Käymälä

27.2.2017

KOULUTUS

Nyt jos esimerkiksi Suomen tai minkä hyvänsä toisen Euroopan maan taidekenttää haluaisi kritisoida systeemin tasolla, olisi Pelevinin Empire V se teos, jota vasten tätä keskustelua olisi käytävä. Teoksen kompleksisuustaso vastaa aiheen kompleksisuustasoa ja analyysi on ehdottoman oikea: muuttujat ovat kohdallaan.
  
Ns. kaldealaisia kuvatessaan Pelevin kuvaa minkä hyvänsä nykyisen kansallisen taidekentän. Kaldealaiset ovat kirjan päähenkilöiden, "vampyyrien", palvelijoita. Jos kritiikki kohdistuu syteemin "hyväksikäyttöluonteeseen" tai yleiseen operatiiviseen "mustuuteen", eli "mustaan kohinaan", silloin se kohdistuu Pelevinin esittämään järjestelmärakenteeseen, jonka käytännön toiminnasta vastaavat kaldealaiset. Vampyyrit eivät edes tiedä miten kaldealaiset käytännössä pitävät ihmiset diskurssin ja glamourin vankilassa. Joskus siihen epäilemättä tarvitaan outoja keinoja, kuten maagisten sisältöjen kappaamista osaksi diskurssia. Diskurssi monimutkaistuu ja yksinkertaistuu aikojen saatossa. Jos kritiikki kohdistuu kehittyneen postmodernin kulttuurin arvoihin sinänsä, puhutaan edelleen diskurssista. Mutta diskurssi voi aivan hyvin ottaa uusia muotoja. Uusi aikakausi voi murtautua esiin ja syödä vanhan. Kaldealaiset järjestävät aina niin, että diskurssi stabiloituu mahdollisimman nopeasti. Gurdjieffin Beelzebub's Talesissa kaldealaisia nimitetään hasshnamussialaisiksi. Kehittyneen postmodernismin tilassa gurdjiefftyön kaltaiset systeemit kuten psykoanalyysikin voivat ilman muuta olla operatiiviseen diskurssiin kaapattuja. Diskurssin luonnetta kuvaa se, että jopa kommunistiset vallankumouslaulut olivat kaldealaisten provokaattorien säveltämiä. Ja silloin elettiin hyvin yksinkertaisen diskurssin aikakautta. Postmmodernin vakiintumisvaiheen diskurssia kuvaa "musta kohina". "Musta kohina" on täysin operatiivisista "siniaalloista" rakennettu hyvin vireä ja pintatasoltaan kaoottinen alakulttuurien verkosto. Pelevinin romaanissa jokaista alakulttuuria valvoo kaldealainen operatiivi.
       
Kirja kannattaa lukea hyvin tarkasti rivi riviltä analysoiden, jotta voi käsittää mikä ON kolmas vaihtoehto, ellei halua olla systeemin tahdoton naamioitu osa tai lypsylehmä. Systeemin osana paikkaansa ei voi itse määritellä. Ja koulutus on todellakin koulutus. Jos et ole saanut koulutusta siinä merkityksessä kuin Pelevin sen kuvaa, et voi olla mikään tekijä systeemissä.

Pelevin käsittelee vain muutamalla rivillä ohimennen kysymystä siitä, mihin tämä varsin riemukkaissa väreissä kuvattu systeemi lopulta johtaa. Tämän selvityksen antaa kappaleessa Mysteerien talo moldovalainen teologian professori, joka on vampyyri Osiriksen palvelija. Kappaleen nimi viittaa Pmpeijin Mysteerien taloon. Ja puheen aihe viittaa Pompeijin tuhoon.
  
Lyhyen keskustelun sisällön voi lyhentää. Riittää kun katsoo Björkin musiikkivideon Black Lake. Jos asiasta haluaa saada filosofisen selityksen, pitää valmistautua päivien luentoon, joka on yllättävä ja tulee ylittämään käsityskyvyn monissa paikoissa. Paljastuu se, että ulottuvuus, jossa elämme, on elintärkeä vain ihmisille. Kun viimeinen ihminen alistuu vampyyreille on Game Over ja tämä ulottuvuus muuttuu plasmaksi. Luominen on päättynyt ja Jumala hylkää projektin. Tällainen idea olisi tässä Pacman-pelissä, ehdottaa Pelevin. 

Vampyyrit eivät ole tämän ulottuvuuden vankeja. Kun tämä ulottuvuus tuhoutuu, he muuttavat toisiin maailmoihin, "töhin". Vain ihmisen lihallinen toisintaminen, eli Neuvostoliittolaisessa kontekstissa "lihankarjankasvatus", on tämän ulottuvuuden todellinen ainutlaatuisuus. On syytä pitää mielessä, että ihmisen fyysinen ja seksuaalinen olemus ei välttämättä kertaudu toisissa ulottuvuuksissa. Jos siis ihmiskeho kiinnostaa, eikä halua olla esimerkiksi bakteeri, tai jokin Lovecraftin kuvaama vieraan elämänmuodon edustaja, täytyy silloin kantaa huolta tästä maailmasta. Vampyyrit eivät sitä tee. Ihmisen on itse päätettävä haluaako hän säilyttää anatomisen ainutlaatuisuutensa, eli itsensä. Jos ei, niin sitten antaa mennä vaan, alistutaan joukolla vampyyreille, jolloin peli on nopeasti Pompej: Game Over.
   
Jos tämän asian haluaa käsittää degustaation tasolla, eli hyvin tarkan gastronomisen aistimisen tasolla, on käytävä läpi KOULUTUS, joka on vielä syvempi ja rajumpi kuin kirjassa kuvattu vampyyrien koulutus. Sellainen koulutus sisältää kaiken vampyyrien koulutuksesta, mutta siihen sisältyy vielä paljon enemmän tietoja musiikin ja Jumalan luonteesta. Pelevinin kuvaus ei tässä suhteessa ole allegorista, vaan konkreettista. Koulutus, kuten romaanissa sanotaan, on kokonaan kirjallisuuden ulkopuolista. Se sisältää vain suullisen perinteen kehyksenään ja degustaatiot ytimenään.

Oman koulutuksensa läpikäyneet vampyyrit ovat itse tämän maailman jumalia. Jumalaa (isolla alkukirjaimella) ei heillä tai heidän yläpuolellaan he eivät pidä. Pelevinin Vampyyrit ovat Uuden Testamentin kanonisissa teksteissä manittuja arkontteja, Jumalalle vihamielisiä lopunajan hallitsijahenkiä, Saatanan palvelijoita ja riivaajia. Johanneksen evankeliumissa: "ὁ ἄρχων τοῦ κόσμου τούτου", ""o árchon toú kósmou toútou", "arkontti tämän maailman", eli Saatana (Joh. 12:31).
  
Vampyyrit ovat tarkkakuuloisia, mutta heiltä kenties puuttuu yhteys musiikin alkulähteeseen. En ole varma onko tällainen päätelmä tehtävissä romaanin aineistosta. Vampyyrit taistelevat myös fyysisesti ihmisten kanssa. Vampyyrit kantavat vyöllään kuoleman konvehtia, joka mahdollistaa heille ajan ulkopuolelle siirtymisen ja oman kehon akrobaattisen hallinnan taistelutilanteessa. Valmisteesta ei kerrota muuta, kuin että se on muisnaisten taolaisten erakkomunkkien verestä valmistettu. Konvehtin vaikutusta he voimistavat tappelutyylillä, jota voi luonnehtia utopistisen halpamaiseksi.

Pelevin ei teoksessa montaa kertaa musiikkiin viittaa, vain muutaman kerran on maininta Verdistä, joka on jotenkin verhon takana läsnä Roman ensimmäisissä degustaatioissa. Punaiseen seremoniaan käytetty huone muistuttaa saksalaista barokkisalia. Musiikkihuoneissa on jopa pieni takka, kuten Pelevin huomauttaa, ei lämmitystarkoituksiin. Tulialttari liittynee tulenjumalan palvontaan. Mutta näissä seremonioissa tuota jumalaa ei varsinaisesti palvota, sillä vampyyrit eivät palvo muuta kuin korkeintaan itseään. Alttarissa poltetaan vain tuhannen ruplan (käytöstä poistetuista) seteleistä  käärittyjä paaleja. Keskiössä ei ole tulen maaginen luonne ja musiikki synkronisisteetissa, vaan tulen tuhovoima, jolla se hävittää tuohen. 
     
Punainen seremonia on hämmentävästi kuvattu. En osaa sanoa onko tämä jonkin todellisen substanssin tuottaman vaikutuksen inspiroimaa kuvausta (LSD:stä vampyyriopettajat tyytyvät toteamaan: haposta mieli happamoituu). Se on joko täyttä fiktiota tai jotakin muuta. Kantotuoleihinsa fyysisesti sidotut vampyyrit irtautuvat fyysistä ihmiskehoistaan ja käyvät huimalla lentonopeudella läpi ihmisiin istutettuja entiteetti-implantteja ja keräävät tuon hyväntoivon-illuusio-utareen erittämän maidon, eli babloksen kielensä sisään. Kieli paisuu paisumistaan, kun vampyyri sukeltaa ihmisyksilön suonissa. Toimenpide on ihmisen näkökulmasta paniikinomainen silmänräpäys, jossa kuitenkin voi aavistaa pahan ja tuntea psykoottisen voimattomuutensa.
   
Vampyyrin kieli tyhjennetään kuin mehiläisen vasu kuningattareen, eli Istar Borisovnaan (vrt. Alla Borisovna Pugatsova), jonka elimistön läpi kulkiessaan bablos tislaantuu ja puhdistuu. Istar jakaa bablostiivisteen, eli rahan lopullisen muodon, takaisin vampyyreille. Vampyyrit ovat kiinnostuneita vain rahan lopullisesta muodosta, babloksesta. Raha sinänä on väline, jolla he hallitsevat kaldealaisia. Kaldealaisilta puuttuu vampyyrien maagiset kyvyt, kuten kyky analysoida kenen hyvänsä henkilön emotionaalinen spektri pienen puremassa hankitun verinäytteen perusteella. Tämä kaldealaisilta puuttuva kyky on vampyyrien ja kaldealaisten kanssakäymisen seremoniallisessa ytimessä. Ytimessä tapahtuu kaksintaistelu, jossa vampyyrikokelaan annetaan näyttää voimansa tietäjänä pidettyä kaldealaista vastaan. Mutta myös vampyyrien todellisuus on statustodellisuus. Kaikki on kontrollin sanelemaa, puraisu on aina kontrollipuraisu. Punaisessa seremoniassa tai missään muussakaan romaanissa kuvatussa degustaatiossa ei ole musiikillista elementtiä.   
  
Romaanissa on muutama tyhjäkäyntivaihe. Yksi niistä on vampyyrien käsitystä ihmisen synnystä kuvaava lätinä. Sitä, kuten vampyyri Osiriksen filosofista huttua, voi pitää psyykerakenteen kuvauksena, vaikka mielekästä sisältöä jallituksesta on turha etsiä.   
     
Olen lukenut romaanin vain kerran. Tämä on romaani, joka pitää aluksi lukea kolmeen kertaan. Ja sitten vielä viisi kertaa alkukielellä ääneen lausuen.

(Ennen romaanin lukemista ei kannata lukea suomenkielisiä arvosteluja tai kuvauksia kirjasta. Lukekaa ne vasta kirjan lukemisseremonian jälkeen. Niistäkin avautuu kuin matka johonkin ruumiiseen, siis degustaatio. 

26.2.2017

Lihantuotanto ja maidontuotanto, sanoo Pelevin kommunismin ja kapitalismin ajan eroksi Venäjällä. Myönnän, mitään tämän nerokkaampaa en ole koskaan kuullut.

NUO TOLSTOILAISVERENIMIJÄT, ELI VAMPYRISMIN KANSALLISIA EROJA

Pelevinin Empire V:ssä on vähän ajatuksia, kuvia tai hahmoja, joita en olisi jossain muodossa ajatellut ja kirjoittanut. Mutta organisaatio, järjestysperiaate, jolla nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa, hämmästyttää suuresti. Teos kiteyttää sen eron, joka kirjallisuusinstituution toiminnoilla on Suomessa ja Venäjällä. Huomatkaa että puhun nyt instituutiosta yleisimmällä mahdollisella tasolla tarkoittamatta, ettei ruohonjuuritasolla esiintyisi aika ajojoin toisenlaista yksittäisyrittelijäisyyttä. Pelevinin terminologialla, kysymyksessä on samat vampyyrit mutta erilainen kansallinen strategia. Kaikki lähtee siitä, että Suomi on pieni kielialue, Venäjä suuri. Siksi käytössä on erilainen signaalinkäsittelytekniikka. Seuraavassa sanottu ei ole mikään moite kumpaakaan tapaa kohtaan, vaan ainoastaan yritys selittää ero.
  
Pelevinin teksti on sellaista, että sen lukeminen ja siitä irti saaminen edellyttää niin suurta älykkyyttä, ettei Suomen kokoiseen maahan sellaista maksa vaivaa kirjoittaa. Siksi suomalainen kirjallisuus ei ole lähimainkaan älyllisesti Pelevinin tasolla. Suomessa kaikki Pelevinin tasoinen älykkyys suodatetaan valtavirtaisesta julkaistavasta kirjallisuudesta automaattisesti pois. Ei älykkyyttä edes tunnusteta tai tunnisteta, sitä pidetään vain jotenkin vieraana ja asiaan kuulumattomana. Ja vaikka sitä ei suodatettaisi, se ei pääsisi kehittymään, eikä lopputulos olisi lopulta sama. Sen ennuste meillä on kertakaikkisen huono.
  
Venäjällä taas myös älykkäälle ja avaavalle kirjallisuudelle on olemassa lukijakunta ja markkinat. Väestöpohjan suuruus takaa sen, että älykkäitä lukijoita on olemassa tietty kriittinen massa. Voidaan resursoidusti kirjoittaa kirjallisuutta, joka jollakin tasolla on elämän ja yhteiskuntarakenteen kompleksisuuden tasolla tai ainakin heijastelee sitä. Tällaista kirjallisuutta kutsutaan yleensä realismiksi. Tarkemmin ajateltuna realismi on aina psykoaktiivista realismia. Tällaista kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan syntyminen edellyttää erityiset olosuhteet. Ei riitä että persoonallinen lähtökohta on paras mahdollinen ja sitä tuetaan.
    
Kirjallisuus toimii Venäjällä yhteiskunnallisen navigaattorin tai kartan roolissa. Pelevin piirtää tarkan kartan yhteiskunnasta. Ero suomalaisen kirjailijan piirtämään kartaan on se, että koska Pelevinin suhteellinen tarkkuus on satakertaista, harhattomuus tuhatkertaista ja resoluutio miljoonakertaista, niin kartan avulla voi myös suunnistaa. Suomalaisen kirjallisuuden avulla kukaan ei suunnistele mihinkään: se on pelkkää diskurssia, glamouria, ajanjallitusta tai poliittista propagandaa, joka ei pyri vastaamaan todella syvän tason kysymyksiin. Vain hyvin selkeiden vastausten antaminen syvimmän tason kysymyksiin mahdollistaa etenemisen, eli navigoinnin. Kirjallisuus, joka ei edes pyri tähän, on itsetiedottomasti kaikkea sitä, mikä on Pelevinin satiirisen ja viiltävän tarkan kuvauksen kohteena.
 
Suomessa uskotaan syvästi raakaan yksikanavaiseen suodattamiseen ja kompressoritekniikkaan. Yläpää pois, dynamiikka pois, asiat poikki ja sokeainpinoon. Signaalin olennaisen osan esittämättä jättäminen, sanomatta ja kuvaamatta jättäminen riittää, kun tämä tehdään koko organisaation leveydellä ilman näkyviä poikkeuksia ja turhia "taiteellisia vapauksia". Taloudellisuuspuhe riittää objektivisaatioksi, eli rationaaliseksi selitykseksi selityksen takia: tällaisen ja tällaisen kirjallisuuden julkaiseminen ei ole kannattavaa (tämä ei kuitenkaan pyri selittämään mitään, vaan ainoastaa olemaan riittävän älykäs selitys, viedäkseen huomion syvemmiltä ja paljastavammilta jatkokysymyksiltä). Pienikin ajattelutuokio paljastaisi kokijalleen miten paljon tärkepämpää kirjallisuus on henkisesti yhteiskunnalle kuin sen koko myynti taloudellisesti yhtään kenellekään. Mutta tällainen on mahdollista vain hyvin pienellä ja täydellisen vedenpitävästi kontrolloidulla kielialueella. Venäjän kokoisessa maassa ja kielialueessa tämä menetelmä ei onnistuisi, kuten Neuvostoliiton yritys osoitti. 
  
Lukijana voidakseen pistevastaavuuksina käsittää Pelevinin kuvauksen realistisen tarkkuuden ja arvostaa sitä, on melkein asuttava jossakin maailman metropolissa -- tai Venäjällä -- jossa nykyajan "realismin" voi nähdä, siis  tehdä itselleen ainetodellisuuden renderöinnissä havaittavaksi riittävän selkeässä muodossa. Pitää olla koko pakka, puoli pakkaa ei riitä.
  
Onko Pelevinin kirjailisuus sitten "vaarallisempaa" kuin suomalainen kirjallisuus, joka aivan varmasti on "vaaratonta" kuin suomenkarjan nutipäälehmä, joka ei pysty sarvilla hosumaan. Vastaus on: ei ole.
  
Miksi ei ole? Koska riittävän älykkäitä ihmisiä, jotka todella käsittävät Pelevinin antaman melko kompleksisen ja lopulta raskasta aivotyöskentelyä vaativan renderöinnin syvimmän logiikan, on kuitenkin kokonaisuudessaankin vaarattoman vähän suhteessa niihin, jotka vain luulevat käsittävänsä tai torjuvat totuuden. Peleviniä voidaan julkaista tätä globaalia todellisuutta vasten. Jos todellisuus olisi toinen, hänen julkaisemisensa pitäisi tavalla tai toisella estää.

Pelevin ei muuta maailmassa mitään, ainakaan kovin nopeasti. Tämän kirjallisuuden merkitys on korkeintaan siinä, että se vähentää sellaisten ihmisten kärsimyksen määrää, jotka kykenevät ymmärtämään mitä hän todella sanoo, mutteivät itse ole aivan yhtä kirkkaasti pystyneet asioita hahmottamaan. Pelevinin kirjallisuus -- venäläinen kirjallisuus -- siis toimii siinä funktiossa, että se vähentää tiettyjen melko harvalukuisten ihmisten henkistä kärsimystä muuten melkein täysin käsittämättömäksi jäävän todellisuuden edessä. Tämä katalyytti taas ehkäisee radikalisoitumista.
   
Suomalainen kirjallisuus ei tietenkään tee, eikä sen tarvitse tehdä, mitään tällaista. Suomalainen kirjallisuus pelaa ilmeisillä tunnistettavuuksilla, viihdyttää massoja, tai ei tee mitään. Sillä ei ole muuta yhteiskunnallista funktiota kuin viedä sanomiselta ja käsittämiseltä tila ja aika. Se voi olla näennäisesti älykästä tavalla, jolla se pelaa pois lukijalta elinaikaa ja estetismillä harhauttaa näkemästä ilmeisintä todellisuutta. Jos systeemin dynamiikka olisi toinen, voisi Hannu Simpuran Yökausien kartta olla Suomen kaikkien aikojen myydyin kirja.
     
Kirjallisuudelle sallitun älykkyyden rajoissa ei voida vapauttaa henkisiä energioita tai helpottaa kenenkään biologista kärsimystä. Radikalisoitumista ei tarvitse välttää kirjallisuuden keinoin, koska ihmiset ovat zombeiksi lääkittyjä muutenkin. Yhteiskunnallisen kontrollimekanismin kompleksisuus on yhtä kaikki paljon suurempi kuin kirjallisuuden sallitulla enimmäisälykkyydellä on mahdollista renderöidä.
   
Emotionaalisesti koukuttavimmillaan instituution tuottama kirjallisuus on silloin kun se kuvaa juuri sen harvalukuisen ihmistyypin henkisiä kärsimyksiä, joita sen venäläisessä kontekstissa pitäisi omilla keinoillaan helpottaa. Suomalainen instituutiokirjallisuus ei helpota tämän ihmistyypin kärismyksiä, mutta joskus kuvaa sitä lumoavan terävästi. Sen emotionaalinen spektri on kokonaan jonkinlaisen trauman ja julmuuden ytimen spektriä. Siinä on savyjä, mutta ne kaikki ovat äärettömän armottoman henkisen julmuuden ja pahansuopuuden alueella kuin musta kohina.
   
Pelevin kuvaa Johanneksen Apokryfin avulla tämän projektin henkeä erittäin hyvin: "Niiden nautinto on petosta, kertasin muistamaani. Niiden hedelmät ovat kuolettavaa myrkkyä, niiden lupaus on kuolema. Oman elämänsä puun he ovat istuttaneet paratiisin keskelle... Mutta minä opetan teille, mikä on heidän elämänsä salaisuus.... Puun juuri on kitkerä, ja sen oksat ovat kuolema, ja sen varjo on viha... Petos asuu sen oksistossa, ja se kasvaa pimeydessä. Puu, joka kasvaa pimeydessä - se kuulosti kauniilta ja synkältä. Sen hedelmätkin taisivat olla kuolemaa. En tosin muistanut tarkasti."
     
Pelevinin kirjallisuus toimii myös Suomessa funktionsa mukaisesti. Se toimii niin hyvin, että paikoin on vaikea uskoa, ettei Pelevin vain naamioisi venäläiseksi suomalaista (tai mitä hyvänsä länsimaista) todellisuuskokemusta. Avoimin mielin luennassa paljastuu jotakin uutta, kummallista, keskeisen olennaista: näiden yhteiskuntien pohjimmainen samuus. Samuuden täydellisen käsittämisen edessä asiat saavat nopeasti uuden sävyn. Tämä epäilemättä nähdään venäläisuhkana, jota vastaan on suojauduttava halpamaisin valhein. Venäläisviha ei ole vapaudenkaipuista thanatoksen vapauttavaa vihaa. Sen argumentaatio lepää hätiköidyssä valheessa. Todellinen thanatoksen elämänvoimat vapauttava viha on asioiden ytimeen leikkaavaa, eikä hämähäkinseittien kutomisyritys.

Yleensä tällaiset maailmanaikamme avainromaanit saavat julkisuudessa myrkyllisen käsittelyn: niitä puolustetaan väärillä argumenteilla niin tyhjentävästi, että ne menettävät kiinnostavuutensa ennen kuin niitä luetaan. Sentään suomennoksen tasolla ainakaan Empire V (Viides maailmanvalta) romaania ei ole pilattu. Kuin tämän ryöpytykseni ennakoivana tietoisena toimenopiteenä tämä mainiosti suomennettu teos on sijoitettu Tammen Keltaiseen Kirjastoon, joka tässä käy ehkä kaikkien aikojen huippukohdassaan.    

25.2.2017

"Sitä varten juuri on olemassa sielun ulkohuuseja, siis nettiblogeja. Bloginpito toimii suojarefleksinä vammautuneelle psyykelle, joka yökkäilee jatkuvasti glamouria ja diskurssia. Sille ei saa nauraa. Mutta vampyyrin ei pidä ryömiä noissa viemäreissä." Pelevin, Empire V, s. 178

24.2.2017

Pakassa oli jäljellä alle puolet korteista. Elämän ilmiömaailman runsaus oheni ohenemistaan, vaikka hän ei itse ollut sitä huomannut. Tietyt kortit vain tuntuivat vainoavan häntä yhä sitkeämmin, kaikkien sattuman lakien vastaisesti. Narri nousi jokaisella matkustuskerralla, joskus aivan matkan loppuhetkillä, useammin kadulta kuin pakasta. Paljon tuttuja pikkukortteja oli joutunut kateisiin, toiseen ulottuvuuteen. Valteista ainoastaan Tuomio puuttui.

GLAMOUR, DISKURSSI, ALKUVOIMAN HENKINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Pelevinläinen fyysikko Tim Nelson ounastelee New Scientist 27.8.2016 numerossa, että keskeisin fysiikan perusvoima (viides voima) ja sitä koskevat peruslait ovat vielä ihmiskunnalta löytämättä. Tai siis, voiman välttämättömyys tulee meille näkyviin samalla tavalla kuin Aristoteles ja Platon sen näkivät, sillä erotuksella että meillä on hyvin paljon täsmällisempi kuva siitä, mitä se ei ainakaan voi olla. Tiede on osoittanut: jumala on se mikä ei katoa, kun siihen lakkaa uskomasta.
    
Viime kuukaisien New Scientistit ovat täynnä sen suuntaisia ajatuksia joita esitin kymmenen vuotta sitten julkaisemattomaksi jääneessä esseekokoelmassani. Voi sanoa, että yksikään ihminen ei tunnistanut noita ajatuksia kokoelmastani. Nyt esimerkiksi samainen New Scientistin numero julistaa minun perusajatustani tietämättään lainaten (s.31): "Sooner of later the standard model must break, so every anomaly must be looked at". Kokosin esseekokoelmassani juuri nuo anomaliat, tai pienen osan niistä, ja muodostin johtopäätöksen, joka ratkaisee niiden arvoituksen. Tämä ei käytännössä saanut minkäänlaista älyllistä vastaanottoa. Tietysti se oli vain filosofiaa, ei empiirisen tieteen tulos, joita on kärsivällisesti poliittisten virheiden loputtomassa viivytyksessä odotettava. Silti, kyllä me jo tiedämme sen, minkä tyyppiset hypoteesit voivat johtaa löytöihin, kun vain anomalioita tarpeeksi katsotaan. Voi olla niinkin, että ihmiskunnalla ei ole aikaa odottaa empiirisen tieteen pääsevän niihin tuloksiin, jotka viisaat pystyvät saavuttamaan intersubjektiivisilla menetelmillä. Voi siis olla että sellaista ehdotonta rautalankamallia, jolla sitkeinkin typeryys taltutetaan ei koskaan enää tule.
 





Niinpä kannattaa, ainakin kaikkialla vastuullisessa maailmassa, pohtia sitä mahdollisuutta, että metodisesta typeryydestä ja väärintekemisestä, metodisesta asioiden nurinkääntämisestä luovuttaisiin jo pian, koska siihen pakottavan tieteellisen tuloksen esiintuleminen voi kestää liian kauan. Tieteellisen tuloksen puutetta ei välttämättä voi loputtomasti käyttää niiden alaspainamiseen, jotka tietävät miten asiat oikeasti ovat ja tulevat olemaan.
  
Suomi ja suomenkieli ovat ajattelun kannalta invalidisoivia, koska suomalainen valmiiksi alistunut ihminen ei pysty kateudeltaan ja kastitietoisuudeltaan hyväksymään sitä tosiasiaa, että jotakin alkuperäistä syntyy myös täällä ja tällä kielellä. Tästä seuraa suomalaista kulttuuria raateleva erityinen vampyrismi, eli henkisen hyväksikäytön muoto. Kun mitään kulttuurisesti kohottavia moraalisia ansioita ei koskaan tunnusteta, ei enempää etukäteen kuin jälkikäteen, alkuperäistekijät, ideoiden ja ajatusten ensilähteet, joutuvat hyväksikäytettyyn asemaan. Ei jää mitään muuta mahdollisuutta kuin vetäytyminen, koska mikä hyvänsä panoksen asettaminen johtaa banaaleimpaan mahdolliseen riistetyksi tulemiseen. Mikään rakenne ei suojaa alkuvoimia. Tyhmyys ja matalaotsaisuus ovat masentamisen tietoisia strategioita: kunhan vain jokainen noudattaa päänsisäistä pahuuttaan, mikään ei voi vihertää tai kukoistaa. Nautinto näyttää syntyvän juuri tämän alhaisimman mahdollisen periaatteen synnyttämästä häkellyttävästä kaikenkattavuudesta ja kiertämättömyydestä. Hapettoman tilan täydellisestä pakotiettömyydestä.
  






Diskurssi on pakenemisen estämistä, jokaisen pakotien pikkutarkkaa katkaisemista, sanoo Pelevin.












 
Olen aina ihmetellyt, että mistä tämän ajan ihmiset koko ajan niin innolla ovat puhdistautumassa. Miksi pitää koko ajan hirvittävällä tohinalla puhdistautua. Vastaus on se, että pahuutta ei ole edes olemassa muuna kuin ihmisten päänsisäisenä ehdottomana ja kyseenalaistamattomana ohjelmointina, eli täydellisenä psykedeliana. Hetkittäin ohjelmoinnin käsittämättömästä hulluudesta tullaan tietoisiksi: aletaan oksentaa ja puhdistautua. Tässä pakotiettömän ja ratkaisemattoman, valottoman goottilaisen rituaalinen tilassa, jokainen akti ja sana on enemmän maaginen kuin konkreettinen.


    
Suomessa nähtävästi oikein kenenkään näkyvän henkilön ei tarvitse tunnustaa tosiasioita, koska täällä ei ole näkyvää älyllistä eliittiä, joka voisi kokea älyllistä kiusaantuneisuutta. Täällä on väkivaltaeliitti, totuuden jälkeinen merirosvojoukko, jonka argumentit ovat mitä hyvänsä vain ikinä sovitaan todeksi. Todellisuus on sopimus mielivallan muodosta. Kysymys ei ole siitä, mikä mielivalta, vaan kenen mielivalta. Totalitaarisuus on henkilöitynyttä mielivaltaa. Siinä ei ole asiakysymyksiä. Eikä sillä ole mitään väliä haluaako olla samaa mieltä jonkun kanssa, jos se joku ei sitä halua, ja hänen mielivaltansa sattuu olemaan totaalista, kaiken kattavaa, lampaiden määinnän säestämää ja kirjailijoiden yhtenäisen vaikenemisen siunaamaa.


Rohkeus on lopulta kollektiivinen ominaisuus, joka perustuu sivistyneeseen käsitykseen siitä, että vaikenemisen muuri voidaan murtaa suhteellisen helposti, jos sen tekee pieni mutta riittävän älykäs joukko ihmisiä. Kun tuo joukko puuttuu.... kun tuota joukkoa ei kuulu eikä näy... nousee pahin mahdollinen psykopaatti valtaan. Juuri tätä kaiken maailman stalininsättijät ja venäjänsyyttelijät ovat valmistelleet.
 
Tätä sopimusta voi uhmata vain psykedeelisen tilan höyhenenkevyt totuus, trippi joka näyttää akuankkatodellisuuden ja näkee sen läpi. Pelevinin vampyyrien koulutuksessa kokelaan täytyy vierailla satojen ja taas satojen "tavisten" psykedeelisessä kokemusmaailmassa, tullakseen tietoiseksi siitä millaista tuo kuolevaisten tomumajojen harhailu oikein on. Pelevinin vampyyrit epäilevät jälleensyntymän kaltaisia ihmisille toivona syötettyjä esoteerisia ideoita, koska heillä itsellään on välineet käydä läpi satoja jälleensyntymiä lyhyessä ajassa, kuin videovuokraamon filmejä. He ymmärtävät täsmällisellä tavalla sen tiedon laadun, joka tuollaisessa prosessissa olisi ylipäätään parhaimmillaankin saavutettavissa. Jälleensyntymä on rangaistus, joka seuraa yksilön laiskuudesta shamanismin, eli tietoisuuden koko laajuuden tutkimuksen, omakohtaiseen harjoittamiseen tässä ja nyt.
  
Yksilökokemuksen värikäs psykedeelisyys seuraa suoraan sopimuksen mielivaltaisuudesta. Se on joukon funktio, kollektiivisen tietoisuuden funktio. Mutta sillä on erityiset suljetut ilmenemismuotonsa yksilöpsyyken tasolla. Kollektiivista ja säännönmukaista, diskursiivista, ei voi hahmottaa pääsemättä yksilötietoisuuksien sisään, sillä illuusiot, joita he itsestään rakentavat ulospäin ovat käänteisessä liitossa heidän alitajuntansa kanssa. Kun yksilö havaitsee vain pakotiettömän diskurssin ja glamourin, eikä saa käyttöönsä välineitä hahmottaa oman yksilöllisen matkansa emotionaalista pakkomieleteenomaista ja pelkoihin pohjaanpalanutta luonnetta, hän on sitä laumaa josta tämä maailman sietämätön nurinkurisuus koostuu. Hän on täydellinen nurinkurisuuden välikappale.
       
Pelevin määrittää kasvottoman vallan luonteen glamourin ja diskurssin itseohjautuvuutena "herkkyydessä aistia raja". Todellisia tekijöitä mikään ei tee näkyväksi. Heidän ei tarvitse edes naamioitua. He ovat vain rajan ulkopuolella, ikään kuin rinnakkaisessa todellisuudessa. Näkyvät hahmot ovat ennen muuta diskurssin ja glamourin palveluksessa. Suomessa näkyvien hahmojen ulkoinen ohjaus on sitä selvempää, mitä tiukemmin he ovat huomioimatta ja tunnustamatta järjen paljastamia tosiasioita, ennen kuin nolosti ulkoinen kontrolli käskee heidän vihdoin kääntää takkia, viimeisten joukossa. Itse he eivät sitä tee, koska heillä ei ole mitään olemisen itsenäistä ydintä.
   
Toisaalta Pelevinin Viides maailmanvalta romaanissa realistisesti vampyyri-Jehova toteaa, että tolkullisia ihmisiä, jotka todella pystyvät rationaaliseen ajatteluun, on maailmassa yhteensä satakunta. Heitä kutsutaan neroiksi. Nerot ovat ihmisiä, jotka kykenevät miltei samantyyppisiin aivotoimintoihin kuin vampyyrit. Paitsi että nerous on epäilyttävää, häilyvää, epävakaata. Jehova ei pidä neroja vampyyrien veroisina, koska neroilta lopulta puuttuu selkeä tieto.
    
Kaikki ihmiset ovat tietoa vailla olevina tuntemiskimppuina, jonkinlaisina täydellisessä sokeudessa mököttävinä rahan lopullista muotoa erittävinä rauhasina, lähtökohtaisesti irrationaalisia ja hulluja, koska he eivät käsitä oman elämänkokemuksensa mielivaltaista psykedeelisyyttä. Heillä on rajattomasti liian vähän tietoa ja objektiivisuutta oman itseymmärryksensä tasolle pääsemiseksi. Heidän koulunsa ja välineensä johtavat heidät kaikkeen muuhun kuin arvokkaaseen ja tietoiseen olemistilaan. Toisaalta mikään ei auta: on olemassa epätarkkuusperiaatteen kaltainen raja sille mitä yksilö voi tietää. Glamourin ja diskurssin helvetinunessa kokoelämänsä raahautuvana ihmisenä olemisen elämänkokemus on jotakin mitä pitää muuna kuin lyhyenä ja vastenmielisenä koulutusjaksona välttää. Pelevinin opettajien kielellä se on silkkaa alaspäin vetävää painolastia, ja lopulta tappavaa myrkkyä.

23.2.2017

Tietyt aikakaudet viedään ohi kirjanpidon.
Kun vaikenemiseen ja sensuuriin alistutaan
on edessä psykopaattien juhlat. Siellä tulee
paljon ruumiita.

ELEKTROAKUSTINEN PROOSA

Olen viimeaikoina etsinyt uutta elektroakustisen proosan poetiikkaa. Löydöt ovat olleen itselleni merkittäviä. Olen nopeassa ajassa hahmotellut uuden jatkumollisen kieliopin, jonka valossa aiempi materiaalini hahmottuu selkeämmin. Suhtaudun kaikkeen tähän asti tekemääni materiaalivarantona, johon teen älykkäitä hakuja tarpeiden mukaan. Liitoskohdan poetiikka on vielä menetelmien osalta kehitysvaiheessa. En ole vielä löytänyt ominta tapaani, mutta visio on olemassa. Oman materiaalin äärimmäinen diversiteetti on dialektinen rikkaus. Tämä ei ole moderni kielioppi. En häpeile materiaalin barokkista ylitsepursuavuutta. Olen innoissani siitä, että dynaaminen rekisteri alkaa löytyä. Jokaisella materiaalilla on ikään kuin äänenvärinsä määrittämä elektroakustinen absoluuttinen dB dynamiikkansa sen lisäksi että sillä on sisäinen suhteellinen dynamiikkansa. Dynamiikka on moniulotteinen parametri. Pystyn nyt kohdentamaan huomiota struktuureihin oikeissa aikamittakaavoissa ja kestollisissa suhteissa, jotka pelkässä materiaalivarannossa (kuten tallennetussa improvisaatiossa) ovat mitä sattuu. Yllättävää, miten paljon tehokkaampi kestoltaan sopiva, joskus hyvin lyhyt aines voi olla verrattuna vähänkin liian pitkään, silloin kun hetki ja suhteellinen paikka on täsmälleen oikea. Kun jokin muoto on hiottavissa sielun hienovaraisimpien toiveiden mukaiseksi ilman että se muuttuu kokonaan pölyksi, se on jotakin todellista. 

Comparisonicsin FindSounds Palette voisi olla aika kiinnostava lisätyökalu. Suuri ongelma tässä sovelluksessa on sen edellyttämä Windows-käyttöympäristö. Tuntuu aivan mahdottomalta ajatella asentelevansa Windowsiin itse jotain ohjelmia ilman 20 henkistä 24/7 mikrotukityöryhmää. 
Makuuhuoneen pimennysverhossa pieni reikä
aurinkokellon piste selaa kirjahyllyä
Huxleyn Saari, keskipäivä
seuraavana yönä verhot toisin.

Länsimaiset superjulkkikset eivät ole mitään tiibetiläisiä munkkeja, jotka vanhemmiten viisastuvat.

21.2.2017

PELEVININ PSYKOAKTIIVINEN REALISMI

Taannoin kylässä ollut pietarilainen juristiystävä hehkutti Pelevinin romaaneja psykoaktiivisen realismin näkökulmasta. Totta tosiaan Pelevinin Viides maailmanvalta (2006) on sitä itseään, mestarillisen taiturimaisesti toteutettuna. Ilmiömaailma jota siinä kuvataan on tietenkin ominaisesti globaali, ei erityisesti venäläinen. Vaikka Venäjällä kaikki nämä käsitellyt ilmiöt ovat tietysti monin verroin selkeämpiä ja väkevämpiä kuin muualla maailmassa. Venäjän voima on kontrastien analyyttisyydessä jolla se tarjoilee muualla hämärretyn ilmiömaailman psykonauteille havaittavaksi ja tutkittavaksi. Venäjän voi määritellä niin, että se on evolutiivisesti viilattu elämäntutkimuslaboratorio ja suuri havaintolaite. Venäjä on biologinen ultra-HD tason 11D videotykki. Se on kirjailijatyöpaja ja biologinen supertietokone. Venäjä ei ole tarkoitettu amatööreille, jotka arvioivat asioita kaikkein ilmeisimpiä nokkansa eteen takertuvia pikkuasioita akselilla hyvä-paha tai hyvä-huono. Laboratorio on tarkoitettu pitkäjänteiseen ammattimaiseen työskentelyyn avaruuskansalaiselle, joka aikoo hoitaa velvollisuutensa. Eettisiä kysymyksiä tähän tietysti sisältyy, kuten onko eettistä syntyä ihmiseksi tai lypsylehmäksi tai vampyyriksi.
    
Suomessa olennainen tästä romaanista on jätetty huomiotta. Pelevin kertoo ytimekkään ja hauskan tarinan muodossa ydinasiat siitä mitä olen tässä blogissa aukikirjoittanut viitisentoista vuotta. Fiktio on tietynlainen naamio aivan todelliselle ilmiömaailmalle. Naamio peittää todellisuuden vain osittain, tässä tapauksessa ei suinkaan niin, että fantastisin osa näkyvästä olisi naamiota. Venäjäkäsitykseni ei olennaisin paikoin eroa Pelevinin hahmotuksesta. Sama ilmiömaailma on silmien edessä, vaikka olen yrittänyt toisenlaista juuresta-puuhun -esitystapaa.
  
Pelevin epäilemättä on suuri kirjailija. Se tarkoittaa sitä, että hänen fiktionsa perusta on kova objektiivinen psykoaktiivinen realismi, eikä mikään pilvenhattarailluusio. Jo romaanin toisessa kappaleessa selitetään se, miksi nykytiede ei pysty käsittelemään telepatian kaltaisia psykoaktiivisen realismin perusilmiöitä. Pelevinin romaanihenkilö selittää telepatian seuraavasti: ihmisen tietoisuudesta on kopio pilvessä (ellei se ole ainoa kopio). Veressä säilytettävän koodin salausavaimella voi lukea veren omistajan pilveä. Näin Venäjällä 90-luvulla, nyt jopa New Scientist 1.11.2016 spekuloi tällä THIS WEEK palstalla.
  
Pelevin kirjoittaa siitä mikä on vääjäämättä maailman edessä ja ajankohtaista, ei siitä mikä ajautuu syvemmälle historian roskasammioon. Hän ei ole tavanomainen väärinkäsitysten luetteloitsija, poliittisesti paatoksellinen kompastelija, aatteenuskovainen jokaisessa psykedeelisessä ja konkreettisen ironisessa tienhaarassa erehtyjä. Putinismi-antiputisnismi -akseli on Pelevin-luennassa hyödytön; hänen olennainen sanomansa ei ole tällä tasolla. Pelevin on palkittu kirjailija muttei idiootti.
  
Mitään olennaista Pelevinin kuvaaman fiktiomaailman taustalla olevasta todellisuudesta ei voida ymmärtää sitä banaalia agendaa vasten, jolla meillä venäläisestä "itsekriittisyydestä" on yritetty löytää lyömäaseita oman matalaotsaisen poliittisen venäjävihan käyttöön. Tästä tietysti päästään yli kunhan sukupolvi vaihtuu. Venäläisen ja suomalaisen sukupolvitietoisuuden parinkymmenen vuoden ero johtunee siitä, että Venäjällä kenelläkään ei ole ylimääräistä aikaa haihatella jääkärifantasioissa. On elettävä nykyhetkeä, konkreettista, vastuullista ja evolutiivisesti vääjäämätöntä, ei menneisyyttä, illuusiota, vastuutonta ja harhaa.
  
Nadjakin on lukenut Pelevinin Generation "P"-romaanin viisitoistavuotiaana, sen ilmestymisvuonna. Siis käytännössä imenyt psykoaktiivisen realismin äidinmaidossa. Paitsi että kirja oli hänen isänsä antama lukusuositus.

20.2.2017

SUVAITSEVAISTO JA SATANISTINEN LIBERALISMI

Kiteytynyt statusrakenne ilman liminaalisuuden mahdollisuutta pakottaa vapaan yksilön elämään äärimmäisyystilassa. Hän on yhtä kuin rituaalinen viha: sen kohde ja lähde. Hän on samalla kertaa vastustamaton ja vastustaja, sopeutumaton ja rauhallinen korkeamman tietoisuuden väline. Jokainen hänen liikkeensä, tekonsa, sanansa ja sattumuksensa on täynnä kuvainnollista myyttistä ja metafyysistä merkitystä. Tuo merkitys vain ei ole jaollista eikä kirjallista, koska kaikki ovat tarinassa mukana, eikä tarinan opetusta voida esiintyjille itselleenkään opettaa, ennen kuin näytelmä on saavuttanut alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa.
 
Jumalallisessa näytelmässä ei ole mitään kiinnostavaa. Se on ihmiskunnan vanhatestamentillinen alkutila, jossa ihmiset ovat ottaneet jumalien paikan. He eivät enää uhraa tuonpuoleisille jumalille, vaan heidän maallinen rakenteensa ja kontrollisjärjestelmänä on jo saavuttanut täydellisyyden. Jumaluus on tullut näkyväksi tämänpuoleisessa. Jumaluuden esiinkutsuneet ihmiset ovat hybriksen ja jumalharhan tilassa, joka on kaukainen sille äärimmäisen nöyryyden ja valppauden tilalle, jota Victor Turner kutsuu liminaaliseksi. Se on vieras myös sille jälkiteollisille yhteiskunnille mahdolliselle taspainotilalle, josta Turner muotoilee tämän yön ja päivän lain:

”Viisautta olisi löytää kuhunkin ajankohtaan ja paikkaan sopiva suhde communitasin ja rakenteen välillä, hyväksyä kumpi tahansa vallitseva yhteisöllisyyden muoto kääntämättä kuitenkaan selkää toiselle, ja päästää irti sellaisesta muodosta, joka sillä hetkellä on aikansa elänyt.”
  
Mutta me olemme eläneet jo kaiken tämän ohi. Ihminen on läpikotaisin alistettu. Moraalinen energiavirtaus syntyy jälleen taas kun on enemmän ihmisiä, jotka pystyvät näkemään liminaalisuuden arvona ja toimimaan sitä helpottavalla tavalla. Nyt jumalaksi kohotettu eliitti, joka vaatii itselleen suurempia uhreja kuin mitkään jumalat milloinkaan aikaisemmin, vaatii myös vapaan yksilön täydellistä tuhoamista. Kun vapaa ihmisyys tuhotaan, voidaan massaelokuvien seksikohtaukset poistaa turhina. Seksuaalisuudella on oma teollisuudenlokeronsa, pornoteollisuus. Se ei enää kuulu elokuvan alaan. Tässä paholaiskortin poetiikassa kokonaisihmisyys pilkotaan yhä pienempiin osiin. Erilaiset todellisuudet muodostuvat toisilleen hierarkisiksi kastilaitoksen osiksi, eikä niiden välillä ole ole energiavirtausta tai läpikulkua. 
 
Juuri kastilaitoksen olemassaoloon perustuu se, että äärimmäinen seksuaalimoralismi on mahdollista yhdessä ja rinnan pornoteollisuuden kaltaisten yritystoimintamallien kanssa. Samat ihmiset jotka yhden kastin piirissä rahastavat pornolla moralisoivat heteroseksuaalisuutta toisen kastin piirissä, ja harrastavat pedofiliaa kolmannen kastin piirissä. Tämä on maailmanajallemme todella ominaisin piirre.
  




Pornoteollisuus ei ole enää sitä mitä se oli viisi vuotta sitten. Tähän alkavat herätä jo maailman johtavat tiedemiehetkin, ainakin New Scientist 1.10.2016 numeron jutun perusteella. On tärkeä mieluummin aikaisin kuin liian myöhään käsittää pornoteollisuuden ehkä Hollywoodia suurempi keskeisyys uusissa mind control -tekniikoissa. Ilmiön räjähdysmäinen ja äärimmäisen outo laajuus täytyy ottaa vakavasti. On vakavasti kysyttävä: mistä sellaisesta asiasta, jota nyt emme ihmiskuntana ja älyllisenä yhteisönä historiallisesti vielä tiedosta emmekä osaa ollenkaan oikealla tavalla kysyä, pornossa todella on kysymys? On pakko ainakin herätä tunnustamaa se tosiasia, että pornon kaltaisien "riippuvuuksien" (kemiallisten aineiden riippuvuuksista poiketen) yhtälöissä muuttujina eivät ole vain yksilöiden tahdonvoimaa ja suhteellisia ominaisuuksia kuvaavat muuttujat ja itse substanssin väkevyyttä kuvaavat muuttujat, vaan myös yhteiskunnan tiettyjä tilastollisia piirteistä kuvaavat muuttujat. New Scientistin raportissakin mainitaan tutkimuksia, joiden mukaan pornon merkitys on ihmiskunnalle evolutiivisesti positiivinen. Viktor Pelevin puhuu tästä geneettisestä ohjauksesta Viides maailmanvalta fiktiossaan.
      
Taiteilijoille, jotka eivät ainakaan enää 1800-luvun jälkeen ole toimineet eettisten velvollisuuksiensa mukaan, ei tarvitse paljon rahoja maksaa, että heistä saadaan täysin oppineita roomalaisia sotilaita. Sokrates tapettiin koska hän oli uhka statushierarkialle. Nietzsche on feministeille suurin inho ja uhka. Samoin sinä, jos pidät itsesi vapaana ehdottomasta statusmäärittelystä, olet paljon käsittämääsi suurempi uhkatekijä. Niin kauan kuin runoilet siitä mitä et itse näe, olet pehmeästi järjestelmän piirissä. Sitten kun alat tietoisesti runoilla avautunein silmin todellisuudelle vastakkaisia satuja, olet itse kova roomalainen sotilas. Sinä teet työtä raamatullisessa näytelmässä, toisella puolella. Niin ei pitänyt käydä. Puolia on hyvin vaikea nähdä. Juuri siksi tämä näytelmä säilyttää tuoreuden ja kiinnostavuuden. 
  
Turnerin mukaan jokainen yhteiskunta, joka saavuttaa järjestyneen ja kiteytyneen statusrakenteensa tulee koko ajan aremmaksi liminaalisuuden ilmentymille. Se tulee hysteeriseksi ja neuroottiseksi puhdistaessaan ja ennaltaehkäistessään liminaalisuutta. Näinhän kävi Neuvostoliitossakin, kuten Turner huomauttaa ja puhuu jatkuvan vallankumouksen idean käsitteellisestä ja käytännöllisestä hankaluudesta. Mutta yö on päivän luonnollinen vallankumous. Kuunvalo on kokonaan toinen valo.
    
Jos Turnerin antropoligista kehystä vasten katsomme mitä asiaa niin sanottu suvaitsevaisto ajaa, niin kysymys ei ainakaan ole mistään liminaalisuuden ilmentymien suvaitsemispyrkimyksestä. Suvaitsevaisto koostuu ikään kuin roomalaisista sotilaista, jotka vaativat itselleen lisää vapauksia hävittäessään siirtomaita. Suvaitsevaisto edustaa totalitarismin täydellistämisestä liberaalin satanismin keinoin. Liberaali satanismi on militantin omissa maissaan tuhoisan Islamin ase Eurooppaa ja varsinkin Venäjää vastaan.
    
Suvaitsevaisto ei suvaitse liminaalisuutta. Se ei suvaitse omaa kirkon monopolisoimatonta shamanismista suhdetta henkimaailmaan. Se ei suvaitse voimaantumista ja moraalisen perustan löytämistä. Nämä asiat se suvaitsee vain Saudi-eliitille. Suvaitsevaisto suvaitsee totalitarismin ja rinnakkaistodellisuussplittauksen likaisimman magian. Kuten islamilainen yhteiskunta se haluaa olla psykoosissa arvokkaasti ja röyhkeästi.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com