28.6.2004

KIOVAN VUDYBETSIN LUOSTARIN JAUHONVALKEASSA KELLOTORNISSA

kajahtelee kutsu palvelemaan suurinta luojajumalaa. Kuusivuotiaat munkit soittavat jotakin mitä John Cage ei osannut kuvitella. Kappale on todella vapaa, viimeistelty improvisoidun tuntuiseksi. Vain luostarissa voi elävähenki liikkua niin leikitellen ja vailla mitään estoja. Niin katkeraa kateutta en ole ikinä kokenut kuin katsellessani näitä pikkumunkkeja työssään. Täällä he saavat viettää vapaudessa lapsuutensa ja miehuutensa päivät, siinä kun me maallikot olemme tuomitut näiden suloisten valkeiden muurien ulkopuoliseen ahdistukseen, kurjuuteen, piinaan ja kiiman helevettiin.

Poikkeamme sunnuntaikävelymme polulta osallistuaksemme messuun. Seisomme keskilattialla, muutama mies, muutama vanhempi nainen ja useita huivipäisä marmoripylväisiä mesipullukoita kristuksenvaimoja. Takanamme seisoo luostarin kirkkokuoro joka koostuu sekä munkeista että maallikkojäsenistä. Edessämme alkaa animistinen teatteriesitys jonka tarkoitus on perehdyttää meidät kristinuskon tavallista ihmeellisempiin mysteereihin. Kristus, tämän erikoisen kaikelle keskinkertaisuudelle ja henkiselle läskeydelle vieraan anarkistiuskon perustaja oli sikäli merkittävä henkilö että ilman häntä ei olisi tätä voittoisaa Bysanttia. Kristus on yksi Bysantin perustaja.

Tämän näytelmän näyttelijästö koostuu munkkiveljistä ja kardinaalista, miehille jotka ovat omistaneet elämänsä kristukselle päivästä toiseen tällä rituaaliteatterinäyttämöllä. He ovat näyttelijöitä, ja heidän tehtävänsä on hoitaa homma. Me emme kysy heidän uskoaan, heidän puhtauttaan: heidän tehtävänsä on kokonaan toinen: tehdä meidät tietoisiksi itsestämme. Heidän ei tarvitse ymmärtää syvällisesti koko bysantin theologian rakennusta, riittää että me ymmärräämme kaiken. He ovat vain marionetteja teatterissa jota me käytämme pyhään tarkoitukseen sielunpuhtauden saavuttamiseksi.

Pienillä munkkipojilla on vaalenakeltaiset kaavut, joiden selässä on yksi pieni risti, se on: syntymän kärsimyksen risti. Nuorilla miehillä on kultaisissa kaavuissaan yksi suurempi risti ja kirjailtuna lukemattomia potentiaalisesti esiinkohoavia, läpikuultavia ristejä. Ei voi sanoa että tässä asiassa koolla ei olisi merkitystä: kardinaalin tulipunaisen viitan selässä on erikoislaatuisen kärsimyksen muita suurempi tummanpunainen risti. Hänen kaapunsa kirjailussa taakassa ovat lukemattomat rakkauden ristit jo tulleet näkyviksi. Vanhat munkit toteuttavat roolihahmojensa logiikkaa ja läpivievät seremoniallisen kaavan monituntista ohjelmaa. Heidän pitkät maatalaahavat kaapunsa ovat mustat tuskan tuhkan polttamat. Kaksi pikkumunkkia kantaa heidän erikoisen raskaita tuskanlaahuksiaan, äärimmäisimmän maallisen tuskan tunnuskuvia.

Astumme ripille, nautimme Kristuksen, tuon anarkistisen ja keskinkertaisuudelle vieraan, korkeimman kuviteltavissa olevan pyhyyden, jonka puolesta me ainosataan olemma valmiit kuolemaan, uhriverta.

Ikkunoista jotka ovat heti päidemme yläpuolella,matalla kuten kristus, kasvoihimme häikäisee auringon suoravalo. Tässä luostarikappelissa, kristukselle pyhitettyjen näyttämöllä ei ole mitään synkkää tai hämärää. Sisäseinät ovat jauhonvalkoiset vailla maalauksia. Alttarilla on yksin kristus, seinäsyvennyksissä on opetuslasten kuvat luonnollisessa koossaan lattiatasossa kuten mekin. He eivät ole yhtään meidän yläpuolellamme. Holvikatto silti kohoaa määrättömiin, tavoittamattomiin korkeuksiin. Kattomaalauksia ei ole. Mitä sivukappeleita tai sivuhuoneita ei täällä tunneta. On vain yksi tila, keskilaiva, ja sen keskellä kristus. Näkymä on rauhoittava.

Nyt esiin astuu lapsivenusten kuoro. Laulun sanat käsittelevät rakkautta, tuota selkeää ja puhdasta kaiken spekulaation ja tyhmän puheen yläpuolista tunnetta. Vain bysantissa vieraillut voi tietää mitä on rakkaus. Rakkaus on bysantti.

Virtaa huivipäisiä venuksia kaakaonvärisine säärineen, pehmeine mesipullukoineen. Voiko avointa ja iloista lihanylistystä olla luostarirituaalin ulkopuolella ! En usko ! He astuvat keskilaivaan. Suutelevat pyhäinkuvaa ja tekevät krusifiksin rintaansa. Kardinaali maalaa heidän otsaansa krusifiksin nertenmäisellä makealla nesteellä joka symboloi kristuksen uhriverta. Nestettä valuu tytt öjen silmiin, se kirvelee. Niin kuuluukin. Se on rakkauden polttavan tuskan symboli. Heidät ohjataan rituaaliseen pesutupaan, missä he jääkylmällä vedellä peseytyvät. Avustajat kietovat heidät kääreisiin. Kirkkolaulu kaikuu moniäänisenä, mieleen tulee Ciacinto Scelsin teos Three Bysantine Prayer.

Nuoret pojat astuvat nyt esiin venuksen virtsanvärisissä kaavuissa. Heidän kaapuihinsa maalataan ristejä. Jokainen tytt ö maalaa yhden ristin. Kunnes kaapu on mustanaan kärsimystä. Sitten tulevat naisvenukset. He maalaavat punaisia ristejä verellään. Kaavut muuttuvat punaisiksi. Pojat tekevät kaiken aikaa ristinmerkkejä otsaansa. Sitten astuu Kardinaali ja antaa pyhänhengen virrata : Poikien kaavut muuttuvat jälleen valkoisiksi erikoisen maalin ansiosta. Tomenpiden kerstää tunteja. Jalat väsyvät.

Sitten alkaa lapsivenusten pantomiimi. He heirttävät kristusnukkeja, kukin yhden vuorollaan. 600 000 hirtettyä kristusta vuodessa sanoo kantiinin pitäjä joka myy näitä matkamuistoiksi. Täällä on kerttiläisiä mahdollista pakottaa ostamalla oppimaan uusi sisält ö, uusi jumaluus, uusi käsky. Amerikkalaiset kulutustottumukset suosivat matkamuistoja. Saksalaiset tuhoajakoirat ruokkivat muistiaan muistoin.

Nyt nymfien kuoro ylistää rakkauden kaleidoskooppisia nautintoja. Kertosäe : se joka ei rakasta puhtaasti ei voi tuntea mitään meille tuttua.

Seuraavaksi kauneus iskee tylyllä nyrkillä : lapsivenusten kuoro ylistää rakkauden harmonista puolta. Jokaisella mainadilla on auditiivisen sateenkaaren jossakin päävärissä loistava ääni. Sellaista vanutulppaa ei ole joka pelastaa tältä houkutukselat : ry ömin maassa käärmeenä. Näen läpikuultavia nilkkoja, silllä Venuksen kuvittelu lähteen nilkasta, se on soitettava paimenhuiluin.

Tässä kuvittelussa temppelipylväiden päihin on asetettu mettä ja kaviaaria tihkuvat pullukat. Erostapalvovat laulavat nyt elastisista fallisista suloista. Slaavilainen pasianssa, pantanssi : kiihtyvä ripaska paimenhuiluin. Valmistautuminen karnevaaliin, lihan ylistykseen.

Katu muuttuu nyt lihan kirkoksi. On karnevaali aika. Kaikki seisoo päälaellaan käänteisessä puolalaisessa järjestyksessä. Karnevaali on mahdollista vain siellä missä vallitsee järjestys. Sekoilua ei voi kääntää, se on aina samaa sekoilua vaikka miten kääntelisi. Missä on venus on voimaks kirkko ja voimakas järjestys. Tässä suhteessa venäjä on latinalaisen amerikan lihallinen sukulainen. Mutta vain bysantissa on henki. Amerikassa ainoastaan liha joka on pitkästyttävää triviaa.

Kaupungin yllä leijuu veneerinen kosteus. Sitten se purkautuu kaatosateena. Kuuma höyryävä sade, nyrkinkokoisia pisaroita. Kadut lainehtivat, sukeltajanaiset kahlaavat polviaan myöten vedessä, käsissään ostoksia. KaksisataaHarley Davidsonia jyrisee näyttämön poikki poliisisaattueessa. Jokaisen tarakalla on mainadi. He soittavat torviaan, karnevaalia, paukuttavat pakoputkia. Rautapannuissa jyrisee voima ja väkivalta: amerikan mekanisoitunut rautahenki. Me imeydymme sadepilveen, roiskumme kohti auringon solariumlamppuja ja tulemme alas nyrkinkokoisina pisaroina makeaa lämmintä kastetta.

MISSEYDEN TYHMYYS

Länsimaissa, joissa yksi tuhannesta naisesta täyttää missinmitat, järjestetään kaikenlaisia tälle pienryhmälle suunnattuja egonkohotuskilpailuja. Missit ja mallit ovat häpeämättömän ylpeitä ulkonäöstään. Länsimaissa naisenulkonäkö on loppuunasti kaupallistettu ylellisyyshyödyke jota rahanvalta kuluttaa. Kauniit naiset ovat äärettömän tietoisia ulkonäön hinnasta, ja nykyään ei pidetä millään tavalla sopimattomana jos nainen käyttää ulkonäköään hyödyksi elämänsa likaryöpyssä ja saastaisessa kiipimisessä.

Odessasta käsin koko länsimainen häpeä asettuu oikeaan mittasuhteeseen. Joku misssuomi kuilpailujoukkue ei kääntäisi Odessan kaduilla yhtäkään päätä. Odessalaisen naisen tilastollinenb keskiarvo on venus. Epämuotoisia on yksi tuhannesta. Keskimääräinen tytöntyllerö on kymmenen kertaa Piritta Hannulaa sykähdyttävämpi olento. Toki odessattaret ovat tietoisia maailman runsaimmasta kauneudestaan. Mutta tässä kaupungissa sykähdyttävä naiskauneus vain sattuu olemaan sukupuoliselta markkina-arvoltaan samaa luokkaa kuin c++ koodaustaito suomessa. Vain naisen sielukkuudella on täällä merkitystä. Kauneus on itsestäänselvyys. Heitä on täällä kaksi miljoonaa kaunnotarta. Joku fashion TV on lähinnä vitsi Odessan katunäkymään verrattuna. Jokaiselle suomalaisnaiselle teksi hyvää opiskella elämää ja todellisuudentajua Odessassa. Törkeästi ylihinnoiteltua suomalaista hengetonta feikkia ei kannata suosia.

27.6.2004

Heräsin tänään vatsanpuruihin.

Eilen kun aurinko nousi kello 4.45 mustanmeren ylle puolipallona, ja taivaan väri muuttui joka hetki, söimme lasten kanssa pitsaa. Pitsasta kai sain vatsanpuruja. Lapsiystävilläni oli juuri päättynyt raskas työvuoro Arkadiassa, Venuksen kesteillä. Siinä keskustellessani katsahdin taakseni: Kas venustemppeli kohoaa, palvokaa palvokaa oi tulisyntyiset. Näkymä ei ollut vähimmässäkään määrin yllättävä: sukeltajanaisia silmänkantamattomiin, tuhansittain maitokahvinvärisiä paljaita marmorisääriä. Myönnän, näkymä oli rauhoittava, levollinen.

Keskustelin lapsivenus Kristiinan kanssa sivettikissojen takaeritteestä, marakattien vaaleansinisistä testikkeleistä, sirkusleguaaneista ja tyoasioista tietysti. Kristiina kysyi missä Gala on. Sanoin että Gala nukkuu. Gala on väsynyt. Kristiina näytti ymmärtävän etten sanonut ihan kaikkea., että Gala tälllä hetkellä sovittaa pahoja tekojaan hotellihuoneen vankeudessa. Lukitsin hänet yksin tyhjään ja tunkkaiseen hotellihuoneeseen. Uhraamme tämän yön hänen pahojentekojensa tähden Venukselle. Ostimme jäätelöt.

Juran tyttöystävä, tätä noin 40cm pidempi norsunluunhohtava juutalaislapsivenus tulee luoksemme. Taivaan väri muuttuu dramaattisesti purppurasta pastellin sineen. Sivustalla tapahtuu jotakin. Viha purkautuu, miesjoukko ryntää, maahan jää veriläiskä, tuhoutunut ihmisruumis. Moottoripyöräjengiläiset nousevat hitaasti HD>neidensa satulasta täyteen kaksimetriseen mittaansa. Ilmassa on veren, väkivallan ja miehen tuoksu. Kristiina nuolaisee hitaasti valuvaa jäätelöä.

Mutta valtakunnassa itää kulissientakainen väkivalta: presidentti tahtoo sulkea Arkadian puistokäytävät, kaikki venukselle omistetut temppelit, uhrialttarit, maailman ihanimman yöelämän. Kirjoitan nimeni verellä sulkemista vastustavaan adressiin.

TODELLISUUS TIETYSTI YLITTAA KAIKKI KYKYMME

kuvitella venusta. Eikä Homeros ole muuta kuin paperinmakuista teoriaa tämän todellisuuden rinnalla. Puhun tietysti Odessasta, kaupungista jonka henki kuin sorkkarauta taivuttaa meidät parhaan runouden ja parhaan teologian, säären teologian äärelle. Venajalla animistinen on totta ja nakyvaa, elama on kuin jungilaista unen selitysta. Se mika lansimaissa on katkeytynytta, vain haju, maku ja tuntoaistille avautuvaa on taalla nakyvaa ja kuuluvaa. Ja painvastoin.

Kerchissä, venuksen lapsuudenkodissa, jossa magma virtaa lähelle maanpintaa, jossa runoilijat kiteytyvät veneerisen kosteasta ilmasta ja jossa eläimillä on parhaiden ihmisten sieluö tässä paikassa josta Plinius puhuu ääni väristen ja aelianus vaikenee pyhyyden tunteen vallassa, paikassa jossa sukeltajanaiset nousevat kuumaan merenpintaan tummanluunpehmeinä adoniksina, siis tässä paikassa me pystytämme teltan, kokeilemme pippuripistoolia ja syämme eväitä.

Kohta lentää päidemme ylitse helikopteri. Ja ei montaa hetkeä siitä on paikalla kaksi autollista raavasta mieslihaa. Ukrainan turvallisuuspoliisin FBV:n kommandojoukot ovat piirittäneet telttamme. Verhoamme alastomat naimisesta hikiset kehomme matkahuovin.
He etsivät tapajaa, joka liikuskelee näillä main. Joku oli kuullut pippurirevolverimme kajahdukset ja tiedusteluhelikopteri oli paikallistanut leiripaikkamme. Konstaapeli kuulusteli Galaa. Muu joukko lähti haravoimaan ympäristöä, etsimään ruumista. Minä kokosin tavaroitamme vaitonaisena. Kohta saimme luvan lätheä. Jos he olisivat penkoneet tavaramme ja löytäneet luvattoman revolverin, siitä olisi syntynyt taas aika soppa. Jo kolme kertaa tätä ennen olimme joutuneet maksamaan poliisille päästäksemme viikkojen uuvuttavasta oikeudenkäyntiprosessista. Viimeksi Ukrianan tullissa, joka yön pimeydessä vaikutti minusta sen verran tienpientareelta, että erehdyin avaamaan sepalukseni kuselle. Siitä virheestä saimme maksaa pitkän pennin ja koko yön tehotarkastuksen tullissa.

Nyt täällä hotellihuoneessa, ikkunan alla alkavat kai venusbakkanaalit. Kerroksemme tasalle kohoavia musiikkiurkuja kasataan.

Lapsirunoilijat sanovat että se on jokin hormone, Aelianus puhuu jumalista… Venus… en ole vielä päässyt sen jäljille.

Hevosystäväni astelee kadulla vastaan, tervehtii eleettömästi, vasentasilmäänsä vilkauttamalla. Hän on aina tyässä polo. En tiedä mitten voisin vapauttaa hänet tästä urbaanista sirkuksesta, jossa hän kantaa lapsia selässään aamusta iltaan. Silmät ovat hieman kyyniset, väsyneet, mutta elävät ja älykkään henkevät. Neo vat aina kuin kaksi lautasta täynnä teetä jota pintajännitys pitää reunojen yläpuolella.

Lapsirunoilija näyttää mitä kaikkea numerologista hauskaa saamme irti päivämäärästä 27.6.2004.




ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ HÄN KATOSI

jätti minut yksin
tähän epätoivon kaupunkiin
eikä sanaakaan jälkeensä.
Odottaako täällä näitä tuskantäyteisiä
kalliita päiviä
hotellihuoneessa jossa home pölisee.
Vai lähteä, etsimään häntä
kadonnutta? paennutta? piilossa olevaa?
sairasta? ryöstettyä? häpäistyä? kuollutta?
olematontakadota?
lähteä jonnekin pois
maailmaan jossa koti on.
Huomennako hän tulee,
soittaa, ensiviikolla
ensikuussa, ensivuonna.
Minne laittaisin tämän tuskan
minne enää menisin.
Nyt hotelli on tulessa,
palaa maan tasalle.
Asiat ratkeavat itsestään
on lähdettävä
jättämättä sanaa
tähän vieraaseen kaupunkiin.

(Odessa)

9.6.2004

KULTTUURINEN TARTTUMAPINTA

Tommi Perkolan tämänpäiväinen merkintä on (niin kuin tavallista) timantti. Sunnuntaina vietimme kummipoikani konfirmaatio päivää ja monenkirjavan juhlaväen joukossa minulle tarjoitui huikea mahdollisuus liittyä päijäthämäläisen isäntäväen, siis ihkaaitojan ja todellisten maanviljelijöiden pöytäseurueeseen. Kauas ovat karanneetr ajat, jolloin sukujuhlissa ei muita tavannut kuin maanviljelijöitä. Nykyisellään suku koostuu monenkarvaisista ammatinharjoittajista tohtoreita, lääkäreistä, insinööristä, runoilijoista, taidemaalareista, kirjailijoista, filosofeista, professoreista ja kiinnostukseni maanviljelijän erikoista ammattia kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti päivä päivältä.

Kesäpäivän tunnelma ulkosalla juhlaruokien ja sahtikannujen äärellä oli kuin jostain Volter Kilven Alastalon salista. Vanhempi isäntämies piti puhetta yllä. Päivän aikana varmaankin kaikki maa- ja metsätalouden osa-alueet tulivat vähintään sivutuiksi, ja järkevien, syyseuraussuhteiden näkökulmasta pätevien argumenttein määrää ja laatua (joita en lapsena koskaan jaksanut seurata, vaan uinahdin kesken puheen) saattoi nyt vain ihastella. Hakiessani lisää sahtia, joku yritti pysäyttää minuta keskuteluun, mutta jouduin hyvin nopeasti tekemään selväksi että kahvini jäähtyy: en olisi tahtonut päästää lausettakaan, tuota jämeräpartaisten huulilta valuvaa mehiläisten pindaarista hunajaa, ohi korvien. Voi kuinka monta runoiltaa, kuinka monta amerikkalaista vierailuluentoa antaisin yhdestäkin näistä lauseista.

Sen kauempana ei mikään maailmankatsomus voi olla vihabloggaamisesta, pyyteisestä haluamisesta ja kiukuttelusta, kuin jämeräpartaisen maalaisisännän tasaisen rauhalliset ajatuskulut, ja pitkälauseiset aprikoinnit säistä, ilmastonmuutoksesta, vesienlaadusta ja metsämaiden tilanteesta.

Kiinnostavana yksityiskohtana huomasin erään isäännän joka muuten puhui ihan asiallisia (ja jolla muuten oli hyvin kaunis 16 vuotias tytär) jatkuvasti tipahtavan keskustelusta ja aloittavan puheen siitä samasta mistä oli juuri puhuttu. Vaikutelma oli merkillisen vähä-älyinen, vaikkei älyn puutteesta taatusti ollut kysymys. Hänellä oli vain hivenen itsekäs taipumus muitten puheen aikana lennähtää johonkin omaan maailmaan ja unohtaa kaikki muu.

CIORAN

haukkuu Danten, Pascalin, Shakespearen pystyyn. Minusta varsin kevyin perustein. Dante esimerkiksi olisi ihan kelvollinen jos olisi kirjoitettu aikanaa mustan afrikan sydämessä, mutta eurooppalaiseksi sepitteeksi se on oppimaton. Tuntuu, että Cioran ei ole vielä löytänyt noiden tekijöiden todellista huonoutta, ääretöntä pölyisyyttä ja pitkäveteisyyttä. Ranskaa hän pitää runousvihamielisenä maana ja ranskankieltä runouteen täysin sopimattomana.

"Le Harpe vimmastui kun vain kuulikin Shakespearen nimen."

"Kaikki epäjärjestys on lähtöisin Pariisista."
Flaubert

ANSAT

, kynnys Mt.Everestin huipulle, etäisyys Marsiin… esteet vapaalle liikkumiselle ovat moninaiset, mutta kaikki eivät silti ole ansoja siinä mielessä, että eivät estä meitä rakastamasta. Ansassa haaskaantuvat tilaisuudet rakkauden tekoihin.

Ansan vastakkaistermi on vapaus: se tarkoittaa mahdollisuutta tarttua tilaisuuteen sillä hetkellä kun se ilmenee; mahdollisuutta tarttua tilaisuuteen siinä tilassa, jossa se ilmenee; mahdollisuutta olla henkisesti valpas tilaisuuden avautuessa; mahdollisuutta kyetä huomaamaan tilaisuus monissa eri asioissa; mahdollisuutta olla hyvin levännyt silloin kun tilaisuus avautuu; terveyttä silloin kun terveyttä edellytetään; mahdollisuutta maksaa tilaisuuden hinta sillä hetkellä kun se lankeaa; mahdollisuutta kieltäytyä tilaisuudesta; tai muuta esteettömyyttä.

Ansoja, sanoo Tolstoi, on viidenlaatuisia: 1) persoonallisia ansoja, 2) perheansoja, 3) toiminnan ansoja, 4) seurojen ansoja, 5) valtion ansa. Nämä ansat kietovat meidän järkemme, ja estävät meitä tekemästä rakkauden tekoja.

Ansoja ovat ainakin todelliset ja keinotekoiset kiusaukset, taloloukut, simpukankuoriansat, purevagenitaaliset, hammasklitoriset, myrkkyäsuutelevat, hitaasti myrkyttävät, hengiltäsyleilevät, vertaimevät, maksaanakertavat, myrkyinkuivattavat, monimutkaisiin verkokkoihin, lankoihin ja siimoihin kietovat, houkutuslintupyydykset: avuttomiahoukuttelevat, nälkäisiähoukuttelevat, janoisiahoukuttelevat, medenhajullahoukuttelevat, parfyymeinmetsästävät.

8.6.2004

SIMPUKAT KUTEN FOSSIILITKIN

ovat luonnon kokeiluja, kun se valmistelee ihmisruumiin eri osien muotoja. NE ovat miehen ja naisen palasia. Robinet kuvailee kovakuorikkoa joka edustaa naisen vulvaa. Psykoanalyysi tietysti näkisi näissä yksityiskohtaisissa kuvauksissa seksuaalisen pakkomielteen.[...] Tarvittaisiin kosmista psykoanalyysiä joka jättäisi ihmisten huolet hetkeksi syrjään ja paneutuisi kosmoksen ristiriitaisuuksiin." Bachelard

TÄYTYISI NOPEASTI LUETTELOIDA NE KAUPUNGIT

joissa vielä voi tapahtua jotain. Olen varma, että läntisestä maailmasta niitä ei löydy yhtäkään. Lukekaa jotain Ciorania Pariisin ystävät, tutkikaa Pasoliania italiahullut: pelkkää sikailua ja typeryyttä, reagoimatonta tavaksi tullutta kylmyyttä, vaihtolämpöisyyttä ja matelua, kuolemanpelkoa joka raivaa elämästä kaiken sen mitä kuolemanhetkellä voisi ikävöidä. Tai ehkä talvenselkä on jo taittunut.
Lähden tällä viikolla autiomaaretkelle Bysanttiin reittiä Pietari, Novgorod, Pihkova, Smolensk, Kiova, Pultava, Harkov, Dnepropetrovsk, Donetsk, Herson, Odessa, Savastopol, Jalta, Kerc, Istambul, Rooma. Toivon paljon tuolta kommunismin ulkomuseolta.

SAMAISESSA LEHDESSÄ ESA KIRKKOPELTO

kirjoittaa mm. "Ihmisellä on omalaatuinen oikeus jäljitellä muita maailmassa kohtaamiaan olioita, osallistua toisten kokemuksiin. tästä oikeudesta voisi nyt tulla meidän velvollisuutemme."

Eikö Tommi Perkola juuri kirjoittanut nerokkaasti että

"Tämän voittoatavoittelematon verkkolokikirjoitusmaailma viittaisi siihen, että joskus koko ihmiskunta jakaa toistensa arjen ja arkiajatukset. Jo nyt tuntuu välillä varsin turhalta erottaa toisistaan kokemukset jotka on tehnyt omalla lihalla ja ne, joista on lukenut jonkun tutun nettipäiväkirjasta. Kahdeksan sekunnin jälkeenhän sensomotorinen muisti nollaantuu ja omat kokemukset siirtyvät samaan lootaan kuin toisilta kuullut ja itse kuvitellut."

Tommin proustlainen kela on kiinnostava, mutta aavistan siinä olevan jonkinlaisen vaikeasti lähestyttävän ongelman. Aistitieto on mielettömän moniulotteista. Aistitidossa ei sinänsä ole minusta mitään hehkuttamista... tosin joskus dramaattisesti virkistää nähdä maalauksia joissa värit hehkuvat... harvoin huudahdan: ah, mikä harmonia! Harmonia, Harmoinia... minne ihmeeseen se tyttö nyt on mennyt? Parilliset aistinelimet eivät ole symmetriset... aivolohkot eivät ole symmetriset vaan jakavat aikariippuvia hahmotustoimintoja epäsymmetrisesti. Ei voi mitään sille tosiasialle, että ihmiskeho on ensisijaisesti huippuunsakehittynyt käyttöliittymä maaplaneetan luontoon, ei virtuaalitodellisuuteen. Vain harvoin todellisuuden motiivit jatkuvat rajoittamattomina, himmentymättöminä, päättymättöminä ihmisen sisäisessä kuvittelussa.

UUSIMMASSA NUORI VOIMA LEHDESSÄ ON ILMESTYNYT OLLI SINIVAARAN LOISTELIAS ESSEE

Lars von Tri�erin elokuvast Dogville. Toivon hartaasti, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjoituksen. Koska olen aiemmin käsitellyt lyhyesti samaa aihetta, ja koska Sinivaara näyttää jättäneen sanomatta niitä asioita joita tulin sanoneeksi, uudelleenkirjoitan nyt hieman laajemmin omaa muistiotani Sinivaaran oivalluksilla täydentäen.

Dogvillessä kaupungin konsepti käsittää yhden väliseinättömän tilan, suljetun tilan. Näyttämö on niin artistisen riisuttu, että epäolennaiseen keskittyminen on sitkeimmällekin visualistille toivottavasti mahdotonta. Katsojalle, joka asetetaan panoptikonin silmään, simuloidaan jumalan näkökulmaa: hänelle kaikki on läpinäkyvää. Elokuvan kertoja on kaikkitietävä. Mikään näyttämöllä tapahtuva ei jää siltä huomaamatta.

Kaikki Trierin luoman maanpäällisen helvetin asukkaat ovat tietoisia siitä mitä tilassa tapahtuu. Ja niin kuin on säännönmukaista, kukaan ei tunnusta tosiasioita: rikoksiaan, heikkouksiaan, syntejään. Näillä ihmisillä on kirkko ja uskonto. Näiden asioiden parissa he viettävät aikaa, mutta he eivät enää tunnu olevan selvillä siitä mitä Kirkko ja uskonto merkitsee: kukaan heistä ei tule tietoiseksi itsestään, kukaan ei ota vastaan armosta pisaraakaan.

He elävät niin kuin aina, niin kuin seinät olisivat olemassa, eikä heidän tietoisuutensa käsittäisi mitä niiden takana tapahtuu. Tähän henkiseen sokeuteen on olemassa omat pätevät syynsä: kun ihminen sukupolvien barbariassa vajoaa riittävän alas, niin että saastasta tulee hänen olomuotonsa ja perimänsä ainoa geeni, hän ei enää kestä omia heikkouksiaan, eikä niiden parannuskeinoja. Hän alkaa selittää surkeutensa normaalitilaksi: hän kehittää surkuteltavia, selitteleviä houreita: apina on ihmisen esi-isä, ja ihminen siis luonnostaan typerys. Tällaisia puhuva sekopää ei enää voi olla harkinatkykyinen kristitty. Apinateesistä houraileva voi enää kadehtia rikkaita ja nauraen ja väkivallalla pilkata Kristusta: se on hänen ainoa puollustuskeinonsa.

No mitä seinien takana sitten tapahtuu? Ei tietenkään yhtään mitään älyllisesti, henkisesti, elollisesti kiinnostavaa: koirat syövät, haukkuvat, nussivat. Koirat väsähtävät, vanhenevat, nukahtavat, kuolevat. Mitään rikosta tai epäoikeudenmukaisuutta ei tapahdu: paska valuu alaspäin. Niin, ei todellakaan mitään kiinnostavaa, näyttämisen, kertomisen arvoista. Pelkkää Reko Lundanin sielunmaisemaa vailla suuria suruja? Kyllä vain, pelkkää Lundania.

Väliseiniä tarvitaan pääasiassa salaamaan oman elämän ikävä ja typeryys. Paitsi toisinaan, jolloin koirat tappavat ja raiskaavat. Silloin väliseiniä tarvitaan salaamaan rikos, petos, Kristuksen alhainen ristillepano: Nicole Kidmanin esittämä pakomatkalainen, jonka tavoittamaton kauneus, yritetty hyvyys ja toisaalta hämärän peitossa oleva tausta on keskinäiseen kateuteen ja kulutukseen perutuvalle yhteisölle koossapysymisen uhka, raiskataan eräässä huoneistossa. Tämä on elokuvan vaikuttavin kohta.

Käy dramaattisesti selväksi, mikä on väliseinien puuttumisen merkitys. Trier on aikojen alussa riisunut kaikki väliseinät Dogvillestä. Asukkaat ovat väkisin tietoisia siitä mitä seinien taakse kätkeytyy. Heidän tietämättömyytensä ei enää mitenkään voi olla vilpitöntä ja naiivia, tietämättömyydellä perusteltavissa. Sanat ”Älkää tuomitko sillä he eivät tiedä mitä he tekevät” eivät enää päde Dogvilleläisiin: nämä koirat aivan hyvin tietävät mitä tekevät.

Trierin näyttämöllepanossa vain fyysinen sokeus voi pelastaa äärettömältä syyllisyydeltä. Henkinen sokeus, Oidipuksen sokeus, itseaiheutettu tai välinpitämättömyyden aiheuttama sokeus, joka ei näe tragediaa, mutta näkee kaikkea värikästä ja mukavaa, sanalla sanoa kaikkea visuaalista ja silmää miellyttävää, sellainen valikoiva näkökyky on kaikkein suurimpien rikosten syy. Vain silmien omatoiminen sokaiseminen kuumalla raudalla Oidipuksen tapaan voi sovittaa Dogvilleläisten anteeksiantamattomat rikokset.

Trierin lavastuskonsepti esittää huikean teologisen maksiimin: jos helleeninen monijumalisuus tarkoitti vielä monenarvoisia osittain tai kokonaan toisiltaan ohuesti verhottuja, olennaisesti erilaisia tiloja, on Dogvillessä olemassa vain yksi tila ja yksi Jumala. Hyväntahtoisuus, vilpittömyys, rehellisyys ja solidaarisuus jota monijumalisuus kehittyneimpänä teologiana edellyttää ei enää mahdollistu keskinäisen kilpailun ja kateuden noidankuopassa. Dogville on jonkinlainen Olympoksen maahan vajonnut vastakohta, merenalainen hautavajoama jonka pohjukkaan on ankkuroitu Kristus risteineen.

Keinotekoisin väliseinin erotetut moninaiset tilat, toisiaan poissulkevat moninaiset jumalat, ovat Dogvillessä vain hämäystä, ihmisten kykyä sulkea silmänsä avoimelta pahuudelta. Visuaalisesti tilat ovat erilaisia, mutta henkisessä mielessä ne ovat yhden ja saman toistoa: jokaisessa niistä pitää valtaa yksi seitsenpäisen hirviön tultasyöksevä ja louskuttava leuka.

Vain Kristus voidaan uhrata kokonaan pahuudella: hän oli kokonaan hyvä ja puhdas, ilman tukijalkaa pahuudessa. Muut uhrit jäävät maan päälle vaeltamaan epäpuhtaudessaan, kostajahenkinä, painajaismaisina Freddy Gruegereina. Esiin kohoaa epäoikeudenmukaisesti uhratun kosto. Adolf Hitlerin sukupolvi uhrattiin ensin nuorena ensimmäisessä maailmansodassa, sitten talouslamassa ja taantumuksessa, Hitler joka uhrattiin moninkertaisesti, uhrattiin myös vankeudessa. Tarvitseeko enää kysyä miksi tämä Juutalaisten kuningas antoi hyväksyntänsä oman kansansa uhraamiselle, kun sitä hyväksyntää häneltä kärtettiin. Ja koko kansa, koko saastainen Dogville uhrattiin, erään toisen yhtään sitä paremman ryhmän keinotekoiseksi koossapitämiseksi.

Lopulta kehityskulku johti siihen että Hitler uhrasi myös oman näyttämönsä, Saksan.
Samoin keskiluokkainen, mafiaperheen vesa Grace, langennut oikeistolainen, nuori ak tivisti ja toiviomatkalainen, self-made-kaikkivaltias, joka on laskeutunut alas valoksi ja armoksi kansan keskuuteen, joutuu hieman enemmän elämää nähneenä ja kyynisempänä, jo ammattimaisempana poliitikkona, antamaan puoltoäänensä verilöylylle Dogvillessä. Hänet on initioitu takaisin kotiin, oikeistoon.

Edellisen uhraamisen uhrista tulee sen näyttämön uhraaja jossa hänet on uhrattu. Näyttämö pyyhitään maailman kartalta. Ammatimaisesti, tasapuolisella tunteettomuudella ja kylmyydellä, oikeaoppinen surumielisyys silmäkulmassa mafiamiehet teloittavat Dogvilleläiset kuin vastasyntyneet koiranrakit. Lopetus on eräs elokuvahistorian tyydyttävimpiä. Mutta nautinnosta jota se tuottaa seuraa pieni moraalinen krapula.

Edellä mainitut uhrilogiikat ovat vielä erittäin kesyjä verrattuna globaalinmarkkinatalouden sääntöihin alistuneen, rahan psykoanalyysiin redusoituneen maailman uhrilogiikoihin. Dogville on Trierin Amerikka trilogian avausjakso, ja toivottavasti myöhemmin saamme lisävalaistusta omanaikamme ilmiöihin, joissa uhrinäyttämö on lunastettu osaksi poliittista initiaatiojärjestelmää ja maailmankatsomusta. Näissä järjestelmissä uhrataan Dogvillen kaltaisten paskasakkien lisäksi yksittäisiä ihmisiä, koululaisia, opiskelijoita, lapsia, kristuksia, yrityksiä, kulttuureita ja kansoja summamutikassa, puhtaasti poliittisista ja taloudellisista syistä, ei koossapysymisen ja taistelutahdon ehtona, vaan rikastumisen, riistämisen, ylimääräisen, tarpeettoman, pröystäilynhalun, röyhkeän ja sikamaisen asenteen ylläpitämiseksi. Tästä kehityksestä seuraavan verilöylyn voi kuvitella olevan rajuudeltaan ja mittasuhteiltaan aivan jotakin muuta kuin Dogvillen pikku pirskeet, tai toisen maailmansodan sivistyneet ja sievät kauheudet.

Amerikka trilogian kolmannessa jaksossa viimeistään toivoisimme kuulevamme taivaasta tuomiopasuunojen töräyttelyä ja näkevämme taivaanrannassa arkkienkeleiden armeijakunnan. Mutta niin se ei taida mennä.

Sanoinkuvaamaton uhrikostajien saastainen, kammottava ja palasiksirepivä terroristi ja massamurhaajajoukko odottaa lomaparatiiseissa lilluvien kapitalistien lisäksi satunnaisesti ihan ketä tahansa.

7.6.2004

HYPOTEETTISET TIETEET

Markku on jo aikoja sitten lanseerannut hypoteettisen maantieteen blogistanissa. Hypoteettisellä maantieteellä tarkoitetaan lähinnä maailman mantereiden, merien, autiomaiden ja sademetsien kuvitteellista uudelleen organisointia. Spekulatiivisen mallin, maailman uudenkaltaisen prototyypin takana on tutkia ilmiöitä jotka tästä uudelleen kuvittelusta seuraavat. Uudelleen kuvittelu on lähtökohta, jonka ei välttämättä tarvitse seurata mistään. Siitä seuraavia ilmiöitä puolestaan voivat olla vaikkapa muuttuneet sääolosuhteet. Markun pontimet koko maapallon elämän uudelleen konstruoinnin kuvitteluun ovat henkilökohtaiset ja itsekäätkin: juuri sääolosuhteet ja tarkemmin Suomen sääolosuhteet ymmärrettävästi täällä elävää toisinaan kismittävät.

Markun spekulaatio ei rajoitu pelkästään geologiseen maantieteeseen vaan myös poliittinen maantiede kiinnostaa häntä. Tavallinen hänen mielessään harrastama ajatusleikki on laittaa koko euroopan kartta uuteen uskoon. Tuollaisissa kuvitteellisissa maan uusjaoissa Suomelta hyvin usein löytyy tyydyttäviä valloitusalueita aivan Välimeren tuntumasta. Markku priorisoi välimerellisen ilmaston, eikä ihme, niin tekivät myös muinaiset arabit, jotka aurinko oli poltaa mustiksi.

Markun esimerkkiä noudattaen olisin mielelläni se, joka paljastaa jäännöksettömästi kaikkiin ihmisen harrastamiin tieteisiin liittyvät hypoteettiset aspektit. Hypoteettiselle kosmologialle maailmankaikkeuden mallintaminen on arvokasta hunajaa jota tieteilijä ei haaskaa pisaraakaan. Hypoteettisen tähtitieteen harrastajalle ei ole mitään pysyvää taivaanjärjestystä. Tähdet liikkuvat suhteessa toisiinsa kuin akupunktiopisteet iholla. Kaksi aurinkoa taivaanlatvassa ei ole mikään yllätys.

Antiikissa henkilö tuskin saattoi kutsua itseään kunnialliseksi vapaaksi mieheksi ellei hänellä ollut heittää pöytään täysin omaperäistä ja kaikista aikaisemmista poikkeavaa, todenkaltaista ja ajateltavissaolevaa kosmologiaa. Niin kuin nyt kirjoitetaan blogeja, silloin kirjoitettiin persoonallista kosmologiaa. Maailma omaan käyttöön: se oli henkisen olemassaolon ajokortti. Aristofanes, joka oli taiteilija, saattoi joskus luopua todenkaltaisuudesta perinteisessä mielessä. Painovoima keikkasi päälaelleen ja taivaalle ilmestyi kolme vinhaa koirantähteä. Pohjantähti siirtyi hänen houreissaan asteen tai pari. Mutta hänen järjestyksensä perusta olikin kosmisessa psykoanalyysissä ei hypoteettisessa todennäköisyyslaskussa. Minä en nykyaikaiselta ja sivistyneeltä ihmiseltä –eivätkö modernissa kaikki ole taiteilijoita- kehtaisi kosmologista malleista mitään todenkaltaisuutta vaatia: sellaita pidetän meillä ikävystyttävänä. Jos ei ihminen kykene opastamaan Jumalaa paremman maailman luomisessa, kuka sitten? Voidaan heittää hanskat tiskiin ja alkaa hakkailla naisia. Jokainen meistä ymmärtää luonnonteiteistä ja harmoniasta sen mitä Fourier. Ellei edellinen väittämä satu kuulumaan hypoteettisen sosiologian alaan.

Hypoteettisen kasvatustieteen näkökulmasta yksilönkehitys menee siihen suuntaan, että ensin opitaan realisteiksi, laatimaan moitteetonta realistista proosaa. Todellisuudentajua harjoitetaan alakoulussa kvanttimekaanisin laskentatehtävin (minä olen jopa nähnyt unen tällaisesta koulusta, Pol Pot oli siellä opettajana, oppilaita oli paljon ja he viittasivat kilpaa: minä en osannut siellä mitään!). Sitten korostetaan tosiasioita realismin kustannuksella: saadaan aikaan puhdasta romantiikkaa. Kun asioiden korostaminen ja vahvistaminen saavuttaa pisteen jossa ne alkavat heittää yli. Asiat alkavat itse kuvitella itsensä, noudattaa omaa logiikkaansa, kehitellä omat lauseensa, yhdistyä ja muuntua viereisiin hahmoihin, ja muodostaa jatkumoita joita ei voi enää ymmärtää olemassa olevasta; silloin ollaan ylitetty se piste jossa tekijöä tulee turhaksi. Olaan saavuttu surrealistien satamaan. Vasta tämän sataman ihmeellisyydessä Kalervo Palsan kaltainen henki tuntee rauhaa ja viihtymystä. Tämä satama on hypoteettisen paleontologin koiranranta.

Hypoteettisessa kirjallisuustieteessä mainitaan erimerkkinä realistisesta proosasta Daniil Harmsin tekstit. Niissä kaiken sanotaan olevan dokumentaarisella tarkkuudella niin kuin venäläisesssä arjessa. Meidän näkökulmasta tämä väite, niin kuin Harmsin teksti, on hämärästi tajuttua hyperabsurdismia. Romantikosta esimerkkinä mainitaan Dostojevski, tekstinsä ovat tyyliteltyä elämää äärityyppeineen, niin sanotaan. Meidän näkkökulmasta se on tuntematonta laaatua. Surrealisteista mainitaan usein Leo Tolstoi, tekstinsä hypoteettista elämää, jollaista ei oikeasti ole. Meidän näkökulmasta tämä on täydellisesti tuntematon asianlaita.

Hypoteettisen tekniikan, fysiikan ja kemian rinnakkaistiede on esineiden ja materian psykoanalyysi (mikäli saamme hetkeksi luvan unohtaa ihmismielessä rypömisen ja lainata psykoanalyysiä hedelmällisempiin kohteisiin). Scifi-kirjallisuus tietysti on luonteeltaan hypoteettista tekniikkaa, mutta sillä ei ole tavallisesti mitään tekemistä esineiden ja materian psykoanalyysin kanssa (ainakaan sellaisen joka tyydyttäisi makua, jonka Tolstoi, meidän makutuomarimme, määrittää). Materian ja tekniikan psykoanalyysissä paljastuu abstraktien hahmojen ja prosessien energiatalous. Ilman materian psykoanalyysiä ei hypoteettinen tekniikka voi saavuttaa kovinkaan mielenkiintoisia tuloksia. Teknologiassa ja varsinkin tietotekniikassa lähes kaikki todenkaltainen hypoteettinen on välittömästi kokeiltavissa ja realisoitavissa. Tekniikka on olennaisilta osiltaan keksimistä.

Keksimisen jälkeen tekniikka on triviaa ja laiskottelua: sen katselemista kun pyörät pyörivät. Käyttökelpoisena hypoteettinen tekniikka menettää hypoteettisuutensa ja potentiaalisena se toteutuu pelkäksi tekniikakasi. Siksi science-fiktioiden toimimaton hypoteettinen tekniikka on tylsää, ja kokonaan toteutumatonta, ellei se kohoa surrealistiseksi kojeeksi ja ala noudattaa materian psykoanalyysin lainalaisuuksia. Materian psykoanalyysiin tähtäävä hypoteettinen tekniikka on todenkaltaista psykologian näkökulmasta vaikka reaalisoituna toimimatonta ja hypoteettista fysiikan näkökulmasta.

Hypoteettisen psykologian rinnakkaistiede taas on arvatenkin puhdas logiikka: Kulkemalla logiikoita loppuun saadaan aikaan hypoteettisia ja mahdottomia, inhimillisen dynamiikan ylittäviä, surrealistisia psykologisia mekanismejä, kuten sota, tai kaikki se mitä Wittgensteinin päässä aikanaan liikkui.

Hypoteettinen eläintiede nojautuu paljossa tekniikkaan, hypoteettiseen biologiaan, hypoteettiseen kosmologiaan ja maantieteeseen, hypoteettiseen kemiaan ja materian psykoanalyysiin. Kun bestiarian psykoanalyysi on keskittynyt tutkimaan niitä tunteita, eturistiriitoja ja moraalia joita jumala on meille eläinkunnassa valmiiksi kuvitellut (kuin pienille lapsille hän on nähnyt tarpeelliseksi kertoa elämästä ja kosmisen psykologian vaihtoehdoista eläinsatujen muodossa. Niin heikko usko hänellä on ihmisen ymmärrykseen ja kuvittelukykyyn. Jumala ei ensinkään näytä uskovan, että ihminen osaisi kuvitella ja rakentaa lentokalan elävän prototyypin, sellaista koskaan näkemättä, varsinkaan jos on viettänyt koko elämnänsä pimeässä huoneessa niin kuin Kaspar Hauser tai Mars-planeetan erämaassa pölyyn ja parisuhdekeskusteluun hautautuneena), ja eläintiede perinteisesti luokitellut niitä malleja joissa Jumala on harjoitellut ja kehitellyt osia ja geometrioita ihmisen prototyyppiä silmällä pitäen, on hypoteettisen eläintieteen alaan kaikki myyttisten ja luonnossa esiintymättömien eläinten prototyypit, dinosaurukset, minotaurukset, yksisarviset, feenikslinnut, merenneidot ja satyyrit. Tämän kuningastieteen eräs tärkeä päämäärä on älyllisen elämän muotojen edelleenkehittely (sillä tuskin mitään uskaltaa jättää kokonaan Jumalan vastuulle, joka on huonosilmäinen vanha ja väsynyt. Kysymys on ikään kuin lakiesityksen valmistelusta: asia esitellään ja Jumala päättää toteuttaako se sen vai ei. Ihmisen on parasta olla ryhtymättä yrityksiin omin päin, sekavine ammottavine haaveineen).

Uudet ihmisen prototyypit: kolmiulotteiset aistikäyttöliittymät kosmologiaan, planeetoille ja maaplaneettaan, sukupuolisuuden jakautuminen, sukupulisuuden ortogonaalisuus, lajinsisäiset tehtävienjaot, ynnä muut ohjekirjaset ja valmiit menetelmän Jumalan käyttöön ovat tämän tieteenhaaraan lopputuotteita. Tämä tiede myös pohtii edellytyksiä maailmankaikkeuskehitysalustoille joilla näitä olentoja olisi mahdollista valmistaa. Suosituksia Jumalalle voidaan esittää, mutta häntä ei voida käskeä.

Hypoteettinen eläintiede laatii suunnitelmia simpukkalajeista, joissa uusien elimien geometrioita kokeillaan alkuperessä. Uudenlaiset genitaalit saavat mallinsa näissä kokeissa. Uudet fallokset ja sydämet kokeillaan monivaiheisissa vuosimiljardien koesarjoissa. Hypoteettinen paleontologia ja eläinhistoria nopeuttaa ja malintaa nämä kokeet silmänräpäyksen kestoisisksi.


MANIFESTI

Hypoteettisen tulevaisuustutkimuksen näkökulmasta hypoteettinen yliopisto on korkeakoululaitos, joka toimii normaalin yliopiston rinnalla, vastapainona ja yhteistyössä. Se on täsmällinen peilikuva yliopistorakennuksesta, joka on kuin itse todellisuudentaju, johon se on symmetriasuhteessa. Ne ovat kasvokolikon puoliskot, aivojenpuoliskot, mielikuvitus ja ymmärrys. Mitään kirjallisuutta, taideakatemiaa tai musiikkiyliopistoa ei sellaisenaan enää ole. On vain kaksi tieteenhaaraa: reaalinen ja kuvitteellinen tiede. Yliopistorakennuksen välissä on uhrialttari, kuin nenä, jossa kummankin yliopiston dekaanit valvovat uhrimenoja joka sunnuntai. Uhrivuoroon tulee järjestyksessä kukin kuolemattomista, ainotakaan unohtamatta, niin että jokainen kuolemattomista saa osansa, eikä inhimillistä tasapainoa järkytetä barbaarisin suodattumisin.
Uhrina käytetään nuorta karitsaa.
Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille tehdään selväksi, että uhrataan eläin siksi ettei ihmistä tarvitsisi enää uhrata. Alttaria vastapäätä, yleisötilan takana on krusifiksi. Se muistuttaa siitä, että ihminen on antanut uhrinsa. Alttarilla sitä vastoin ei ole ristiä: eläinten hautausmaalla ei ristiä käytetä, koska vain sielulle on varattu ylösnousemus.
Jokaiselle opetetaan, että tästä yliopistosta, joka on ainoa sivistysyliopiston prototyyppi, ainoa mahdollinen ja kuviteltavisssa oleva akademon, valmistuvat kaikki elämään, eikä ketään lähetetä kuolemaan yhteisön arvovallan ja kasassapysymisen uhrialttarille. Sillä ihminen on antanut jo uhrinsa.

3.6.2004

ASIAT EIVÄT MUUTU YHTÄÄN TODEMMIKSI VAIKKA NIITÄ KUINKA TOISTAISI

Nimetessäni uuden sivuni samoin kuin edelliseni, otan tietoisen riskin.

...JATKUU TÄÄLLÄ

Jatkuu täällä.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com