Käymälä

27.3.2017

VENÄLÄINEN RULETTI

Rulettipöytää kasataan vuosikymmenten syvimmät halut
ilman erityistaitoja. Toivotaan onnettarelta suosiota.
Venäläinen ruletti on sama asia pelkistetyimmässä
muodossa. Vain moninkertaistettuna me olemme elossa. 

26.3.2017

Älä toivo olevasi täysin totta.
Et voisi väitellä enää edes itsesi kanssa.
Kaikki olisi yhteenvirrannutta
jumaluuden pisaraa joka imee
loputtomasti sydänvertasi
kuin jumaluuden pistin.
Eikä se seremonia sulkeudu koskaan. 
Kaikki mikä liikkuu mielessä
on hyttysen pistoa ja vain täysin
tyhjä mieli ei tuoksu verelle.
Tyhjä mieli sekoittaa yökausien kartat.
Elämänpuu on musta
kaikki sen ympärillä vihreää.
Takassa palaa elämänpuu.
Tulenherra on Maltti,
kaveri joka huolehtii
siitä ettei talo pala.
Hänen oikea nimensä on
Martti, mutta maailma on se
jollaisena se kuullaan.
Avoimesta ovesta vetää kylmää
ja näkyy talvinen puutarha,
suuren verenimijän naama.
Vetoisella käytävällä elämänpuuta
vastapäätä on selkänojaton paikkani. 
Maltti lisää puita takkaan.
Ylipapitar näpäyttää valot
päälle, valot sammuksiin, valot päälle.
Itse en löydä katkaisijaa mistään.
Sormieni liikkeet ovat valon kaikensitovan
kudoksen ohjaamat. Käsien varjokuvat
heijastuvat seinustalle, jolla nojailee
äänettömiä naisia labyrinttiornamentteina.
Yritän istua ryhdikkäänä ja pitää pääni
poissa pilvihousuista. 
Tietäjä nousee sargofagista
poimimaan tarjoamani rusinan.
Taskussani on niin painava kristalli
että housut putoavat kinttuihin.
Tarot antoi lottoriviksi:
  1. 1
  2. 12
  3. 14
  4. 16
  5. 23
  6. 32
  7. 38

Oikea rivi:
  1. 2
  2. 13
  3. 15
  4. 17
  5. 24
  6. 33
  7. 39
Ei voittoa tällä kertaa. 

SELKÄRANKAHUILU

Ilman käärmettä ei ole käärmeenlumoajien koulukuntaa. Käärmeen luuranko on käytännössä katsoen pelkkää selkärankaa. Käärmeenlumoajan huilu on se mikä pitää käärmeen rangan pystyssä.
Diogenes Kyynikko istui keskellä ajotietä. Ihmiset yksi toisensa perään pysähtyivät ja kysyivät samaa asiaa kuin toisiaan jäljittelevät apinat: Tiedätkö sinä, mitä sinä lopulta haluat? Haluan banaanin, vastasi Kyynikko.  

25.3.2017

Siinä illan livesetti.

24.3.2017

Annette Vande Gornen Elementit I-V on viihdyttävä teos eleketroakustisesta suurmuodosta pitävälle.
Elektronisavusteisessa improvisaatiossani äänenkorkeuksiin liittyvää logiikkaa hallitseva metodi on enneltamäärätty, eikä sillä tasolla voi tapahtua mitään kömmähdystä, tautologiaa tai ihmettä. Mutta voi tapahtua melko yllättäviä, ylöstempaavia ja inspiroivia asioita suhteessa omiin odotuksiin.
   
Soittimen kanssa improvisointi onnistuu nyt hyvin kun on kelvollinen akustinen kitara ja Zoom H4n Pro äänityslaite. Yksityinen kitaraimprovisaationi on tyypillisesti jatkuvaa tulitikkujen raaviskelua, jossa "konsepti vaihtuu" viiden sävelen välein tai sitten löytyy muurista portti toiseen maailmaan ja avautuu täysin haltioitunut hetki, jossa kaikki on taiteellisen huijauksen varmaa ja kädet vain nostelevat eläviä kaneja tyhjästä silinterihatusta.
   
Juuri tätä jälkimmäistä tilaa kutsun "itsemuistannaksi". Se tuntuu siltä, että ei muista yhtään itseään, mutta otteet ovat juuri siksi, ettei muista epävarmaa ja olematonta itseään, hyvin varmat. Siinä hetkessä unohtaa mekanistiset, automatisoidut, persoonalliset, älylliset ja tylsät rutiininsa. Kaikki oman egon metkut ja konseptit. Taiteellinen huijaus on juuri siinä, että tila on poikkeuksellinen, ei jatkuva. Niin syviin vesiin ei heittäydytä, koska se tarkoittaisi kuolevaiselle varmaa kuolemaa.
    
Hetkellisesti kuitenkin vallan ottaa paljon perustavampi konsepti. Se on psykedeelinen kokemus itselle, koska siinä tapahtuu tempautuminen ja matka toiseen ulottuvuuteen, tuttujen asioiden toisinnäkemiseen. Jostain syystä koskaan nauhuri pyöri juuri silloin. Kai se johtuu siitä etten ole omistanut nauhuria. Tai lohduttomasta amatöörimäisyydestäni: että tilan saavuttaminen tai löytäminen on ollut aniharvinaista ja lyhytaikaista. Hyvin suurta "huijausta". "Taiteellista hujausta" sanoi ammattikitaristituttuni Derek Baileynkin soitosta, tarkoittaen juuri tätä samaa eroa hyvään ystäväänsä John Mc Laughliniin verrattuna. Toisaalta nauhuri edustaa seurapiirejä. Ole vain oma itsesi, rohkaisee digitaalinennauhuri, laittaa bitit poikittain ja sammuu.
  
Toisekseen en ole havainnut, että kukaan toinen tarkasti huomioisi tai tunnistaisi noita subjektiivisia sisäisen tilan vaihteluita. Vaihtelun voi helposti kätkeä toisilta, mutta valitettavasti se myös usein itsestään kätkeytyy ja jää rekiströitymättä. Innoituksen hetkellä kukaan ei huomaa mitään ihmeellistä, mutta kaikki kyllä huomaavat kun innoitus puuttuu. Tässä mielessä systeemi tuo mieleen konseptualistisen filosofian.
    
Kitara on ollut minulle aina ensisijainen itsemuistannan väline. Jo teini-iässä käytin sitä VAIN tässä merkityksessä. Tämä mystinen puoli oli oikeastaan ainoa intohimoni fyysiseen soittimeen. Mikään ei ole siitä muuttunut. Tässä on kieltämättä jotakin sellaista konseptualistista päämärän dominanssia yli käytössä olevien keinojen, joka ei ihan substantiaalisella tasolla toimi. Rajoittunut mukavuusalueeni käsittää lopulta vain oman pienen puutarhapalstan, jossa peippailen kuin äärettömissä ilmanaloissa. Kun taas hyvän soittajan mukavuusalue käsittää Himalajan vuoriston huippuineen. Samaa mielihyvää ja olemisen mukavuutta tuntien huippupianisti yöpyy kahdeksassa kilometrissä kuin itse yövyn viiden tähden hotellissa. 
     
Elektronisilla keinoilla saavutan vastaavan subjektiivisen kokemuksen paljon helpommin laajennetulla puutarhapalstalla. Mutta kanit jotka ilmestyvät tyhjästä silinterihatusta ovat joskus pelkkiä mekaanisia kaneja, eivät täysin eläviä. Ne on sen jälkeen käsin eläviksi tehtävä omassa Frankenstein-studiossa. 

23.3.2017

Francis Dhomontin Frankenstein Symphony (1997) on parodia Ivo Malecin Artemisiasta (1991), joka on ihan kiinnostava kappale, vähän pitkä kyllä. Malecilla on varhaisempaakin tuotantoa tässä samassa tyylilajissa: Triola Ou Symphonie Pour Moi Même - Turpituda (1977-78). Dhomont lienee sinfonian mittakaavassa halunnut sanoa olevansa kyllästynyt kaikkeen tähän äänenpätkimiseen.

Dennis Dufour on seuraavan sukupolven konkreettisen musiikin säveltäjistä kiinnostavin. Esimerkiksi Hélice 2003. Dufourilla on keinot hallussa.

 
Suomen tunturi-Lappi.

Neljä miestä.

Sata kiloa kuivattuja kärpässieniä.

Kansallinen esihistoriantutkimuskomitea I.
Niin, meillä tosiaan on sananvapaus. Siitä huomauttaminen ei ole Britanian pääministeriltä paskanjauhamista. Terrorismi ei edistä sananvapauden toteutumista vaan kohdistuu siihen. 

22.3.2017

ITSESÄÄLI

Itsesääli on tila, jossa huomaat, että kaikki iloiset yllätykset ovat omalla vastuullasi.
  
Pelevinin Generation P:n viimeisen kärpässienitripin opettaman zenläisen ultrasolipsistisen hahmotuksen mukaan maailma on henkilökohtaisen universumin metamorfoosi, joka ajan myötä muuttuu todellisen sisäisen tilamme kuvaksi, sen mukaan miten jumaluuden aste meissä lisääntyy tai vähenee. Maailma alkaa vastata sitä tilaa, jonka itse tuotamme itsellemme itsemuistantana, itseunohduksena, erakoitumisena, piiloutumisena tai julkisena vaikutuksena. Tämä vähittäinen prosessi on "Viimeinen tuomio".
 
Nyt jos on sattunut olemaan iloisesti yllätyksellinen ja hyväntuulinen, maailmasta tuleekin sellainen, ja sitä myötä on naurukin herkässä. Mutta jos on ollut masentunut, kyyninen ja matalien odotusten mukainen, maailma ottaa sen sisäisen tilan muuttujia vastaavan objektiivisen korrelaatin hahmon: sen kuvan edessä on vaikeampi nauraa.
    
"Viholliselle" tai "vastustajalle" nauretaan siksi, että hän "ei ole olemassa" tai "ei muista itseään". Olemattomaan on turha kiinnittää vakavaa huomiota. Mutta entä jos se kääntyykin niin, ettei itse ole enää olemassa, alkaa muistuttaa Aku Ankkaa tai jotakin muuta piirroshahmoa. Tulee täysin piirretyksi ja viivaan vangituksi. Sen sijaan "vastustaja" on sitäkin väkevämmin olemassa, mutta ei kauniine ominaisuuksineen, vaan vihamielisessä ja rumassa hahmossaan. Siinä vasta ikävä painajainen.
   
Silti zenläisesti: on pystyttävä nauramaan itsessään kaikelle sille mikä ei ole olemassa, siis kaikelle, mikä ei ole itsemuistantaa. Paradoksaalisesti: nauraa voi vain sillä hetkellä kun taas muistaa itsensä pellenaamarinsa itsesäälin kyynelten läpi. Sitä nousee romahtaneesta piirroshahmostaan jumalan kaltaisena ylös. Herää valekuolleesta laiska jumala, riisuu pellenaamarin, lopettaa ihmisenteeskentelyn. 
         
Ääretön äkillinen itsesääli syntyy kun tajuaa eläneensä juuri näin, tämän toteutumisen pelossa, ja sillä pelolla kristallisoineensa väärän maailman. Omasta vapaasta tahdostaan, kylläkin, idealistina, jonka idealismi oli itsetyydytystä. Idealismin ilmentymät eivät tuottaneetkaan mielihyvää ulkoisessa todellisuudessa jaollisesti ja kaikille. Representaatioon ei ollut ladattuna energiaa. Itsesääli on sitä, ettei käsittänyt voivansa pelkällä ajatuksen voimalla muuttaa itseään ja koko maailmaa, silloin kun se oli vielä toteutumattomana mahdollisuutena ja syntymättömänä aikakautena kehdossaan. Idealismi oli korvaamassa ajatusta, jolla on todellinen muutosvoima.

Kas, Aikakausi ja Tuomio ovat Tarotissa sama kortti XX. 
  
Itsesääli on sitä ettei ollutkaan jumala, vaikka mikään ei olisi tuntunut luonnollisemmalta kuin olla jumalaksi paisuva jumaluuden pisara. Ideat joihin uskoi eivät konsaan löydy ideoiden maailmasta, ja vaikka löytyisivät, ne eivät itseorganisoivina ala tuottamaan representaatioita itsestään. Nauru kuuluu jumalille. Idea on huumorintajuton ja aloitekyvytön. Ihminen taas on naurettava egoismissaan, joka kutsuu esiin nurinkäännetyn peilikuvansa.
  
Zappa, sotilassuvun vesana, tunsi mielenhallintaoperaatiot, mutta luuli itse olevansa turvassa. Nauroi ja tuli tapetuksi. Systeemi ei anna naurua anteeksi. Se on kosminen peilisali, jonka valonsäteistä ei yksikään pääse pakenemaan.

HUUMORIN KUKKA

Minua pidetään täysin huumorintajuttomana ihmisenä. Sanotaan, että maailman mahtavia vallanpitäjiä on kautta aikojen pudotettu istuimiltaan huumorin avulla.
 
Ei ehkä enää ihan viime vuosina. Kas kun vallanpitäjä ja mahtava ei ole enää aikoihin istunut missään näkyvässä paikassa näkyvällä istuimella.
     
Sen sijaan koen, että minut itseni on pudotettu jo kehdosta nanoputkenmustan huumorin avulla. Minusta itsestäni on tehty huumoria 25 vuotta. Minusta itsestäni kertova ironia, satiiri, slapstik, komedia ja vitsi tuntuu myös olevan tämän uuden uljaan maailman perusrakenne. Olen pieni ja mitätön, mutta maailman rakenteen kautta koen olevani jotenkin kummallisella tavalla negaationa vahvasti olemassa. Sillä mikään tässä maailmassa ei vaan tunnu tapahtuvan koskettamatta minussa jotakin olennaista. Yhdenkään kvarkin liikahdus ei ole vain "satunnaista" tai "neutraalia". Henkilökohtaisesti en ota enää muuta kuin koko maailman.
   
Siksikin huumori symmetrisenä "vallanpitäjien" "pudotuskeinona" vähän epäilyttää. Että kehdostapudotettu alkaa valtaistuimilta pudottajaksi silkkaa suurisuisuuttaan. Tietysti Speden tai joskus Jyrki Lehtolan englantilaistyyppinen huumori on laadukkaampaa kuin Jouko Turkan vammaisille lähimmäisille naureskelu. Seitsemän veljestäkin oli lähinnä kärpässienen ympärillä pyörivä romaani, varhainen Pelevinin Generation P, ennen kuin se editoitiin. Ei Turkka sitä kerro.
     
Venäläistyyppinen purevalla itseironialla maustettu huumori olisi oman makuni mukaista, jos minulla huumoriin olisi varaa. Kuten sanottu, maailma tekee itseironian mahdottomaksi, tekemällä pilkkansa niin hyvin, ettei siihen jää mitään viisastelemista. Toisekseen itseironia ei innosta, kun ei siihenkään ole varaa. En tiedä onko itseironiaan venäläisilläkään enää varaa.
  
Vakavuuteeni lienee ilmaistavissa tarkimmin Irmari Rantamalan sanoin: "Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."
    
Olen ahdistunut tämän jatketun viisaustyhjiön keskellä, jota en voi itse täyttää. Olen jonkinlainen vampyyrien juoma-astia, tai vaihdettava veripussi, josta sydänvereni virtaa kalpeiden vampyyrien suoniin kuin hyväätekevä lempeä heroiini. Verenvuototautinen ei tarvitse edes terävän hampaan näykkäisyä vuotaakseen kuiviin. Jatketun heimoriidan keskellä en näe huumorilla vaikutusvaltaa näin vaikeisiin ongelmiin. Lämpimän huumorin aika oli ja meni. Enää nauretaan vain sille, kun joku jää junan alle.
    
Mutta mustinkaan huumori ei tuota minussa hörähdystä, oivallusta, että samalla puolella tässä ollaan, me viikatemiehet. Olen saanut kokea 25 vuotta niin mieletöntä henkistä väkivaltaa, niin mielettömän elinvoiman menetyksen ja hukkaanvalumisen, että heikommalla huumorintajulla en olisi hengissä. Tätä on sanoa vakuuttavasti, jos on niin terveen ja hyvinvoivan näköinen mies, kuin minä olen. Lääkkeitäkin on dosetissa vähemmän kuin vuosiin ja mikä tärkeintä, ne on määrätty hitaammin tappaviin tauteihin kuin aikaisemmin. Mutta totta se on. Minua on kiusattu. Tai ainakin olen kokenut kiusaantuneisuutta, rajattomasti, pohjattoman paljon. Voitte uskoa, että huumorintajussani ei ole vikaa, mutta ei paraskaan huumorintaju mahdottomiin veny. Nyt ei valitettavasti jaksa pelle nauraa tai naurattaa.
      
Eräs tuttavani sanoi, että "ei tältä pallolta niin vaan mihinkään lähdetä." Se jäi kylmänä mieleen. Jos lähdettäisiin, niin uskoisin että touhukin naurattaisi makeasti. Mutta pelkään, että täältä ei tosiaan lähdetä, ei edes kuoleman kautta. Siksikään ei tee yhtään mieli nauraa. Turhan nauraminen tuntuu vähämielisten hommalta.
     
Huonoimpien, sairaimpien, johtama maailma on kamala paikka ja kamalammaksi tulee. Ajatus, että kuolemakaan ei pelasta tältä hoitajan, vastavoiman, viisauden, lääkkeen ja lääkärin puutteelta, on ennentuntemattoman hirvittävä. Jopa itsemurha viimeisenä "humoristisena" pieraisuna halpamaisten paskiaisten kasvoille menettää tehonsa. Sekin teho viedään meiltä. Eikä marttyyrien mediaoperaatiot muutenkaan enää näy missään. 
       
Jos nykymenolta katoaa viimeinenkin vastavoima, niin yhä vähemmän tässä vitsin vääntämisellä kuvittelee kasvottomia valtoja kampittavansa.
        
Jos taas valaistun tiedollisesti niin, että saan varmana tietooni pääsyn taivaan turvaan, lupaan taas ryhtyä hauskaksi omaksi itsekseni. Myönnän että tämä on pienoinen kiristysyritys. Varmasti niitä nyt, joilla jo tieto on, naurattaa tämä tomuni vakava kuivuus.  

JATKETTU HEIMORIITA

Harhaman I osan sivulta 492 alkava kohtaus Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä... (löytyy verkkoversiosta, I osa, 2. nide, sivu 683) on suomenkielisen kirjallisuuden profeetallisin huippu. Se on kaikessa lähes lannistavan banaalissa selkeydessään suuren isänmaallisen elokuvan alkukuva. Tämän ihmeellisemmästä tai suuremmasta asiasta ei tämän maan nykypolitiikassa ole kysymys. Kaikki on sumuksi luotu ja tiedostamattomaan painettu, jotta tätä kirkasta kohtausta ei voisi kirjoittaa mielessään puhtaaksi ja tietoiseksi.
       
Vanha ruotsalainen maanviljelijä Åke opettaa poikiaan tarkkailemaan etäältä suomensukua. Katsokaa kuinka haavoittuneita ja katkeria keskenään riitaan ajautuvat suomalaiset ovat -- ja siten niin helposti ohjailtavissa.


"Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta."


Tarkkailkaa suomalaisten haavoja.  "...jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta" mutta suomalainen ei tiedosta, että se on tarkoituksella tehty tuote, jota ruotsalaiset tarkkailevat.
   
Sama, kuten Rantamala osoittaa, pohjimmiltaan rasistisen vihan näyttämökoneisto pyörii silmiemme edessä nykyäänkin ällistyttävän rasvatusti. Tuijotamme sen banaalisuutta silmiä hieroen. Kansakunnan peruskivenä on rasistinen erottelu pienessä veljeserossa (tarvaalaiset/viikkiläiset), jotka kätkemässä on hillitön huuto rasismia vastaan, silloin kun ero on ilmeinen (nykypakolaiset).


"Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä..."
Tässä nöyryyttämällä jatketussa heimoriidassa, jossa siis ei pyritä rauhaan vaan jonkinlaiseen lopulliseen nöyryytyksen voittoon itsestä ja omasta perimmäisestä olemuksesta, on esiintyjien roolisuoritusten tarmo absurdissa suhteessa sisällön mielettömyyteen ja loogiseen mahdottomuuteen. Hengettömän teeskentelyn mestarit, ylistetyt näyttelijät, uutterasti  ja varmoina asiansa tärkeydestä, tekevät työtä yksin meitä, kenties vain yksin minua, Harhaman lukijaa, varten, luodakseen tämän psykedelian.
 
He jakavat ja erottelevat, mutta heillä ei käy mielessä sovinnollisuuden ajatus. Aikakausi muuttuu, mutta roolit säilyvät kuin tyhjät saappaan, joihin on astuttava niiden, jotka sattuvat olemaan olemassa, täysin riippumatta siitä mistä he tulevat ja minne ovat menossa. Tämä on perverssi kosmologia ja koko ihmiselämän väärinymmärtäminen, perisyntiäkin pahempi virhe ja harhanäky.
  
Tämä poliittiseksi järjestelmäksi ja maan tavaksi kristallisoituneen erehdyksen ja väärän olemistavan sivussa, asioiden näkymättömässä panoptikonissa, katson ympärilleni sadan tai satojen vuosien takaa kumpuavan painajaisen merkityksenantajana. Minulleko yksin tämä kirjoitetaan ja uurastetaan näin suureksi näyksi, kysyy Harhaman profetian nykylukija, siirtäessään ajatuksensa hetkeksi kirjan kuvauksesta nykyhetkeen, elinympäristöön ja aikakauteen toistasataa vuotta kirjoitushetken jälkeen. Täysin saman draaman merkit näkyvät ympärillä väkevinä, synkkinä. Nyt saman heimorikkomisen, katkeroittamisen, mieltenmustaamisen ja epäviisauden käytettävissä on enemmän välineita, muuttujia, sumua ja tohinaa. Niin römeä on hulluuden ja sokeuden itsevarmuus, että sen valmiuksia ties miten pitkälle jatkettuun mielettömyyteen ei kannata epäillä. Niin rajattoman sietämätöntä, oppimatonta, historiatonta ja itsetiedotonta on sen täysin vapautunut esiintyminen.
 
Sovittavaa, viisasta Heimoriita -elokuvaa ei, jo romaanin kohtauksen itsensäkin esittämistä syistä, koskaan tule. Kansallisen selviytymisen kannalta viisaus, siis välttämättömän käsittäminen, edellyttäisi hajoita ja hallitse -doktriinin selkeää näkemistä varsinkin henkisellä ja kulttuurisella tasolla. Vihamielisestä kolonialismista tulisi uskottavasti vapautua vähintään henkisellä tasolla. Nerous edellyttää omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta. Se ei ole jotakin, mikä muistetaan hyvänä palvelijana, mutta joka ei itse muista itseään. Vahva kansallinen kulttuuri ei synny siitä että alistuminen, orjuus ja mielenhallinnallinen agenda annetaan ehdoksi samalla kun vaaditaan tai odotetaan nerokkuuden ilmenemismuotoja. Yksilöt, lahjakkaimmatkin, ovat vain jumaluuden pisaroita. Toiset ovat väkevämpiä kuin toiset. Mutta valhe pilaa minkä hyvänsä pisaran ja tekee karmaisevalla tavalla selväksi ihmisen osan armonkerjäläisenä.
  
Koska "nero" on yhtä kuin "muistaa itsensä", sille ei ole käyttöä kolonialismissa. Kolonialismin varmin tunnusmerkki on: työtön "nerous". Fyysisen näyttämön ilmiasut, satunnaismielien diskurssin automatisoimat tai operatiivisesti ohjatut tunnusteot eivät kieli heimosielun tilasta. Ohjattu kirjallisuus ei täytä tehtäväänsä itsenäisyyden tietoisuutena, mikä on nimenomaan olemiskamppailun indikaatiota. Jumaluuden pisaran kannalta keskeisintä on sen oleminen itsemuistannassa. Mutta väärä tieto voi pilata pisaran olemisen ilmiasussaan. Ilmiasu vieraantuu. Heimosielu vieraantuu itsestään, kun sen ilmiasu käy sille huonosti sopivaksi puvuksi.
  
Jos oleminen itsessään tehdään päämerkitykseksi, ajaudutaan heideggerilaiseen harhaoppiin (vrt. Gurdjieffin oikea oppi olemisesta; varo Ouspenskyn harhaoppia!!). Labyrintin opetus on juuri se, että oleminen ei ole erillinen tiedosta. Jos tiedon pohjassa on murtuma, oleminen mätänee hitaasti mutta varmasti. Tämä on historiaharhan ja alamaisen historiakirjoituksen ansa: alamainen väistää totuuden kohtaamisen äkillisen tuskan, mutta mätänee hitaasti. Tällaisten katastrofien luomisessa on kuitenkin monta arvaamatonta ongelmaa, kuten Islam uskontona osoittaa. Lopulta tiedollista murtumaa ei pystytä enää itse korjaamaan, koska kunniakäsitys estää sen. Sama alamaisen kunnian tuottama torjunta ja siitä seuraava itsekorjautuvuuden ja itsekriittisyyden ongelma esiintyy islamilaisessa maailmassa ja suomen historiallisessa tietoisuudessa.
   
On siis tiedon-painottamisen harha ja olemisen-painottamisen harha. Nämä harhat ilmenevät aikakausissa bipolaarisina vaihteluina globaalisti. Ajassa kiinni oleva on liiaksi kiinni tässä vaihtelussa ja irti metafyysisestä, onnistuakseen saavuttamaan tiedollisen ja olemistavallisen tasapainon, ja pystyäkseen todella osoittamaan mitään. Aikaa seuraava on kepeydessään irti noosfäärisestä totuudesta ja psyykkisestä kokonaisresonanssista, joka on todellinen veistograniitti. Ajallinen on viehättävää mainostoimistojen generoimaa sopimusvalhetta, joka askartelee paperimassalla ja kipsillä, metafyysisen graniitin sijaan. Kaiken tuon askartelujen arvolatautunutta kokemista ohjaa pelevinläinen anaalinen ja oraalinen Wow-faktori. Ja kaikki myös tyhjenee siihen.
  


Metafysiikkaa ei kannata puhua nokkavasti saksalaiselle, englantilaiselle tai ruotsalaiselle, mutta kannattaa myös analysoida se valtarakenne, joka tämän psykologisen torjuntatyypin aiheuttaa kyseisen kansallisuuden "hasnamussialaisissa" edustajissa. Sen jälkeen kun on täydellisesti profiloinut näiden yhteiskuntaolentojen psyyken kristallisoitumat kannattaa matkustaa Pietariin tai Moskovaan ja puhua sielunsa puhtaaksi. On ensisijaista tiedostaa kosmisten lakien perustavuus.
        
Kirjallisuuden rakenteessa, jossa korostuu talouspuhe, toteutuu jokin kolonialismin kaava. Tämä on indikaatio. Kartesiolainen demoni normalisoi rationaalisella päättelyllä metafyysisen mielettömyyden. Harhaman kaltaisen teoksen nykyinen alistettu elokuvateollisuus voisi korkeintaan suurieleisesti torpedoida. Mutta sentään jokaiseen katkeroittamisen, riidankärjistämisen ja oman mielen mustaamisen oljenkorteen ei kannattaisi tarttua.


"Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viuluniskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydänkulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä."

VIIMEINEN TUOMIO

"On tosi paskamaista olla parhaat päivänsä nähnyt jumala." Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat 2016

Ultrasolipsistisen ajattelutavan mukaan yksilötietoisuudella on kyky koodata omat aivot ja oma tietoisuus korkeamman energian tasolle (pilveen). Saattaa olla mahdollista kopioida koko hahmotettu todellisuus pilveen. Tällainen "yksilöllinen tietoisuus" katselee "maailmaa" paitsi objektiivisesti, myös aina oman kopionsa valossa. Kopio ja todellisuus ikään kuin interferoivat keskenään. Toisinaan objektiivisuus voi taustalta kadota. Todellisuuskopiosta voi tulla "objektiivinen" kollektiivisesti jne.

Psykoottisen tuntuinen ajatelma.

NASA:n tutkija Tom Campbell esittelee tämänsuuntaisia ajatuksia. Hahmotustapa ei välttämättä ole pöhkömpi selittämää joitain kokemuksia, joita itsellänikin on kuluneen puolen vuoden ajalta. Yksi esimerkki on yksilöllisesti koetut tuoksuaistimukset, joita muut eivät koe.
   
Campbellin yksilötietoisuudet ovat kuin maailman kolmiulotteisten pintojen päälle heijastettu videoprojektorikuva. Pilvi renderöi universumin persoonalliseksi.

"- Oletko kuullut ilmausta "Viimeinen tuomio"?
- Olen.
- Tosiasiassa siinä ei ole mitään pelkäämistä. Paitsi että se on alkanut jo kauan sitten ja että kaikki mitä meille tapahtuu on vain tutkintaprosessin vaiheita. Mietipä nyt: ei kai Jumalalle ole isokaan homma luoda tämä maailma kaikkine ikuisuuksineen ja äärettömyyksineen tyhjästä muutaman sekunnin ajaksi vain siksi että hän saisi koetella yhtä ainoaa edessään seisovaa sielua? "

Pelevin 


"Jos sotilaspataljoona ylittää sillan yhtä jalkaa astuen, silta voi sortua. Sellaista on sattunutkin, ja siksi marssikolonalle annetaan siltaa ylittäessä käsky astua eri tahtiin. Ja kun niin paljon ihmisiä tuijottaa tuota lootaa ja näkee siinä saman asian, tajuatko millaisen resonanssin se synnyttää noosfäärissä?"
"Koko television magia piilee psykoresonanssissa, siinä, että sitä katsoo samaan aikaa paljon väkeä."
Pelevin

21.3.2017

Beat Furrerin pianokappale Phantasma (2002) toimii puoliväliin, jonka jälkeen menetän intensiteetin ja mielenkiinnon kuuntelemiseen. Liian pitkä, liiaksi abstraktin musiikillisen ideanvarainen, liian vähän soivien elementtiensä osalta perusteltu kesto, jota muodon ulotteisuusaste ei vastaavasti perustele riittävästi. Furrer on idealisti, joka hyötyisi materialistisen filosofian sisäistämisestä ja varsinkin näiden kahden filosofisen suunnan synteesistä kybernetiikassa. 
    
Jotkut romaanikirjailijatkin olisivat klassikkoja novellisteina, jos se heille kelpaisi. Romaanikirjailijoina heidän miehekkäässä epäonnistumisessaan, muodossa jonka monimuotoisuus tai -ulotteisuus ei riitä laajuuden täyttymiseen, on jotakin hieman huvittavaa.
  
Ivo Malecin Reflets (1961) on hieno pikkukappale. Malecilla on äänenlaadultaan yllättävän raikasta varhaista akusmaattista soundia. Konkreettisissa kappaleissa kuten kuten Triola 3: Nuda stereoäänikuva on varsin kehittynyt. 
Kaikki on hyvää, kunhan absoluuttinen kesto ja suhteellinen voimakkuus sekä paikka ovat oikeat.

KAMMIOKAIKU

Deduktio tyhjiössä ei taida sallia hyppyjä ja epäjatkuvuuksia, joita puhdas kokemus on tiheänään. Tietoisuuden ulottuvuuksien välisiä siirtymiä, valon ja depression pilviä, jotka leijuvat maa-alueiden päällä, ja jotka voi kokemuksellisesti havaita, kuten Pelevin sanoo. En voi lähteä liikkeelle varmalta perustalta. Huomaan tekevänä jotakin tietoisesti "väärin", vastavirtaan. Usein se osoittautuu epäonnistuneeksi olemiseksi, pitkälliseksi "epäaitouden" kartoitusprojektiksi. Siitä on masentava palata ilman tuloksia nöyränä "aitouteen" sen hahmon vain hieman selvemmin käsittäen. Näitä labyrintteja on kaikkialla missä ilmenee väsymystä ja epätarkkuutta. Kaikki mikä ei ole täydellistä tarkkuutta on sokeutta. Tietysti jatkuvista epäonnistumisen kokemuksista jumalana seuraa yhä suurempi tarve löytää se "aitous", joka tietenkin on toisaalta jotain aivan luonnollista ja toisaalta filosofisesti hahmotettuna jotain äärimmäisen järjellekäsittämätöntä: muistaa itsensä yliluonnollisena olentona. Siinä on ehdoton olemassaolevien rajojen hyväksyminen ja uudenlaisen ekstaasin mahdollisuus samassa paketissa. Toisaalta ahdistava dogma toisaalta täysi vapaus.
vaalea kaulus, sepel
valtimossa lentää kyyhky

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com