuloinen, tarkastikuunteleva, järkyttyvä sydämemme saisi hänet kiinni kaikista aivan hatrmittomistakin valheistä, joita hän sepittää pelkäksi itsensä ja ystävättäriensä, noiden tuntemattomien, timattisilmäisten olentojen, huviksi, todelliset, kammottavat valheet, joiden on määrä kätkeä todella mielettömät dynaamiset siirtymät, repivät säröt joita vain naisen sielu voi kestää, lasinviiltävät korkeat äänet joista vain mainadin Sodoman kauhuihin sulautunut korva voi nauttia, ne tulevat korvautumaan ikuisesti uusilla verkoilla, siteillä, motiiveilla. Sillä jos me tietäisimme jotakin meille tuskaa aiheuttavien salaisuuksien systä, niiden alhaisuudets ja silkasta typeryydestä, meidän olisi vaikeampi kestää seurauksia, itse absoluuttisia käsimyksiämme. Kuin lapsi, joka ei ymmärrä pedofilian, maailmassa vallitsevan helvetillisyyden, sodomismin ja rikkiturmellun libidon logiikkaa, on täysin tietämän sen kidutuksen syistä jonka uhriksi hän joutuu; yhtä täydellisesti nerokkaasti ja aukottomasti laadittu valhe kätkee meiltä sen sielullisen, lähes kosmisista vivahteista muodostuvan, telepatialta vaikuttavan, tuskan todellisen syyn. Me aavistamme sen, itsemme, tutkimustemme ulkopuolisena, vaikuttavana, läpinäkymättömänä, ehkä tulevien kohtaloidemme näyttämönä, mutta me emme voi saada siitä mitään tietoa. Kärsimyksessämme, joka on luonteeltaan kosmista ja ikuista, me joudumme olemaan hiljaa ja kyselemättä. Sillä selitykset joita meidän pakkomielteen omaisiin, tuskantäyteisiin, jatkuvasti uutta uomaa etsimiin kysymysasetelmiimme laaditaan, eivät tule koskaan olemaan muuta kuin silkkaa, yhä loukkaavammin röyhkeää valhetta.

Nainen, siis se mikä naisessa on todella naarauden mysteeriä, ei ole vielä aloittanut puhumistaan. Naisen sielun syvimmästä onkalosta me emme tiedä paljonkaan muuta kuin sen minkä Tolstoi, Proust ja Ibsen ovat meille esittäneet. Me tiedämme vain sen, että nainen ei milloinkaan puhu kokonaan totta. Nainen ei rakasta totuutta, eikä sillä on mitään motivaatiota etsiäkään sitä. Sitä vastoin nainen pelaa totuudella, todennäköisyydellä, se tuntee totuutta riittävästi käyttääkseen, manipuloidakseen sitä tarpeisiinsa. Nainen huolehtii aina siitä miltä hän näyttää, ei siitä mitä hän on. Mutta hän haluaa aina näyttää siltä kuin hän olisi jotakin, ja siksi hänen täytyy vähän ollakin. Se mitä hän haluaisi olla, tai jopa luulee olevansa on aina jonkinlaista merkillisen mielikuvituksen tuotetta. Monet tuntemani naiskirjailijoiden romaanit ovat jollain ominaisella hämärällä tavallaan tätä kategoriaa. Ne ovat eri tavalla tunnustuksellisia, eri tavalla fiktiivisiä, ne rumentavat ja kaunistelevat asioita jonkin päämäärän, ei totuuden itsensä tähden. Jos nyt joku sanoo, että ei kaikki naiset...  en puhukaan kaikista naarassukupuolen edustajista, vaan mainadeista (puhtaista, kokonaan naisista). Jotain hermafrodiittista Tove Jansonia ei voi lukea tähän kategoriaan. Täydellinen nainen ei taatusti olekaan kokonaan nainen, pelkästään nainen. Täydellisessä naisessa täytyy olla sekä mainadi (kokonaan nainen), että vanhan Sokrateen (kokonaan miehen) sielu. Kun eroottisessa naisessa on sisällä viisaan miehen sielu, se on kauneita mitä voisin kuvitella. Tämä saattaa kuitenkin harvinaisuudessaan lähentyä ihmettä, tai kokonaan mahdotonta.

Loputtoman syvä on tuo mainadin pimeä ja kylmä sielukohtu, pehmeää hämähäkin kutomaa terästäkin kestävämpää villaa täysi kuilu. Mutta tämänkään kauheuden näkeminen ei saa meitä tulemaan järkiimme, jättämään koko naissukupuolta, maailmassa olevaa virhettä, jumalanluomaa kuolettavaa ansaa ja lankeemusta: yhä edelleen me apaattisina, toivottomina, onnettomuutemme murtamina, terveydeltämme tuhoutuneina, yhä edelleen me rakastamme, vannomme ikuista rakkauttamme, vaikka tiedämme, ettei mikään värähtelevä pinta sanojamme kuule. Vain saatanan korva iloitsee ja saa voimaa. 

Vain homoseksuaalisuuden, tuon onnekkaasta neurologisesta häiriöstä johtuvan raikkaan olemistavan satamasta me voisimme tutkiskella kukkaan (sodomaan) puhkeavien mainadien (noiden ainoiden rakastettavien naaraspuolisten olentojen) parvea aallonmurtajalla luonnontieteilijan tasavaloisin katsein, rauhallisin mielin. Proustin romaanin Paronin de Charlusin hahmossa me tapaamme toisenlaisen hintin. Tuo mies, joka kieltämättä on tarkka kopio eräästä tuntemastani suomenruotsalaisesta takavuosien teatterivaukuttajasta, on hitti pelkkää rappeutuneisuutensa syvyyttä, vai pitäisikö sanoa ruokavalionsa laajuutta. Tuollaisen hinostuksen silmä on jo tuttunut poimimaan kuolleestakin, jo mätänevästäkin raadosta kaiken nautittavaksi kelpaavan. Tällainen järkiperäinen homoseksuaalisuus on mahdollista saavuttaa siinä vaiheessa kun illuusio naisesta sielullisena olentona on kokonaan kadonnut nuoruuden houreisesta mielestä. Siis kun sielullisen mainadin lähes (sanon lähes, en tiedä miksi) tilastollinen mahdottomuus on kirkastunut koko tylyssä kovuudessaan. Sanon mainadi, enkä nainen, koska tällaiselle herkkusuulle, ei mikä tahansa kovuus, aistillisuudenpuute, sivistyksen puute, näppäryydenpuute ja sulottomuus kelpaakaan. Mutta mainadit ovat aina harvinaisuus lännessä, riittämätön luonnonvara siellä missä jalostusta on paljon mutta raaka-ainetta vähän. Ja juuri tilastollinen harvinaisuus, siis kääntäen ympäristön paine, heistä hirviöitä kenties tekeekin.

Pelkäämpä että edes antiikin tapahomoseksuaalisuus ei olisi ollur riittävä sosiaalinen normi tekemään minusta armoitettua hinttiä. Siski minä näen vain mustaa ja valkoista, siksi aivoni ovat  lopullisesti kypsyneet, kuivuneet, loppuunpalaneet jokahetkisen intohimon kärventävässä pätsissä. Miten sulkea tieto aisteilta, miten omaksua nörtin kuolemaasimuloiva suhde viettelevään aineeseen. Nämä ovat niitä tulevaisuuden kysymyksiä, tulevaisuuden metamorfooseja. Sitä ennen elämä on vailla suloa, viehättävyyttä, eleganssia: pelkkää kovaa ja likasita rypömistä. 




19.7.2004

UUSIA KLISHEITÄ

Musiikkia ja matematiikkaa, kuvallista ajattelua ja juopottelua pitää harrastaa jo siksikin, ettei "ajatus lentäisi sinne minne sanat etenevät usein kielen ehdoilla".  
 
"Ydinkysymykseni kesäyönä,
olenko oikealla planeetalla. "
 
"Ah, German bossa nova, what a strange beast you are."
 
"niin toimii Mafia
lapsestaan se puhuu
niin kuin omistaisi sen"

Tai tää sarppari-haavikko-(tossavainen)

"Pekkoraali (siev.)
Harhailee poloinen runoilija
metsässä hämärtyvässä
kierrättää puhetta
digilätyn sokeriksi
maastopukunsa rinnuksille
hillitäkseen pelkoaan
että paha tarkoittaa mitä sanoo
ja sanoo mitä tarkoitus on "
 
Vielä listaamaton uusi tulokas KK.



SURREALISMIN HAHMOALTTIUS

Tuli&Savu:n (päätoimittajan blogi täällä) Tzara, Beroton/Soupault käännökset ovat aivan mahtavaa läpeensä nerokasta kamaa.

Nerudan kysymysten kirja on muuten yksi hienoimpia surrealismin dokumentteja suomenkielellä. Siitä kun teette pastisseja niin nostan hattua. Itse en ole vielä tajunnut sen hahmoalttiuden, liikkuvuuden, morfisuuden logiikkaa, mutta on helppo nähdä että se on läpensä punnittua ja nerokasta.
 
Tuli&Savun monista nykytekijöiden dada-pastisseista näkee, ettei olla kunnolla ymmärretty täydellisen hahmoalttiuden merkitystä dadan ja surrealismin välttämättömänä edellytyksenä. Ilman Nerudan ja Bretonin (koko kuvittelun) tradition omaksumisen työllä ja vaivalla hankittua hahmoalttiutta surrealismi jää pelkäksi efektiksi, mukasurrealismiksi, yksittäisten hauskojen vinksahduksien kokoelmiksi, eikä kuvittelu muodosta todellista laajennettua ja tarkennettua kielioppia. Surrealistisen teoksen täytyy olla laaja, tuotannon laajuinen, että animistisella kuvakieliopilla olisi tilaa tulla esiin kaikkissa variaatioissaan, poikkeamissaan, mutaatioissaan.  

Hahmoalttiudella viittaan geometriaan. Maanmittausinsinööriä miniatyyrisyys tai jättimäisyys ei hätkähdytä, suuruuden ja pienuuden dynamiikalla ei ole hänelle olennaista eroa tuottavaa merkitystä. Hän vain vaihtaa suunnitteluohjelmansa mittakaavaa ja huomaa identtisyyden. Itseasiassa kaikkien mahdollisten dynamiikkojen kohdalla asia on samoin. Verhokäyrää, spektriä, venyttämällä, zoomaamalla, suodattamalla, interpoloimalla, potenssiikorottamalla, tai neliön ottamisella, me voimme havaita abstraktin samuuden jossakin, mikä yksityiskohdissaan vaikuttaa hyvinkin erilaiselta. Me sanomme, että se on sama asia, vaikko joku jolla on pelkkä näkökyky väittääkin aivan muuta. 
 
Jos platoninen filosofia ja ideaoppi oli yhtä kuin puhdas Pytagoralainen geometria, on surrealismi ehkä jotakin differentiaaligeometrian ja fraktaaligeometrian välimaastoa. Mutta tämä siis pelkkänä kielikuvana, surrealimille liian epätarkkana.

MAAPLANEETTA PÖYTÄLAATIKKORUNOELMANA

Vaikka Jumala olisi tullut tänne Hefaiston rammassa hahmossa ja laittanut ihmisen kasaan savesta, joku kehitysalusta siihenkin työhön tarvitaan. Vaikka Jumala olisi aivan mitätön aurinkotuulenhenkäys lähiavaruudessa, asioihin hitusen vaikuttavana tahtovana voimana sillä olisi valta koodata olennaiset tiedot ihmisten kielelle.

Tai sitten Jumalan projektit ovat vain menneen sen verran eteenpäin, ettei tätä pöytälaatikkorunoelmaa nimeltä maa kannata enää työstää. Sen rakastaminen on lopetettu, sitä ei edes yritetä saattaa julkaisukelpoiseen kuntoon. Se on unohdettu, haudattu, nuoruuden surkuhupaisien dadaistisvaikutteisten kokeilujen albumiin. Se odottaa vain päivää, jolloin jokin oikku, yllyke tai tarmonpuuska vierittäää koko nivaskan takkatuleen.

18.7.2004

"KALIFORNIAN KULTAHIPUT EIVÄT ENÄÄ KIINNOSTA MINUA, OLEN NÄHNYT LIIAN TÄYDELLISIÄ IDIOOTTEJA"

Uusimmassa Tuli&Savu löehdessä on ilmestynyt käännösnayte Andre Bretonin ja Philippe Soupaultin teoksesta Magneettikentät (les champs magnetiques, 1920).









Olen lievästi sanoen vaikuttunut.








Muistan ajan, jolloin kiinnostuin runoudesta juuri Tulisen järjen aika käännösvalikoimaa lukiessani. Sen jälkeen olen pettynyt monesti... mutta nyt taas... saan huomata todellinen surrealismi on jotaikin suurta, hahmoalttiutta, alkugeometriaa... "Hyönteiset, jotka saavat hevoset paniikkiin, ovat vähemmän itsepintaisia kuin nämä säännölliset kieppumiset."


Toivoisin, että nämä kirjoitukseni täällä joskus muuttuisvat oikeaksi surrealismiksi... Mennyt, kadonnut realismi ei eroa tämän hetken surrealismista. Entinen tulevaisuusfantasia voi olla naturalististaproosaa ahdistavampi kokemus... Rajojen rikkominen ei ole mitään jos se tehdään ilman elävää harppia ja nestemäistä viivotinta. Oi unohtakaa jo vaikutelmat, joiden mukaan oilisi kirjallisuudella ja taiteelle tärkeää kyetä rikkomaan ulkonaiset estetiikan rajoitukset ja esteet. Sellaisia ei tietenkään ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Jokainen, aivan jokainen, kykenee rikkomaan kaikki ulkonaiset lait, normit ja rajoitteet, ennemmin kuin yhtään sisäistä, henkilökohtaista, todellista, lakia, normia ja rajoitetta. Se, ettei nykyajalla ole mitään esteettisiä ulkonaisia rajoituksia tarkoitaa pelkästää täydellistä sisäistä vankeutta. Paitsi niille, jotka ovat aina aavistuksen verran enemmän uneksijoita kuin tarkkailijoita.



Hienoa kulttuurityötä jatkava Summa-kustantamo julkaisee koko teoksen Timo Kaitaron ja Janne Salon suomennoksena, kai joskus.

JUMALAN LUOMA NIUKKUUS

on kiusallisuudessaan, vittumaisuudessaan huippuluokkaa, koska sille ei kertakaikkiaan voi yhtään mitään. Jumalan luoma niukkuus on sellaista jota ei voi perustella luonnonlakeihin nojaten. Se on järjen niukkuutta ylisuurissa aivoissa. Pihtaamista hyvällä perseellä jne.

MAAILMAN LEIKITTÄVYYS

 Minua ja sisikontyttöjä kiinnostavat lelut, nuo kuvittelun sabluunat. Aliisa:"En minä ole! En minä ole! Minä olen muumipeikko. Ja minä olen pikku myy. Nämä menisivät nyt tänne. Nämä ottaisivat nyt tästä vettä. Tämä menisi nyt tänne ja se odottaisi siellä." Tuo leikkiminen vaikuttaa toiminnan ehdottelulta, jatkuvalta konditionaalissa olemiselta, jopa itsen kanssa. Leikkiminen on sen tutkimista, mikä toiminta ja mikä puhe lelujen annettuja motiiveja seuraamalla on mahdollista. Toiminta voidaan perua, ellei se tunnu hyvältä ja oikealta. Tässä mielessä se muistuttaa tekstin editoimista tietokoneella.
 
Hiekkalaatikon asetelmallisuus muuttuu eläväksi ja liikkuvaksi kun siihen kohdistetaan tahtoa pienten käsien välityksellä. Hiekkalaatikko on morfinen työpaja, ammattikuvittelijan laboratorio. Mikään ei ole helpompaa kuin sukeltaa siskontyttöjen hiekkalaatikolle, yhteisiin kuvitelmiin todellisen maailman muokattavuudesta. Tiekartat piirtyvät päivästä päivään yhä uusina maisemaan, ne jatkuvat hiekkalaatikon rajatun aluleen ylitse aina aikuisten maailman hankalastimuokkautuvaan staattisuuteen. Pieni sade pyyhkii loppuunasti leikityn todellisuuden pois ja vapauttaa seuraavan päivän edellisten monotoniasta. Maailman leikittävyys on meille lapsille elämän mielekkyyden elinehto.

ELÄINTEN PUHETAITO

Varhaisen ensyklopedistin kommentaari Aisopoksen faabeliin. Muinoin sanotaan eläinten olleen puhetaitoisia. Aisoposkin vain kirjasi ylös mitä eläimet puhuivat. Aivan samoin toimi Tolstoi ja Markiisi de Sade: he kirjoittivat orjallisesti ylös kuulemansa. Heidän ei tarvinnut sepittää mitään. Meidän työmme sitä vastoin muistuttaa yhä enemmän Jumalan raatamista tyhjyydessä hetkeä ennen maailmankaikkeuden alkutilaa. 
 
Tulevaisuuden eläinsuojelun tärkeimpiä teemoja luulisi olevan eläinten puhetaidon elvyttäminen ja sen suojeleminen. Eläinten, noiden ihmisen ja esineen välimuotojen, kuolleita kieliä luulisi tutkittavan yhä enenevässä määrin. Jos eläimille voitaisiin palauttaa edes auttava puhetaito, he voisivat itse puhua puolestaan. Armoa äänekkäästi anova eläin olisi joka tapauksessa hankalampi teurastettava. Teurastamoilla olisi turvauduttava aktiiviseen meluntorjuntaan, aktiiviseen kuurouteen. Ja aktivistit voisivat sähkökatkoksella saada elänten äänen kuuluviin.  
 
Eläimet ilman äänioikeutta ja puhetaitoa ovat kuin ihmiset Aristoteleen aikoina. Jos joku Aristoteles olisi hourinut orjien, myös omiensa, vapauttamisen puolesta, moniko häntä olisi nauramatta kuunnellut. Jopa orjat olisivat nauraneet ja pilkanneet hänen horinoitaan. Kun orjat sitten saivat puhetaitonsa takaisin he alkoivat heti kirjoittaa faabeleita kuten orja-Aisopos ja orja-Epiktetos.
 
Kuuntelin teltassa jossakin Dnepro-Petrovskin ja Harkovin välillä minimalistilinnun työskentelyä. Minimalistilintu on melkoisen anarkistinen tapaus. Moottoritien varrella se laulaa aamuista, kesäistä, äärimmäisen melankolian läpitunkemaa, haikeaa kaksi äänistä motiiviaan. Minimalistilintu ei kuitenkaa ole tylsä. Välillä, aivan ohikiitävän lopukkeen tai transienssin se osoittaa mikrotrillillä, että sen ääniala kattaa kaiken sen mitä satakielen ja laulurastaan ääniala yhteensä ja vähän enemmänkin. Sen mikroajantaju yltää reippaasti Chopinin ja pulssikoodimodulaattoreiden tuollepuolelle. Mutta tämä rock'n roll jää hetkelliseksi tilaksi, hetkelliseksi vapaudeksi. Se palaa melankolian liljaisille niityille. Vaihdokset muistuttavat Fassbinderin Jenkkisotilaan ääniraitaa.
 
Tässä muistinvarainen lainaus minmalisti linnulta: "y uu    i           y uu    i          y uu    i           y uu    i         y uu    uuuh        y uu    i           y uu    i          y uuuh               y uu    i         y uu      (auto)     y uu    i           y uu    i          y uu    i           y uu    iu         y uu    uuuh           y uu               y uu    iui          y uu    i           y uu    i         y uuah              y uu    i     (auto)                          y uu    uuuh"  
 
Kun maalaisemäntä huuudahtaa nuoresta hiehosta: "pitäisikö se kiimainen hakea sieltä", siihen ei sisälly mitään eroottista. Kiimaisessa eläimessä on jotain säälittävää: se on menettänyt lopunkin aivoista, sen vähän mitä sille tässä elämänansassa jäi jäljelle. Se ei osaa neuvotella, puhua, kiimansa puolesta, omalla lihallaan se meditoi läpi aitojen ja repivien piikkilankojen. Eläimen kiima unohtaa kuoleman pelon aina. Siitä todistaa skorpionien parittelu, joka päättyy siihen että naaras näkee uroksen höyryävänä ateriana.
 
Mutta aisopoksen faabelit eivät ole mitään kuvarunoja. Niissä liike, prosessi on kaiken ydin. Yksittäinen, pysähtynyt kuva ei tee faabelille oikeutta. Faabeli on kerrottava sanoin tai musiikilla. Kuva tekee oikeutta vain kivettyneelle, kuolleelle, poimittujen hedelmien ja pyydettyjen kalojen edustavalle esiinpanolle. Siksi emme ole nähneet yhtäkään klipsiä Erica Cambellista. Tuo naisfiguuri luultavasti liikkuu hitaasti, kömpelösti ja sulottomasti. Vain valokuvaajan pysähtyneisssä asetelmissa tuo naisvartalon toteemi, johon ensyklopedisesti on koottu kaikki se mikä plastisuudessa kiihottaa eroottista mielikuvitusta, lähtee sulokkaaseen liikkeeseen, mielikuvituksemme ekstrapoloivasta voimasta.  

17.7.2004

JUMALAN IDIOOTTI

Kerberoksen uusimmassa numerossa on suomennos amerikkalaisen hyönteistutkijan ja sosiobiologian isän Edward O. Wilsonin haastattelusta. Lyhyessä jutussa tulee hyvin ilmi kaikki se mitä evoluutioteoriasta tiedetään nyt, ja myös se mitä sen pohjalta ei voida tietää (kuten esimerkiksi hyppy eläinten tarkoituksen mukaisista aivoista ihmisaivojen tarkoituksettomaan tehokkuuteen). Wilson tunnustautuu väliaikaiseksi deistiksi. Deisti uskoo, että maailman kaikkeus sai alkunsa jonkin luovan voiman vaikutuksesta, mutta että luova voima ei sen jälkeen kiusallaankaan vaikuta asioihin. Teisti uskoo vaikutuksen yhä tuntuvan. Agnostikko hylkää kysymyksen koska sitä eri voi tietää. Ja ateisti kieltää kaiken samasta syystä (olisi säälittävää olla ateisti, varsinkin jos ymmärtäisi, että mitään ei voi tietää mutta asiat silti ovat).

Wilsonin opetus ei ole ristiriidassa Käymälän opetuksen kanssa. Käymälöitsijäkin saattaisi tunnustautua väliaikaiseksi deistiksi. Väliaikaisen deistin ongelma on kokemusten sisäinen paljous ja sekavuus mutta objektiivisten todisteiden olemattomuus.

Niille jotka ilman muuta uskovat jumalan asioihin vaikuttavaksi personoituneeksi voimaksi voisi huomauttaa: jumalanne on idiootti. Kuka muu kuin idiootti vuosituhannesta toiseen pitää ihmistä turhan takia jännityksen ja epätietoisuuden vallassa. Tällaisen jumalan mielestä on varmaa hauska seurata ihmisen loputonta hapuillua ja epätoivoa, sekä tästä seuraavaa kohtuutonta julmuutta. Näin ollen olisi turha puhua mistään rakkaudesta. Röyhkeyttä se on. Turmeltunutta, saastaista röyhkeyttä, luottamuksen pettämistä, sikailua. Jumalalla ei näytä olevan vähäisimpiäkään sosiaalisia taitoja, ja hänen yhteistyöhalukkuutensa ihmisen kanssa on lähes olematonta. Miksi ihmeessä me häntä, tuota itsekästä moukkaa, arvostaisimme.

Jos ei personoitunut jumala olisi tällainen täysidiootti, jos hänellä todella olisi valta, hän epäilemättä lopettaisi typerän tenttaamisensa ja ilmoittaisi ihmiselle tarvittavat tiedot maailmankaikkeuden ja ihmisen synnystä. Tuskin elämän mielekkyys siitä katoaisi jos ihminen saisi tietää miten asiat ovat eikä hänen enää tarvitsisi perustaa käsityksiään hapuilulle. Paskapuuheet ja hämäryydet saavat riittää, sen toivoisi arvon jumalankin ymmärtävän.

Tiedänhän minä ettei jumalaa provosoimallla saa puhumaan. Enempää kuin Mooses on siitä tyypistä vaikea saada irti. Saattaa olla että jumala on kuvitellut itsensä ihmisessä, ja ihmiskunta on jumalan ensimmäinen persoonamuoto. Se on vain unohtanut itsensä. Eikä enää löydä itsensä metamorfoosin syövereistä karttaa takaisin, siihen miten kaikki sai alkunsa. Näkymättömät jättiläis muurahaisset ovat liikutelleet metsässä kiviä.

16.7.2004

ONNEN ANTEEKSIANTAMINEN

"Menkää meidän ohitsemme ja antakaa anteeksi meille meidän onnemme, ruhtinas Myskin sanoi hiljaisella äänellä."
 
Ihmisten onnen anteeksiantaminen on meille pysyvästi onnettomille melkein kaikista vaikein tehtävä. Miten sietää ihmisten, kaikenlaisten, onni, tilanteessa, jossa oma onnettomuus on vääjäämätön ja muuttamaton tosiasia. Miten iloita toisten, alhaisestakin, viattoman valheellisestakin onnesta. Miten uskoa, että heidän onnesa ei ole pelkkää alhaista iloa siitä, että me olemme silmin nähden onnettomia. Miten saada energiaa jostakin mitä ei usein voi kutsua kauneudeksi, mutta minkä useimmille täytyy riittää. Miten omassa riittämättömyydessään voi hyväksyä sen, että elämä kuitenkin pohjimmiltaan riittää eläville, että niukkuus maallisesta onnessa jakaantuu jotenkin, kun vain jaksaa säälimättä odottaa, uskoa ja toivoa. Cioran sanoo, että onnen me (ja hän puhuu nimenomaan meistä) kohtaamme vain seniliteetissä. Minusta tuo tuntuu liian hienolta ollakseen totta.
 
Jos onni on tietty energisyyden tila, voisi ajatella, että on kahdenlaista onnea. Yksinkertainen jaotteluperiaate on Kantin kategorinen imperatiivi: oikeata onnea on saada energiaa sellaisista teoista ja asioista joiden toivoisi tulevan (ja jotka myös ilman muuta voisivat tulla) yleiseksi laiksi. Kaikki muu onni on sitä mitä osuvasti kuvaa anglosaksinen: Fuck You!
 
Maailmassa, jonka dialektiikka jakautuu vankilanseinien sisäpuolisuuteen ja ulkopuolisuuteen, ei voi olla ainoatakaan pyyteetöntä tekoa, joka täyttäisi Kantin kategorisen imperatiivin. Vankilassaolijan pyyde on ulos vankilasta: kaikki hänen tekonsa tähtäävät vain tähän yhteen päämäärään. Jos se olisi kaikille mahdollista, se estettäisiin. Vapaallepaenneen pyyde on olla rahoineen kateissa: kaikki teot tähtäävät tähän päämäärään. Jos se olisi kaikille mahdollista, kaikilla olisi saman verran rahaa.   

Niin kauan kuin vapaus pakollisista vuorokausirytmiä säätelevistä, intuition  liikuntarajoitteista on ostettavissa vain rahalla, niin kauan kuin se on vain harvojen paenneiden herkkua, ihminen ei odota ajantakaista kruunua, vaan valitsee ajallisen, jos se hänelle tarjotaan. Fasismin kaltaiset eroottista valtaa tarjoavat liikkeet eivät tule katoamaan hyvän tahdon voimasta. Ihmiset uskovat aina, että radikaalista pahuudesta saatu ilo lankeaa maksuun vasta kuoleman jälkeen. Ne jotka tekevät lapsia, eivät koskaan ajattele lastensa etua pitkällä tahtäimellä, vaan aina itsensä etua lyhyellä tahtaimellä.




15.7.2004

KARI UOTIN VÄITÖSKIRJA

vankilassa kirjoitettu, hyväksyttiin, uutisoitiin. Kari Uoti ei mennyt vankilaan omasta tahdostaan. Hän ei suostunut ymmärtämään, että maailma on vankila, jossa kaikkien pitää kantaa oma osuutensa yhteisestä puutteesta ja kärsimyksestä. Hän rötösteli niin paljon ja niin röyhkeästi kuin mahdollista. Hän otti vapauden omiin käsiinsä. Koska hän ei pystyttänyt itselleen omatekoista vankilaa, jäi yhteiskunnanvelvollisuudeksi eristää hillitön.

Vankilalaitoksen tarkoitus on simuloida hillittömälle niitä rajoitteita, joita mallikansalainen kantaa sielussaan. Vankilalaitoksen avulla Uotin kaltainen pelimies pääsee samalle viivalle kenen tahansa tutkijankammiossa pakertavan kanssa. Mutta koska kanttilaiseen itsekuriin ei käytännössä kulu lainkaan energiaa, väitöskirjakin valmistuu ennätysajassa.

FRIIKKI

kilpailee kaikkien kanssa omassa lajissaan. Mitäs fakki-idiootti tekee: hän rajaa ryhmän erikoisasiantuntijoihin. Fakki-idiootti on friikki joka kilpailee itsensäkaltaisten kanssa omassa lajissaan. Kumpaakin ajaa eteenpäin suunnaton hyväksytyksitulemisen tarve, ellei ihan kunnianhimo.

Fakki-idiootti on rehellisempi kuin friikki, koska tunnustaa pyyteensä avoimemmin. Silti kummatkin ovat äärimmäisen rasittavia olemistapoja: yhteistyö on usein mahdotonta.

Friikin puhetulva ja haastamisen halu, fakki-idiootin hiljainen narsismi, ne oikein houkuttelevat kommentteihin tyyliin: "minua ei mikään musiikki liikauta sitten pätkääkään", "teoriaa, teoriaa, mutta mitä tekemistä tuolla on tämän maailman kanssa", "kyllä se larppaaminen varmaan on hienoa", "taidetta, mutta elääkö sillä", "minä en lue kirjoja", "Ranskasta ei ole koskaan tullut mitään", "minä en seuraa jalkapalloa", "minä en tarvitse puhelinta", "minä en lue lehtiä", "minä en käytä tietokoneita", "vihaan klassista", "kaikki populaarikulttuuri on roskaa", jne.

SAMUUDEN TUNNISTAMINEN

on harvoin niin triviaali tehtävä että se ei vaatisi abstraktia ajattelua. Kasvin voi tunnistaa joksikin tietämällä joukon tuntomerkkejä, eli kriittisiä muista kasveista erottavia piirteitä. Tuntomerkit johdetaan jostain laajemmasta taksonomisesta järjestelmästä, joka käsittää kaikki tunnetut ominaisuudet, poikkeamat, lajit, suvut, lahkot. Taksonominen järjestysperiaate palautuu jo melko abstrakteihin jaotteluihin. Taksonomian ydintä tuntemattoman on mahdotonta sijoittaa rajalöydöksiä oikeille paikoilleen. Rajalöydös vaikuttaa enemmänkin joltakin muulta kuin siltä mitä se on. Äkkiä katsottuna sillä näyttää olevan suurempi samuus jonkin muun kuin oman lajinsa kanssa. Salvador Dalin maalauksissa puu saattaa muituttaa enemmän norsua, tai ihmisen päätä, vuoressa saattaa näkyä kasvot tai vartalo. Uneksijan näkökyvyllä mikä tahansa muuttuu miksi tahansa. Uneksija näkee ympäristössään melkein mitä haluaa. Viimeisenä vastalauseenaan objektiiviselle todellisuudelle uneksija sulkee silmänsä ja todella näkee mitä haluaa.

Mutta uneksintaa ja kuvittelukykyä tarvitaan myös etsimisessä, joka on äärimmilleen laajennetun samuuden tunnistamista, ja joka vastaa kysymykseen: mitä todellisuudessa voidaan löytää. Jos emme osaisi uneksia, me löytäisimme, erottaisimme vain täsmälleen saman. Laajennetun, sumean, riittävän tai riittämättömän, osittaisen tai epätäydellisen samuuden tunnistaminen olisi meille mahdotonta maailmassa jonka olennainen rakennusperiaate on samuuden niukkuus ja pienten erojen yltäkylläisyys. Vain kuvittelukyvyn kautta voi liikkua vapaasti niukkuudessa.

Tekstuaalisessa, viittausmerkkien ja viittaussuhteiden, todellisuudessa samuuden tunnistaminen on kertaluokkaa vaikeampaa. Sama ilmiö voidaan kuvata lulkemattomin tavoin. Epämääräinen kuvaus voi viitata moniin erilaisiin ilmiöihin. Samoja sanoja, lauseita, kappaleita, kieliä voidaan kirjoittaa ja lukea monissa merkityksissä. Maailma jossa merkkien yhtäpitävyyteen ja ilmaisun ymmärrettävyyteen voidaan luottaa on yksinkertaisin mahdollinen maailma.

14.7.2004

CIORAN

Kiiltomadossa ihan kelpo arvostelu Cioranin Katkeruuden syllogismeista. Cioran on virkistävä tommipommilainen ajattelija ranskasta.

TARTOLAINEN JUOTTAMALLA HÄPÄISY

Panu mainitsee kuinka Matin kaltaisia kuuluisuuden henkilöitä uhkaa jatkuva "ilmaiseksi alkoholisoituminen". Kaikki haluavat tarjota Matille paukun ja taputtaa olkapäähän. Vastuuttomat ihailijat eivät ymmärrä että tästä maailmasta löytyy Matille vaivaiset viisi miljardia selkään taputtajaa, joka on vaarallinen luku yhdistettynä Matin kurkun pohjattomuuteen.

Mieleen tulee takavuosien Uudenvuodenjuhla Tartossa. Ystäväni väsähti kesken pirskeiden ja lähti yöpuulle. Halvan hotellime alakerroksessa oli venäläisillä bileet. Havaitessaan tohinaa kännipäinen ystäväni oli piristynyt ja mennyt kuokkimaan. Venäläisiin tottumattomana hän oli hieman arkaillut huomatessaan paljon pitkäsäärisiä naisia. Koska venäläisessä käytännössä ensin tutustutaan miehiin ja sitten vasta naisiin, olivat muutamat ystäväni pöllähtäneisyyden havainneet ystävälliset herrasmiehet päättäneet järjestää ystävälleni tulikokeen. Kukin vuorollaan tuli tervehtimään ja kumoamaan vodkasnapsin uudenvuoden kunniaksi. Hämmentyneenä venäläismiesten lämpimästä ystävällisyydestä ystäväni joi innolla. Mutta hivenen liian myöhään, vasta noin kymmenennen miehen kohdalla hän oli aavistanut pahaa. Vodka oli ollut hieman liian tiukkaa ja snapseja muutama liikaa. Päässä sumeni nopeasti ja mies oli maassa rähmällään. Tässä vaiheessa nöyryytysrituaalia tilanne alkoi käydä uhkaavaksi. Joku miehistä tuli repimään häneltä housuja jalasta. Toinen kaatoi lämmintä porokahvia hiuksiin.

Saapuessani sain kolkutella oven takana tunnin ennen kuin ovi löydettiin ja avattiin sisäpuolelta. Kaiken aikaa kuuluui surkeata, atavistis-esikielellistä vaikerrusta. Kun astuin huoneeseen ja sytytin valot on näky lievästi sanottuna hävettävä: huone oli kuin Ozzy Osbournen jäljiltä, yltä päältä ihmisen paskassa. Kun tiedustelin asiaa alastomalta paskanruskealta ystävältäni, hän vannoi ettei tiedä mitä on tapahtunut. Vasta myöhemmin seuraavana päivänä muisti alkoi palailla pätkittäin. Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.

13.7.2004

NEW SCIENTIST-RETORIIKKA

tämä on aivan tuulesta temmattu käsite, siis ilmasta hengitetty, haistettu. Siinä sen lehden liepeillä leijuu sellainen ortodoksisuuden ominaistuoksu. Ikäänkuin lehden edustama tieteellinen maailmankuva ilmaisi jotenkin syvällisesti koko maailmanhengen.

Olen ajatellut, että sellainen uskonnollisen oikeaoppinen tunnelma saadaan syntymään juuri perustamalla ihmisen alkuperä evoluutioon. Evoluutioteoria on tietääkseni ainoa ihmisen syntyä selittävä tieteellinen malli. Se ei ole aukoton, mutta se on paras mahdollinen.

Evoluutioteoria sellaisena kuin me sen tunnemme puolestaan kyseenalaistaa moraalisen ihmistahdon merkityksen: jos luonto on luonut ihmisen, sen on täytynyt harjoitella sitä miljardit kerrat, ja kai se ilman ihmistahtoakin silloin tietää mikä ihmiselle on parasta (vai olisiko niin että nykyihmistä korkerampaa älyllistyä elämää ei maailmankaikkeudessa ole milloinkaan esiintynyt). Tältä pohjalta kapitalisminkin ja muiden globaalejen ilmiöiden kritisointi muodostuu turhaksi: maailman henkeen on kirjoitettu, että näin sen kuuluu mennä.

Tämä kaikki on ihan fine, paitsi. Paitsi, jos ihminen ei olekaan tämän planeetan tuote. Jos ihminen on tullut muualta, jos ihminen asioihin puuttuvan kolmiulotteisen ja fyysisen toimijan tuotetta tai muuta vastaavaa. Rehellisyyden nimissä nämä kysymykset pitäisi minusta oikeastaan pitää auki, hyväksyä ja kestää epätietoisuus, ja miettiä sitäkin vaihtoehtoa, josko ihmisen selviytyäkseen sittenkin täytyisi käydä moraalista taistelua tämän planeetan kukaties vieraita ja tuhoisia olosuhteita ja niiden yhdessä väestönkasvun kanssa synnyttämiä ilmiöitä vastaan.

Jos moraalinen taistelu on lajinsäilytyksen kannalta välttämätöntä, on selvää ettei globaali markkinatalous (jossa puhtaasti taloudellisten intressien toimijoilla on suurempi valta kuin valtioilla, jotka vielä ovat jonkinlaisia moraalisia yksikköjä) voi olla järjestelmä jolla lajinsäilytykseen päädytään. Hallitsematon järjestelmä, joka kaikilla soluillaan ja kaikilla rakenteellisilla ja metaforisilla tasoillaan toistaa ja monistaa simulaatiota, yhä kehittyneempiä ansoja, taitavampaa ja laskelmoidumpaa hämäystä ja sekavampa hämäryyttä, ei voi pidemmän päälle olla kovin terveellinen.

Helppohan se meidän on... kun me tiedämme mistä tässä on kysymys. Mutta miettikääpä kuinka monta vuotta siihen on mennyt... omaehtoiseen aktiiviseen yötäpäiväiseen tutkimustyöhön, ennen kuin olemme kyenneet näkemään koko tämän sumutuksen lävitse. Onko toimintaohjeet tähän maailmaan joihinkin kirjoihin kirjoitettu... pelkään että ei. On vain hämäystä ja huijausta, luuloja ja tietämättömyyttä... ansoja... ansoja... kuinka moni lopultakaan jaksaa koko ajan aktiivisesti ajatella mistä tässä kaikessa nyt koko ajan on kysymys... en minä ainakaan jaksaisi ellei olisi ihan pakko.

KIILTOMADON ARVOSTELUPALSTALTA

(nykyinen pääkirjoitus on muuten vaihteeksi pirun hyvä)sinänsä hyvä ja asiallinen arvostelu: "Neitsyyskokeet ovat hyväksyttyjä, insesti tavallista, 75% naimisissa olevista naisista joutuu väkivallan uhriksi avioliitossa, feministit pitäytyvät aviomiehettöminä. Mitä voidaan pitää luonnollisena järjestyksenä, kysyy Kirsti Härkönen teoksessaan Kunniallisen naisen taakka. Hän vastaa itse: On huikeaa ironiaa, että luonnollisuus on aina kulttuurisesti määräytynyttä. Ihmisyys löytää oikeutuksia väkivallalle, kidutukselle, häpäisylle ja raiskauksille mitä moninaisimmista syistä.

Turkissa naisen raiskaamisen, häpäisemisen tai murhaamisen syyksi käy vankeus, kauneus, häpeän tunne, ideologia, asuinpaikka, kieli tai peräti oma tahto. Kuvaavaa on, että siellä missä naisen oikeudet ovat laajalti hukassa myös miehen osa on koetuksella. Kunniallisen naisen taakka on Härkösen teoksessa selkeästi myös kunniallisen miehen taakka, sillä kunnian nimissä uhrataan tarpeen tullen vaikka omat lapset tai omaiset. Pidätykset tai vangituksi tuleminen tekee myös miltei poikkeuksetta naisesta seksuaalisen väkivallan uhrin. Kiduttaminen on yleistä vaikka mikään lakiteksti tai oikeuslaitos ei anna siihen valtuuksia. Moninaiset väkivallantekojen syyt sekä yhtäläiset seuraukset – inhimillinen kärsimys ja ihmisoikeuksien loukkaukset – tuovat näytteille Turkin, joka ei onnistu tehtävässään oikeusvaltiona."

Edellinen ihmettely lähtee kukkahattupäisestä tarpeestaa kiistää eugeniikan objektiivinen tieteellisyys. Jos rasismia pidettäisiin tieteenä ei tarvitsisi ihmetellä turhia: voitaisiin vain tunnustaa tosiasia, että kaikki rodut ja kaikki kuulttuurit eivät todellakaan ole tasa-arvoisia: turkissa ja venäjällä naiset joutuvat ahtaalle, suomessa miehet. Selitys ongelmiin löytyy sukupuolisesta markkina-arvoteoriasta ja sen pituinen se. Jos turkissa olisi naisista pulaa, vaimoksi kelpaisi ihan hyvin koko maakunnan läpi nussinut kolmekymppinen, eikä kenelläkään olisi otsaa valittaa siitä että nainen ei ole neitsyt naimisiin mentäessä. Jos naisista olisi pulaa ei yhdenkään naisen tarvitsisi kestää sekuntiakaan väkivaltaa. Hän voisi vain juosta vahvemman ilman naista olevan sankarin syliin ja osoittaa sormella pahantekijää, jonka jälkeen tästä tehtäisiin moraalisiin syihin turvautuen hakkelulsta (vaikka syy on tietysti puhtaasti itsekäs).

Vain silloin kun todella kauniita ja vakavastiotettavia naisia riittää jokaiselle naimakykyiselle miehelle reilusti enemmän kuin yksi, voidaan päätyä venäjän kaltaiseen sukupuoliseen markkina-arvotilanteeseen, jossa miehellä on totaalinen valta yli naisen kaikkissa mahdollisissa asioissa (aivan samoin kuin suomessa naisella). Nainen nielee kohtalonsa hiljaa ja vaistonvaraisesti. Jos jumala ei ole suonut aivan kohtuutonta virheettömyyttä on ymmärrettävistä syistä suostuttava sanelupolitiikkaan: miehen ottajia riittää.

Venäjän (ja ehkä myös Turkin) kaltaiset maat ovat läpensä sadelaisia yhdyskuntia. Sadismi on valtionuskonto. Kaikki haluavat nussia kaikkia. Yhteiskunta muodostuu pitkistä molekyylien kaltaisista sekvenseistä. Jos tarkastelemme tuollaista sekvenssiä lähemmin huomaamme sen koostuvan toisiaan kaikki ruumiin aukkoihin puhkovista automaateista. Lahjonnan ja mielistelyn yhteiskunnassa ihmiset ketjuuntuvat toisiaan nussiviksi multimolekyyleiksi. Konkreettiset raiskaukset ja nöyryytykset ovat ennen muuta esiasteenaan sisäisesti elettyjä kokemuksia, yhteiskunnallista väkivaltaa. Yhteiskunnallisnen väkivalta on moraalittomuutta. Se on tiedeuskoa. Kun luonnonvoimia ei hillitä systemaattisesti kauneutta vastaan, syntyy relativistinen välinpitämättömyyden ilmapiiri (amerikan nykytilanne) joka loogisen päätepisteenää päätyy aina sadelaiseen sodomaan, ekstaattisen silpomisen ja raiskaamisen yhteiskunnalliseen orgiaan. Tätä me Sadea ja raamttua tuntevat tutkimme ja katselemme raukein, kaiken ymmärtävin silmin, toisin kuin amerikkalaiset, sivistymättömät ja typerät intellektuellit, joille kaikki totuus on 'vanhanaikaista ajttelua'. Mutta vanhanaikaista ei ole mikään muu kuin ajatella, että olisi olemassa asioita joiden aika on ohi. 1900-luvulla sielun ja hengen aika oli ohi. Mutta nyt 1900-luku on ohi.

*
Miksei hyväksytä yleisesti että miehen ja naisen välinen tasa-arvo on mielikuvituksen tuotetta. Miehen ja naisen suhde on asymmetrinen. Tasa-arvon edellytys on symmetria. On totta että mihessä ja naisessa on jotain samaa: raajat, muutamat elimet. Olennaista on kuitenkin erilaisuus. Parisuhteissa elävien kokemukset eivät ole symmetrisia. Ei ole mitään empatiaa jolla mies voisi elää naisen kokemusmaailmaa tai päin vastoin. On yhteinen kieli joka on pelkkää hämäystä. Aivan samoin kuin uhrin vapiseva pelko imee stiletin terän auki, lapseen kätkeytynyt tunne herättää pedofilian, uhrin silmissä potentiaalisena palava alistetuksitulemisenhalu herättää sadismin, peltopyyn kiihkoissaan erittämä lihasneste pakottaa ketun vastahakoisen leuan sulkeutumaan, rakastaa nainenkin metsästetyksi tulemista niin paljon että se herättää uneliaimmassakin uroksessa väkivaltaisen metsästysvietin. Vain animistisen todellisuuden kuvittelussa voi veitsi päästä lihan, pedofiili lapsen, mies naisen maailmaan. Sisäpuoli voi elää ulkopuolen unimaailmansa kautta. Se on kai helpoin tie.

Eri kulttuurit korostavat eritavoin sukupuolten välisen suhteen symmetrisyyttä tai asymmetrisyyttä. Venäjällä esimerkiksi suhteessa pyritään äärimmäiseen asymmetriaan: ihanne on naisen ja miehen totaalinen erilaisuus.

TIMON MUISTIVIHKOSTA LÖYTYI TÄLLAISTA

"Musta vihko on viimein täynnä. Jos olisin lukenut enemmän, olisin löytänyt omat ajatukseni kirjoista paremmin muotoiltuina, enkä olisi kirjoittanut niitä (ehkä jotain muuta)"

Olen ajatellut ja varmasti moni on ajatellut saman ajatuksen. Versiossani johtopäätös on positiivinen: jos olisin lukenut enemmän, olisin joutunut hukkaamaan aikaa huonosti muotoiltujen lauseiden erämaassa löytääkseni edes yhden omani veroisen.

Tämä johtuu tietenkin siitä, että olen ollut ja olen edelleen aivan liian tyhmä ymmärtääkseni ja seuratakseni toisten ajatuksia. Kun aloitin Dostojevskin Karamanzovin veljekset. En ymmärtänyt lausettakaan. Ratikkassa olin lukevan näköinen ja käänsin sivua riittävän usein, ettei lukemiseni vaikuttaisi typerän hitaalta. Dostojevskia on turha lukea hitasti, aavistin. Joku voisi laskea kuinka kauan paksunkirjan lukeminen kestää lukuvauhdillani ja remahtaa nauruun tajutessaan, ettei elämäni voi riittää siihen, vaikken tekisi muuta.

Ajattelin, että kovalla työllä voin ehkä hivenen kyetä kohentamaan idioottimaista tasoani ja saavuttaa valmiuden ymmärtää jostakin tekstistä jonkin kirjoitetun, yleisesti tunnetun ajatuksen.

On totta, että kirjojen kirjoittaminen on huomattavasti lukemista helpompaa ja ennen muuta nopeampaa puuhaa. Miten olisi selitettävissä muuten se motiivisen tiheyden puute kirjoissa keskimäärin vallitsee. Aloittelevalta lukutoukalta kestää kauan ymmärtää, ettei monissakaan kirjoissa sanota mitään.

Tietysti sitä jossakin vaiheessa oppii valitsemaan kirjansa. Nopeaa, ylimalkaista ja välinpitämätöntä lukutapaakin voi harjoittaa kovalla työllä. Itse olen liian laiska lukemaan kirjoja kovin nopeasti.

ILOKSENI SAAN HUOMATA

että toistoa, viivettä, tautologiaa, tilaa, etsimistä, eristämistä ja hahmoalttiutta koskevat teoriani ovat pelkkää itsestäänselvyyttä tietotekniikan ja ohjelmoinnin parissa työskenteleville nuorille. Saattaa jopa olla että työsarkani helpottuu niinkin radikaalisti että voin luopua filosofisesta ja pakinoivasta kirjoittamisesta. Muusikko, lyyrikko, panhuilisti tai apolloninen kithairannäppäilijä on ilmeisesti henkilö jonka työsarka kirjoittamispuolella on jo keventynyt radikaalisti. Ilmaihminen.

VOIMAVAROJA

on yllättävän vaikea ensin ymmärtää ja sitten vielä hyväksyä. Voimavarojen löytäminen on melkein poikkeuksetta jonkinlaisen kyvyttömyyden löytämistä itsestä. Syntymässään ihminen haveksii kaikkea olevaa ja kuvittelee olevansa kaikessa muita suurempi nero. Elämänkokemuksen, elämän mahdottoman intuitionvastaisuuden kokemisen, myötä mahdollisuudet putoilevat ykistellen pois kuin pässinkivekset joiden ympärille on viritetty hirttävä kumilenkki. Lopulta pitkän koulutusputken jälkeen päädytään täydellisen toimettomuuden ja kyvyttömyyden olotilaan. Vain voimavaroja ylittämällä on mahdollista nousta vuoteesta jne. Mutta voimavaroja ei voida pysyvästi ylittää niin houkuttelevalta kuin se tuntuisikin. On toimittava voimavarojen puitteissa, vaikka se on aina yllättävän masentavaa.

Ilmiö johtuu evoluutioteoriasta, ja sen johdannaistieteestä, kapitalismista. Tämän teorian ja tämän käytännön opetus on läpeensä järkevä mutta masentava. New Scientist-retoriikka tekee ihmisestä (intuitiosta) voimattoman ja rahasta voimakkaan. Kristinusko ja sosialismi taas ovat kaikessa päin vastaisia: ne tekevät ihmisestä (intuitiosta) voimakkaan mutta rahasta heikon. Tässä Pascalin maksiimi: kannattaa lyödä vetoa Jumalan puolesta. Tappion hetkellä ei häviä mitään ja voitonhetkellä voittaa kaiken.

Tähän voisi vielä etsiä sitaatin Haavikon oliko se Mustasta herbaariosta, missä
Haavikko keskittämällä Olemattomat voimavaransa riittävän tarkoin saattaa
ponnistaa Kuuhun.

12.7.2004

EROTTUMISTARVETTA

esiintyy vain samankaltaisten keskuudessa. Erilaiset erottuvat itsestään, tahattomasti ja automaattisesti. Samankaltaisten keskuudessa keinotekoinen valittu erottuminen koetaan tarpeelliseksi sisäisen ryhmähierarkian takia. Ulkoisen vastuksen tullen voidaan palata aina turvallisesti samuuteen nauttimaan yhteenkuuluvaisuudentunteen voimasta. Samuudenkokemuksessa on turvana kokemusten jaollisuus. tieto ja varmuus.

Todellinen ero sitä vastoin on jotakin mitä yksinomaan koetetaan peitella. Erilaista kiusataan koska hänessä huomataan puute. Puutteen takia erilaisessa ei ole potentiaalisena samoja tunteita kuin samanlaisissa. Erilaisessa voi olla potentiaalisena muita tunteita, mutta ne eivät kiinnosta samanlaista, koska samat eivät pääse erilaisuudesta osalliseksi, sen jaollisuuteen. Samuus on aina rajottumista, suodattumista.

Samanlaisia on enemmän kuin erilaisia. Siksi ei auta vaikka erilainen olisi parempi, kauniimpi, suurempi kuin samanlaiset: erilainen ei milloinkaan voi saada määräenemmistöä samanlaisista. Samanlaiset voivat halutessaan polkea erilaisen jalkoihinsa. He voivat tehdä määräenemmistönsä turvin erilaiselle mitä tahansa, hyvää tai pahaaa, riippumatta tämän tahdosta, kyvyistä ja kuvitelmista.

Kaikilla erityisilla erilaisuuksissa on samuutensa, toistonsa, ominainen tilastollinen esiintymistiheytensä. Erilaisuuksia voi ajatella väreinä. Eri paikoissa ja tiloissa on eri väreille erilaiset esiintymistiheytensä. Brasilian lipussa esiintyy vihreä, Suomenlipussa valkoinen. Mitä suurempaa on erilaisuus, sen harvemmin sitä esiintyy, ja sen harvemmin se voi muodostaa samuuden ja määräenemmistön.

Vain kaiken erilaisuuden kattavalla ei ole samuutta. Siinä on kaikki erot, ja siinä on kaikki tunteet. Se on mahdotonta, ainutlaatuista, ihmeellistä. Tämä maksiimi on kuviteltu Kristuksen arkkityypissä. Lähellä tällaisia ovat myös suuret ja tasapainoiset plataanit, rungon läpimitaltaan kolmimetriset, kun niiden on annettu olla. Sekä se missä ei ole mitään eroja, missä kaikki on yhtä ja samaa, tyhjyyttä, monotoniaa.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com