Käymälä

26.9.2018

Maailma muuttuu joka päivä vähän hullummaksi. Kukaan ei huomaa sitä. Kaiken maailman rokkareiden ja poppareiden turhanpäiväisyys on siinä, että he eivät huomioi sitä mitä meille tapahtuu. He ovat liian rakastuneita itseensä, joka osaa sepittää lauluja, joita ihmiset haluavat kuulla. Mutta he eivät etsi sitä mikä on vaarallisesti totta. Heitä voi katsoa silmiin juuri tämän tietoisuuden pilkallisessa hymyssä.
 
Kun kerron ystävälle, jota pidän tiedostavana, havainnoistani, hän suhtautuu kuin puhuisin jostakin vapauttavasta ilmiöstä, mutta hän ei ymmärrä mitä asioiden luisuminen liian pitkälle tarkoittaa. Ihmisellä on kengässään yksi kivi. Kun se lakkaa hiertämästä, hän ei näe mitään ongelmaa.
 
Kapitalistisessa järjestelmässä ihmisen paine työllistää itsensä tyhmentää hänet. Me emme huomaa sitä.

Joku hyppää pois oravanpyörästä ja on ylpeä rohkeudestaan. Hän ei tee mitään orvanpyörälle. Hän vai hyppää siitä pois. Näitten ihmisten maailmanparannus on sitä, että hypätään pois siitä mikä on ihmisen osa tässä ja nyt.

Luen Pentti Saarikosken Köyhyyden filosofiaa. Kukaan ei ymmärrä tätä tekstiä nyt. Kukaan ei ymmärrä, että Kuikan pellossa on vain yksi runo ja loppu tautologiaa. Kukaan ei tajua Kevään ensimmäisen saaliin kuivan absurdiuden ydintä. Siksi kirjallisuus on kuollut. Runous on kuollut. Kukaan ei tajua mitään.

Me tarvitsemme lähellemme jonkun älykkään ihmisen jaksaaksemme uskoa että elämä ei ole vain mieletön uni. Me tarvitsemme jonkun joka näkee tämän ja sanoo jotakin mitä emme voisi itse keksiä.

Sain kirjan henkilöltä, jonka nimen Saarikoski mainitsee 70-luvun päiväkirjoissaan usein, melkein joka sivulla. Henkilöltä, joka ei itse ole "uskaltanut lukea" tätä. Hän sanoo, että minä muistutan hänen isäänsä.

24.9.2018

KIRKAS, HÄMÄRÄ, KIRKAS

Kieli on kirkasta tai hämärää sen mukaan miten selkeästi sanojen viittaussuhteet ovat tiedossa. Patenttien tekninen kieli on parhaimmillaan äärimmäisen selkeää, koska jokaisesta substantiivista on viittausnumero kuvaan, joka on lukijan silmien edessä. Kielen rakenne tavoittelee kaksiulotteisen kuvan esittämän mekanismin rakennetta.

Samalla tavalla kaikki kieli on ihmisten välisenä tiedonvälityksenä kirkasta vain sikäli kuin sanat on varustettu ikään kuin näkymättömillä viittausmerkeillä mielikuvaan, joka on selkeänä lukijan silmien edessä. Sanat ehkä rakentavat ja tarkentavat mielikuvaa tai sitten ne viittaavat mielikuvaan, joka oletetaan tunnetuksi.
 
Kun kielellä viitataan mekanismiin, jonka toiminta on osittain tai kokonaan kielen käyttäjälle käsittämätöntä, kieli ei voi olla kirkasta ja selkeää. On mahdollista nähdä tai aistia selvästi jotakin mitä ei käsitä. Mutta sellaista aistimusta ei ole mahdollista kielellisesti selkeässä muodossa välittää toiselle ihmiselle.
 
Jos alistumme tähän ymmärryksemme ja sen myötä kielen rajoitukseen, näemme, että emme voi selkeästi puhua kaikista kokemuksistamme ja kenties siksi vaikenemme niistä.

Vaikenemisesta syntyy vaikutelma, että kokemus puuttuu.

Vaikenemisen puutteesta syntyy vaikutelma, että ymmärrys puuttuu.
   
Jäljelle jää kysymys siitä, voimmeko toisintaa kokemuksen identtisenä toiselle ja saavuttaa hiljaisen yhteisymmärryksen siitä millaista on se, mikä todella on, mutta mitä emme käsitä.


Mitä tuli kirjakulttuuriin ja ayahuoscatrippien jälkeiseen epätoivoon kirjoitetun sanan suhteen, se oli yleinen kokemus. Läntinen maailma oli kirjakulttuurin pauloissa. Castanedan kuvaamassa shamanistisessa kulttuurissa suhtauduttiin epäluulolla kirjoitettuun sanaan. Ei siksi, että ei oltaisi osattu kirjoittaa, vaan muista syistä. Muistilehtiötä ei noin yleisesti pidetty "näppäränä välineenä”.

Ensimmäisen ayahuoscattrippinsä aikana Koleeramäki oli yrittänyt puhua professori Tuomon kanssa. Se nauratti kun tajusi lausuttujen sanojen kirjaimellisen mielettömyyden ja koko puheen mahdottomuuden siinä tilassa. Kieli hajosi. Lopulta huulilta tuli tavuja epämääräisessä järjestyksessä.

Lausuttu tai kirjoitettu sana saa uuden merkityksen kun käsittää että tietoisuus ei synny aivoissa enempää kuin TV-ohjelmat laatikossa. Laatikko on vain liian pieni, ainakin Koleeramäen itsensä tapauksessa. Ellei ole käsitystä matrixin takaisesta, sanat voi käsittää vain väärin. Ja siitä kehkeytyy väärinkäsitysten harhapeli. Paljastuu, että historian (negatiivisessa mielessä) estää toistumasta vain tietoisuusvälineitten oikeaoppinen käyttö. Mikään muu lääke ei auta. Ei ainakaan tässä meidän tapauksessamme, ajatteli Koleeramäki. Kaikista vähiten auttaa valtavirtaisen kirjakulttuurin, houreiden, harhojen, ohjatun propagandan levittäminen.

NAISEN MUISTI

Sotaan tuli lähtö. Mies otti vaimonsa käsittelyyn. Kaksi viikkoa nai varastoon ja lopuksi veteli nahkavyöllä siinä tietoisuudessa, että miehen muisto säilyy naisen mielessä yhtä kauan kuin vaikutelmat takapuolessa.

23.9.2018

Hän erehtyi luulemaan minua kuolemakseen.   Hän puhui niin kuin ihminen joka haluaisi vielä elää, anelevasti.

Vainajien kunnioituksesta ei ole mitään pahaa. On syytä kysyä : tietääkö vainaja yhtä paljon kuin universumin luoja.

Maailmat ovat ehkä syntyneet luonnonlakien mukaisessa dynaamisessa prosessissa. Me emme kysy kuka maailmat luo. Vaan kuka pingottaa kosmisen taustakankaan jossa vallitsee tyyni rauha. Ja eikö myös Shakespearen Myrsky tapahdu juuri siinä.

21.9.2018

MANA MANA

Tytöt lentävät Courchaveliin
Pojat manan majoille
Kulttuuri ei ole toveruutta
vaan olemassaolon sotaa
Muumilaaksoksi kirottu
metsäorgioiden tapionpöytä
josta jokainen haluaisi paeta
Yössä sukeltavat mustat linnut
Niille poisannoin soittimeni 
Niille poisannoin nimeni

 

19.9.2018

PARANOIDISUUS

Solipsismi on filosofinen selitysmalli paranoidisuuden kokemukselle. Solipsismin filosofisen tiedostamisen avulla paranoidisuuden kokemusta voi lievittää. Viimeinen tuomio on tila, jossa kovin innokkaasti kuljetaan leimakirves kädessä. Casanova sanoo, että aikansa Rooma oli helvetin esikartano siksi, että se oli täynnä puolisivistyneitä ihmisiä, jotka vaanivat toisiaan.

Paranoidi kokee, että toiset ihmiset vaeltavat kummallisesti yhden ihmisen vainoaminen ja rankaiseminen päämotiivinaan. Maailman hienomekaniikka rakentuu kaikenkattavaksi rangaistuslaitokseksi ja kidutuskojeeksi. Paranoidin maailma on koko ajan menossa pahempaan suuntaan. Paranoidi ottaa kaikki maailman rumat ja tyhmät ihmiset henkilökohtaisena vittuiluviestinä universumilta tai pahansuovalta, kateelliselta ja alhaiselta, vähäisimpäänkään anteeksiantoon kykenemättömältä Jumalalta. Syvimmällä tasolla paranoidinen kokee henkilökohtaista syyllisyyttä kaikista maailman epäkohdista, jotka ovat olemassa vain siksi, että maailma on sellainen kuin paranoidi itse on.

KULTTUURISOTA

Kirjallisuus ja kirjailijuus ei ole kovin tärkeää, eikä sille kannata uhrata mitään, ellei tietoisuus ole todella merkittävästi avautunut. Omien harhojen levittäminen toisille suurempina painoksi on rikos ihmisyyttä vastaan, ja sitä suurempi rikos mitä myöhempiä aikoja eletään (jos kyseessä on paperikirja, se on aina ympäristörikos). Kaikkeen kirjalliseen puuhasteluun, missä ei ole kysymys vakavasta etsimisesta parhailla ja tehokkaimmilla tiedossa olevilla välineillä, tulee suhtautua jyrkän kielteisesti. Etsiskelyn vaiheiden raportointi taas ei kaipaa itseään suurempaa huomiota.
  
Tarkoittan sitä, että kirjakulttuurista on tullut kokonaan yhä pelokkaammin ja supistuneemmin immanenttia koskevaa. Luullaan että kaikki mitä on voidaan ilmaista toiminnan kautta. Myönnän toki, että kirjamuoto toimii hyvin, kun muodolla rajataan puhtaasti immanenttia aihetta, kuten vaikka adaptiivinen suodinteoria. Mutta kulttuurisen tietoisuutemme ongelma ei ole immanentin inventaari, jonka osaamme erittäin hyvin. Ongelma on se, että tietoisuutemme ei käsitä muuta kuin immanentin.

Immanentti ja transsendentti ovat epäselviä, käytössä vääristyneitä käsitteitä, Castanedan käsitteet tonaali ja naguaali ovat kontekstissaan selvempiä.

Insinööri, joka pitäytyy tiukasti immanentin piirissä, on minulle vain asiansa osaava ammattimies, jonka kanssa tulen toimeen. Mutta kaunokirjailija, joka pyrkii samaan on pelottava kiihkoilija-sekopää, liskojen palkkasamurai, pahimmassa tapauksessa demaripsykiatri Lauerma tai Ilkka Taipale, jonka vastaanotolle kiikutetaan kallonporattaviksi CIA:lle kielteisiä sisältöjä julkaisemaan pyrkivät "hullut" kirjailijat.

KERTAUS - RECAPITULATION

Kertaus on opintojen äiti. Pelkästään omien Castanedaa käsittelevien blogitekstieni läpikäyminen todella ajatuksella vei minulta koko kesän. Työ oli todellakin oikeaa työtä, mutta opin prosessissa paljon uutta itsestäni ja Castanedasta.

Castaneda esittelee The Active Side of Infinityssä kertauksen (recapitulation) käsitteen. Metodissa tehdään nimilista kaikista elämässä vaikuttaneista ihmisistä viimeisimmästä tuttavuudesta ensimmäiseen, eli omaan äitiin. Jokaisesta ihmisestä kirjoitetaan ylös paitsi perusasiat myös jokainen muistiin palautettava yksityiskohta. Tärkeää on se, onko jäänyt kyseiselle henkilölle jotakin velkaa, tai onko henkilö itselle jotakin velkaa. Soturi ei jää kenellekään mitään velkaa.

""The way sorcerers perform the recapitulation is very formal," he went on. "It consists of writing a list of all the people they have met, from the present to the very beginning of their lives. Once they have that list, they take the first person on it and recollect everything they can about that person. And I mean everything, every detail. It's better to recapitulate from the present to the past, because the memories of the present are fresh, and in this manner, the recollection ability is honed. What practitioners do is to recollect and breathe. They inhale slowly and deliberately, fanning the head from right to left, in a barely noticeable swing, and exhale in the same fashion."He said that the inhalations and exhalations should be natural; if they were too rapid, one would enter into something that he called tiring breaths: breaths that required slower breathing afterward in order to calm down the muscles."And what do you want me to do, don Juan, with all this?" I asked."You begin making your list today," he said. "Divide it by years, by occupations, arrange it in any order you want to, but make it sequential, with the most recent person first, and end with Mommy and Daddy. And then, remember everything about them. No more ado than that. As you practice, you will realize what you're doing."" Castanda
 
Jos ajattelee Proustin romaania, teoksen metodi on donjuanshamanistinen rekapitulaatio. Casanovan muistelmat taas edustuvat tälle seksuaalimaagille toista donjuanshamanistista metodia: "collection of the most memorable events of life".

Nykyihminen voi jäljittää metodin esimerkiksi Facebookin avulla. Pitäen mielessä, ketkä eivät ole FB:ssä, ja keitä FB-kavereita ei ole koskaan tavannut.

18.9.2018

H.S. ARKKO: TOTUUS PALAA. JOUNI MÖMMÖN MAAILMA

"Jouni Heikki Mömmö (joskus myös Joni Mömmö, 15. joulukuuta 1955 – 26. lokakuuta 1991 Joensuu[1]) oli suomalainen muusikko, joka tunnetaan Mana Mana -yhtyeen laulajana, kitaristina ja laulunkirjoittajana.[2] Kuolemansa jälkeen Mömmöstä on muodostunut suomalaisen rockin kulttihahmo.[3]" Wikipedia 
H. S. Arkon Mömmö-elämäkerta on tärkeä kulttuurihistoriallinen dokumentti, koska se perustuu laajaan haastatteluaineistoon, joka kokoaa yhteen keskeisia Suomessa 1970-80 luvuilla vaikuttaneita rock- ja huumekulttuurin juonteita antisankarion, paranoidin skitsofreenikon Jouni Mömmön näkökulmasta. Antisankari on suomalaisessa kulttuurissa tärkeä hahmo, koska alkuvoimaisten maagisten yksilöiden alaspainamisesta (ks. Elias Lönnrotin patsas, jossa kolonialistin alaspainama Väinämöinen) ja ihmisen sielun hajo(tt)amisesta saatava energia on pimeän postmodernin maailman keskeinen käyttövoima. Jossain mielessä voi tulkita, että kapitalistisen spektaakkeliyhteiskunnan kulttuurissa sen nykyisen kaltaisessa harkitussa kulttuurikritiikkittömyyden tilassa, on kysymys hyvin pahaenteisestä rituaalisesta ihmisuhrauksesta tai kannibalismin ympärillä pyörivästä tuottoisasta liiketoiminnasta. Tämän sotkun luotaaminen taas on luonteeltaan rikostutkimusta, joka vaatii avukseen parhaat mahdolliset tietoisuusvälineet, tarkimman näkökyvyn ja hämäryyksissä Jari Aarniota vähemmän ryvettyneen tutkijan.
  
Arkon teoksessa onkin koko ajan ikään kuin (kosmisen tason) oikeuskäsittely käynnissä. Onko Mömmön harhat pojimmiltaan "harhoja" vai harhoja. Onko jälkimodernin yhteiskunnan totuus pohjimmiltaan "totuus" vai totuus. Ja lukijan kannalta samaistumispinta asettuu näin: onko meidät heitetty maailmaan olemaan vai alistumaan. Tämä on magian (sisäinen hiljaisuus, maailman pysäyttäminen, seksuaalimagia, pieni kuolema virtaavana tilana) lähtökohta: todellistanko minä maailman, vai maailma minut. Syvin harha on se että harhan tilassa harhojensa massalevittäminen ihmisille olisi muuta kuin harhan syventämistä. Kulttuurin synty ja tietoisuuden puhdas ydin ei ole ilmiasussa, spektaakkelissa, facessa, pärstäkertoimessa, vaan pohjavirtauksessa.

Jouni Mömmölle, Upsalassa ja maailman satanismipääkaupungissa Turussa koulutuksensa saaneelle seksuaalimaagikolle ja psykedeelisten huumeiden bilekäyttäjälle, LSD ei toimi vain silmien avaajana ja harhojen poistajana, vaan myös harhojen lisääjänä. Tietäjä on harhattomuus, mutta skitsofrenia on tietäjän varjo.
 
Mömmö ymmärtää, että ykseystietoisuuden ulkopuolella ihminen on toiselle vain jonkinlainen toveri (yleensä susi) harharetkellä, jonka soisi olevan rakkaudessa kaunis. Arkon käsittelyssä Mömmön harharetki on paljasrujo. Murheen laaksona kajastavan maailman taivaskuvussa loistavat tähdet tuskin ovat mitään tavoiteltavaa: ne vain näyttävät kaukaisilta auringoilta. Intergalaktisilla aluksilla ei pääsee karkuun kauemmas kuin oman kirjahyllynsä taake katselemaan elämäänsä filminauhalta. Massakulttuuri on turhaa muuna kuin viestin perillemenon takaavana tilastotieteenä. Teoksessa moneen kertaan mainittu Carlos Castanedakin kirjoitti vain yhdelle: pullopostia itselle.
 
Muutamien kirjaan lisättyjen muistilehtiöstä otettujen valokuvien perusteella ajattelen, että nykynuorisolle niin yleinen merkityksettömyyden kokemus oli Mömmölle keskeinen. Kirjan perusteella on lopulta vaikea sanoa, mitä Mömmö ajatteli vai ajatteliko mitään. Käsitteellistyvää substanssisisältöä päähenkilöön liittyy jokseenkin vähän. Jokainen voi tietysti kuvitella Mömmöstä mitä haluaa. Kenties hänelle oli selvää se, että spektaakkeli on paljon syvempi ja ihmisten tietoisuuden puute paljon täydellisempää kuin 1970-luvun vasemmistoaktivistit olisivat voineet ikinä keksiä. Tämä on syy miksi vasemmistosta ei voi odottaa enempää tänäkään päivänä. Vasemmisto on jättänyt kotiläksyt tekemättä. Vasemmiston pelkurit ja älylliset lorvijat eivät ole ottaneet käyttöönsä kaikkia tietoisuuden hahmottamiseen käytössä olevia keinoja, joiden haltuunoton väistelystä Mömmöä ei voi syyttää. Pelkuri ja paskahousu Mömmö ei ainakaan ollut. Mutta jotain meni psykedeliakulttuurin ensimmäisessä aallossa pieleen. Nykyään tietoisuussukellusta harjoittaa lähinnä oikeisto, salaisesti.

"Ette voi pyörittää tietokoneitanne, muotitalojanne, kustantamoitanne, hemmetin aikakauslehtiänne, ette yhtikäs mitään ilman, että teillä on avaintehtävissä psykedeelisiä ihmisiä. Tämä on Amerikkalaisen Luovuuden suuri julkinen salaisuus. On yksinkertaisesti tullut aika tulla ulos kaapista." - Terence McKenna

Kuten Terence McKenna yllä toteaa, spkektaakkeliyhteiskunnassamme tänä päivänä havaittava luovuus perustuu tietoisuuskeinoihin. Hollywoodelokuvat, Walt Disney, popkulttuuri tihkuvat sitä. Mutta näitä keinoja ei juuri käytetä avaamiseen vaan spektaakkelin yhä täydellisempää suggestioon. Siksi, voi olla, että ihmiskunnan tarina ei ole päätöksessä ilmastonmuutoksen tai ekologisen katastrofin takia vaan siksi, että ihmiskunnalle käy niin kuin Mömmölle kävi. Jos ihmisen sielu kuolee, se ei kapsahda niiden nilkkaan jotka eivät tiedä, että ihmisellä on sielu. Ignorantit tulevat yhä hitaammin tietoisesti kunnes kukaan ei enää tule tietoiseksi ja kaikki haihtuu olemattomuuteen kuin mekaaninen uni. Ihminen lakkaa olemasta, planeetan sielu kuolee, Autio maa on paitsi konkreettinen lopputulos myös symbolinen kuva.

Tämän pimeyden kartoittamisessa Mömmö oli monella tapaa edelläkävijä. Nykytodellisuudessa mielisairaala harhoineen on jo karannut Paiholan ovien ulkopuolelle. Paranoidi skitsofrenia näkyy orwellaisessa yhteiskunnassa, esimerkiksi älyttömissä vailla mitään todellisuusperustaa olevissa vainoharhaisissa kuvitelmissa. Mana Manan raskasmetalli kuulosti jo 1980-luvulla samalta kuin kapitalistisen realismin orwellaista hengenilmastoa analyyttisimmin blaastaava blackmetal nykyään. Viitekehys voidaan asettaa jonnekin amerikkalaisen Swansin (perustettu 1982) ja ruotsalaisen Bathoryn (perustettu 1983) välimaastoon. Kirjassa kuvailtujen live-esiintymisten surkuhupaisa jäsentymättömyys palautuu mielestäni kokonaan siihen tunnettuun tosiasiaan, että aito shamaani ei voi julkisesti esiintyä itsenään (vaikka taitava näyttelijä voi esiintyä shamaanina).
  
Arkon kirjoitustyyli sisältää töksähtäviä stereotyyppisiä ja ennakkoluuloisia psykologisoivia luonnehdintoja, mutta tulkintahorisontti saattaa yllättäen kääntyä päähenkilöä latistaviin tulkintoihin mukaanlähtijää vastaan. Pääsääntöisesti Mömmö on hullu ja maailma (Jukka Orma sen selväpäisimpänä edustajana? Jos Mömmö on antisankari, eli tarinan protagonisti, onko Orma hänen antagonisti?) terve, mutta hetkittäin tulee käänne, jossa kuvio on toisinpäin ja päähenkilöön suhtaudutaan lämpimällä sympatialla. Tavallaan juuri tämä kirjoitustyylin sisäinen bipolaarisuus, valon ja varjon jyrkkä ja nopea liike tekee teoksesta elävän ja mielenkiintoisen: kyseessä ei ole vain suojatussa asemassa historioiva tohtorissetä, joka olisi palkattu lakaisemaan Jouni Mömmö -niminen kauneusvirhe suomirockin aatelishistoriassa maton alle.

Viimekädessä kukaan ei ole hullun säkenöivältä voimalta (ja hänen pahaenteisesti leviävältä todellisuustulkinnaltaan) turvassa, ennen kuin hänet saadaan taas lukkojen taa ja harmiton tähteyden, kunnian ja omaisuudenkokoamisen maailma siltä erää pelastettua. Tätä Mömmön tarina ainakin jollakin tasolla symboloi, ellei suoranaisesti (liioittelematta tai kukaties aliarvioimatta henkilön tosiasiallista vaikutusta) tarkoita.

MÖMMÖ








Se valittaa ja itkee
jolla on väärä nimi
Väärä uteliaisuus
Vääriin asioihin
Vain hienossa kehossa
Tapahtuu hieno elämä
Hieno runous
Mutta se on turhaa
Teit työsi hyvin tai huonosti
Ihminen tapetaan
Ihminen väsytetään
Eikä siinä innostus
auta
Sitä sanotaan tapionpöytäkuuseksi, maatamyöten leviävästä kuusesta tuossa löytämälläni kai sitten pyhällä paikalla. Tapionpöytäkuusi on metsänväen pyhä paikka, ei vainajien. Istun euroopan vanhimmassa satamassa tuntemattoman linnoituksen raunioilla. Kukaan toinen ei ole löytänyt tätä paikkaa. Historia on sitä miltä maailma on lavastettu näyttämään. Sitä löytyy, mitä maahan on piilotettu löydettäväksi. Totta on vain tämä hetki. Ihminen on karhun jälkeläinen. Venäjä on karhu. Esi-isiltä älä kysy mielipidettä siitä. Se on kokoajan toinen.
Missä on länsimaisen kulttuurin kova ydin? Ei selvästikään tietoisuusvälineissä tai uskonnollisessa mystiikassa. Ei: se on tonaalin ja naguaalin tuolla puolen: matematiikassa ja kybernetiikassa. Estimointi, optimointi, koneoppiminen ja sen taustalla oleva matematiikka, jota ovat 1700-1800-luvuilla luoneet Gaussin kaltaiset nerot, se on sitä kovaa shittiä jota on Veda-kirjoista turha etsiä. Tässä kulttuurissa vapaudeksi koetaan se, ettei tarvitse tietää sen perustavista asioista yhtään mitään.

17.9.2018

Mies näytti siltä kuin olisi otettu Lauri Tähkän vasen kasvopuolikas ja pantu yhteen peilisymmetrisen kopionsa kanssa.
Solipsistinen kokemus tarkoitti Pacmanille sitä, toisinaan rouskuttaessa pelikentän keksejä ja väistellessään toisia, hänestä tuntui siltä, kuin toiset olisivat olleet sääntöohjattuja ja hän itse ainoa, jolla oli takanaan oikea peluri. Se oli tietysti harhaa. Hän ei huomannut edes sitä, kuinka koko peli siirtyi näytönsäästömoodiin.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com