Käymälä

Kuunneltavaa: http://www.daddytank.co.uk/beel.php

23.8.2016

HAIKEAA HARHAMAA

Harvoin suomalainen taide liikuttaa kyyneliin. Sibeliuksen musiikin äärellä sitä ei juuri tapahdu, eikä näiden muiden suomenruotsalaisten riikinkukkojen. Eiväthän he ilmaise sitä samaa kamppailua, joka MEILLE on elämän ja kuoleman kamppailu. Ei minua jonkun toisen kansan voitonlaulut liikuta. Egoistiselta pohjalta syntyvät asiat eivät herätä mitään ajattomia arvokkaita tunteita.
    
Rantamalan Harhama on tuottanut erikoisen kohmeloisen sielun syväjähmeydessä tapahtuvan liikutuksen jo pari kertaa. Koskaan lie aiemmin ei suomalainen romaani ole tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta (no Kalevala paikoin on vaikuttanut näin... mietin tätä tunteen köyhyyttä: kun venäläinen ehtimiseen itkee klassikkojensa äärellä).
  
Mistä aikakausien yli virtaava liikutusvaikutus johtuu? Vastaus on ilmeinen: tässä kuvataan tosissaan ja antaumuksella jotakin, joka on itselleni niin piinallista, että olen jo heittänyt toivonikin siitä, että minua koskaan voitaisin ihmisenä, tuntevana ja elävänä olentona ymmärtää, jos tätä tunnettani alkaisin ilmaista. Niin hyvin Rantamala maalaa tämän "Rajajoen Gordionin solmun", Suomen ja Venäjän suhteen painajaismaisuuden, aavemaisuuden, pelottavan jyrkkyyden ja selittämättömyyden, joka on paljon irrationaalisempaa ja paljon syvempää kuin asiaa pinnallisesti katsoen voisi luulla.
   
Rantamalan selityksen ytimessä on tyhjä sana: "kansallishenki". Mitä merkitsee tämä sana meille kun selailen iltapäivälehtien kansallisesta itsetuhosta kertovaa uutisointia tai taiteemme koppavaa egoistista pöyhkeilyä ilman vähäisintä tunnesisältöä tai edes tietoa siitä mitä on olisi omaperäinen lyyrisyys. Mitä ihmettä enemmän se saattoi merkitä sata vuotta sitten, silloin kun uskottiin että Jumala on joko tai: Suomen tai Venäjän kansan ystävä. Että Jumala on joko tai hylkäävä ja tuhoava toisen: Suomen tai Venäjän. 
  
Onko tämä kirkkokuntien jakamisen perversio -- tämä viholliskuvan rakentamisen vuosituhantinen rituaali -- koskaan ottanut enemmän todellisuudesta vieraantuneita ja fantastisia vihan muotoja missään Bysantin ja läntisen Euroopan välillä kuin Suomen itäisen rajan tuntumassa? Onko tosiasiallisia tavanomaiset kahakat ylittäviä syitä...? Missä kirjallisuudessa ne kuvataan, jotta voisimme niiden ylihistoriallista ja metafyysistä oikeusperiaatetta ymmärtää?
     
Tuo kummallinen käsite "kansallishenki" tai "historianpakko" ovat peittämässä jotakin aavemaisuutta, joka on paljon vähemmän ylevä tai kaunis kuin nämä puleeratut hegeliläis-snellmanlaiset käsitteet. Se henki on olennaiselta osaltaan ihmisvihaa ja mustaa magiaa, jonka Rantamalakin myöntää. Asetelma jonka Rantamala kuvaa ei täällä ole muuttunut miksikään, vaan on luonteeltaan kenties pysyvintä mitä maailmassamme on. Jos viha otettaisiin pois, mitä ihmisille sitten jäisi?
  
En ole vielä päässyt niin pitkälle, että tietäisin mitä tapahtuu kun Rantamala ottaa käsittelyyn suomenruotsalaisuuden, mutta on se kai selvää, että tämä ampiaismainen -- ampiaisaivoinen -- kiihkomielisyys Venäjää kohtaan on Suomessa ruotsalaisen istutuksen tulosta. Vaikutuksiltaan näin syvän ja pitkäkestoisen aivot mädättävän ruton istutus voi olla vain verivihollisen (pedofiilien) työtä.
   
Kun tuon aatteellisen ja uskonnollisen istutuksen historiaa katsotaan, ei siinä pitäisi olla mitään niin mystistä tai kummallista. Kysymys on tavanomaisesta kolonnialistisesta aivopestusta, joka on saanut hautua vuosisatoja. Voisi tietysti ajatella, että raja on pitänyt värit puhtaina.

Mutta kuinka puhtaita värejä tuo rajan pitäminen nyt käytännössä toisistaan eristää? Onhan monikulttuurisuus juhlittu (tosin melko tyhjä) ideaali laajasta siinä kulttuuripiirissä, johon Suomikin haluaa kuulua.
  
Siksi kun tätä kysymystä rationaalisesti katsotaan, pitää mennä kaus historiaan, aikaan ennen uskontokuntien jaon näkymistä Suomessa ja Karjalassa. On kysyttävä tuolta miltei jo esihistorialliselta aikakaudelta millaisena siellä nähtiin geneettisen isolaation riikinkukkomainen ylpeys (puhdas väri) tai villi sekoittuminen ja assimilaatio (kansan luonteen katoaminen). Uskoisin, että se nähtiin silloin oikein, juuri sinä mitä se on tieteellisesti ajateltuna: rakkauden selektiivisenä totuusperiaatteena.
    
Sillä kansan ytimessä on rakkaus: että se voi rakastaa itseään ja lisääntyä onnellisesti itsenään. Ei kansasta tule monikulttuurista, elleivät ne monet kulttuurit opi rakastamaan toisiaan. Kansan ytimessä on se, että se rakkauden varassa kasvattaa omaa voimaansa. Kansan voimaa ja ylevyyttä on se, että rakkautensä ylitsepursuavuudella hurmaa ja häikäisee toisia. Rakkaudella ja liitoilla se kasvattaa vaikutusvaltaansa, eikä mikään viha voi todelliselle kansalle olla kynnyskysymys, koska sen ylitsepursuava rakkaus niin moninkertaisesti saa kaiken vihattavuuden unohtumaan ja katoamaan. Kansa poistaa kehostaan vihan virtsana ja muuttaa ravintonsa rakastettavuudeksi. Jos Jumala jotakin vihaa, se vihaa sellaista joka ei näe rakkautta pikkumaisen koteloituneen vihansa ylitse.

 Pedofiilien voitonmerkki (2012) Helsingin Kapteenin puistikon leikkikentän vieressä.
k(ä)yttis 25 v.
Ei Juudas minua koskaan pettäisi, hymähti Jeesus teeskennellyn iloisesti, veltosti, läpi-ironisesti. Siinä koko aikakauden runouden sisältö.
Voi sitä nukkua yönsä näinkin huonosti.

KAUNIIDEN RAJOJEN MAAILMASSA

Elämä on prosessi, joka tuottaa tilanteita. Tilanteissa emotionaaliset sisällöt voivat ilmetä. Mielenkiintoisissa ja lyyrisissä tilanteissa ilmenevät korkemmat tavoiteltavat tunteet. Dramaattisissa ja alhaisissa tilanteissa ilmenevät alhaiset ja kartettavat tunteet. Draaman kuohusta me kuljemme luotisuoraa pois koska emme ole emotionaalisia kääpiöitä.
 
Me syömme masennuslääkkeitä, koska meillä ei ole enää mitään. Maailma pakkautuu merenrannoille kuohun keskipisteeseen missä vain kusta juodaan skumppana.

Hampaamme terävöityvät kulumalla toispuoleisessa neuroottisessa purennassa. Suihkuseurapiireissä raskasmetallit kertyvät kehoomme. Nostalgiamme on ohutta, kadonnut aikamme tuskin kirjoittamisen arvoista.

Silti elämä joskus rakentuu kauniiksi tilanteiden sarjoiksi. Ne lainaavat jostakin liikkuttavaa emotionaalista sisältöä. Kesälomamatkamme soundtrack tuskin liikuttaa edes tekijäänsä. Meille se merkityksellistää väärin kuultujen lyriikoiden kautta kaiken olevan. Miten se onkin sanoitettu niin, että kaiken voi kuulla sattuvasti väärin.

Kun olemme saapuneet loputtoman aron halki ratsastuksessamme tienristeykseen, jossa koko kävelevä vesipilarimme järjestyy jonkin lainatun henkisen organisaation mukaisesti ja silmiimme kohoaa kyyneltihrut, olemme kuin savukiehkura, joka taikalampusta ulos vuotaneena kerran vielä koostuu näkyväksi demoniksi ennen lopullista hälvenemistään. Olemme tyhjään kitarointiin äkkiä tarttuva liike ja henki, joka tulee tietoisuutemme ulkopuolelta ja nopeasti palaa sinne. Siinä välissä on sävellettävä kaikki mikä on merkillistä. On sanottava väärinkuullun sisäisen musiikin avulla kaikki omaperäisen kauniisti ja sattuvasti. Tilanteen luontuvuus on triggeri, jonka pitäisi laukaista ne jännittyneet liipaisimet, jotka odottavat kaikkialla luotaantyöntävinä kuin voyeristin silmä, mutta eivät itse tiedä miten laueta. Välissä on väistettävä nihilistin katse, henkisen vampyyrin jäänaskalilla halkaistava silmä.
 
Me väistelemme katkeruutta kuin timantti syntymistään tuhannen kilometrin syvyydessä maankuoren raskaimmassa povessa. Mikään ei ole enemmän UG, ei syvemmällä maan povessa kuin tämä ohikiitävä nimetön tunne. Siinä on tuhannesti poispelatun maailmakortintuoksu, Donbassin hiilikaivoksen kompassiruusun kirkas pikimusta jälkikäteissepustettuja rakkaustarinoita suurempi kärsimysverenhehku.
It's a World with Beautiful Borders.

IRMARI RANTAMALA: HARHAMA

Kirja ei ala huonosti. Kiinnostus herää vaikean tuntuisesta näytöksestä, josta kirjailija selviää kunniallisesti. Toinen kappale herättää näyttämöllepanonsa puolesta kiusaantuneita tunnelmia, mutta lähtee teksti jälleen käyntiin.

Alkupuolen kuvailevan ooppiumhoureisen Hiiden Mylly -jakson jälkeen päästää jäntevämmin rakennettuihin kuvauksiin. Kuvaus pörssistä ei ole tarkoitettu ulkonaisesti realistiseksi. Jotain profeetallista on siinä kun Rantamala laittaa omaisuutensa keinottelussa menettäneen teollisuusjohtajan (Gustav Krupp von Bohlen und Halbach?) puremaan vanhalta juutalaismieheltä peukalon irti. Juutalaisen raateleminen ei jää siihen. Myös Harhama itse on menettänyt keinottelussa kaiken omaisuutensa, mikä valkenee lukijalle vähitellen.
   
Teos on yli tuhatsivuinen järkäle ja lukija monenmoisilla ennakkoaavistuksilla ladattu. Eino Leino haukkui suurteoksen tuoreeltaan 1909 hajanaisena. Haukkuminen osoitti levottomuutta Suomen kulttuurieliitin taholta. Tilattuun lyttäykseen hätäpäissä keksitty väite hajanaisuudesta uppoaa emotionaalisesti niihin, jotka eivät ole lukeneet tiiliskiveä sen alkulehtiä pidemmälle.
  
Parin sadan sivun kohdalla teoksen sommittelu ei vaikuta enää lainkaan hajanaiselta. Toisiaan tukevat enemmän tai vähemmän psykedeelisin keinoin motivoidut jaksot rauhoittuvat jänteväksi klassiseksi romaanikerronnaksi. Harhaman vihkiäisjaksossa on jopa suomalainen tukkijätkäromantiikka saanut ooppiumhuuruisen komean variaation.
 
Vaikka kysymyksessä on tekijänsä esikoisteos, se vaikuttaa sittenkin yllättävän kypsältä ja itsevarmalta vaikean dekadentin ja symbolistisen tyylinsä huomioon ottaen. Tosin Lassila oli kirjan julkaisun aikoihin jo yli 40 vuotias. Pitkällinen kypsyttely tuntuu ja näkyy teoksen otteessa ja taiteellisten keinojen omalakisuudessa.
 
Lassila teloitettiin sisällissodan aikana (rituaalisesti?) valkoisten toimesta. Kirjailijamurhaa oli seuraamassa Suomenlinnanlaivalla sen ajan kulttuurieliitti tärkeimpinä kiihkoilijoinaan runoilija Gunnar Björling ja Turun kuritushuoneen 2. apulaisjohtaja Wolmar Henrik Ståhlberg. Runoilija Juhani Siljo ei ollut paikalla, koska oli menettänyt henkensä aiemmin samassa kuussa.
 
Harhama taustoittaa näitä tapahtumia ennustamalla ne. Harhamassahan puhutaan sodasta enteelliseen tyyliin, vaikka kyseessä onkin Venäjän ja Japanin sota. Maju Lassilaa pelättiin myös siksi että hän tunsi Venäjää ohi operatiivien ja saattoi paljastaa tosiasioita. Kohtaus Anna Pawlownan budoaarissa saa dostojevskilaisen draaman sävyjä kun Suomen ja Venäjän välistä syvää juopaa ruoditaan.

"- Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata, ennätti paroni Geldners vastaamaan. - Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia… se kun asuu rajan tällä puolen.
- Ei… ei, yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:
- Kuinka ei?… Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustutte sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet… Ottakaa runoilijoiltamme ja kirjailijoiltamme Lermontov, Nekrasov, Pushkin, Dostojevski, Gogol, Turgenjev ym. Ottakaa Tolstoi… Mitä ovat Dumas't ja Zolat ym. tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikovskista ja Aivasovskista ym. alkaen, ja teidä täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita.
Hän veti sidettä kovemmalle [rajajoella SL huom.]… Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa…
- Niin suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan, virkahti paroni Gelders kuivasti.
Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmetä, Solmu pingottui Rajajoella..."
 
Onko mitään helsinkiläisessä baaripöydässä useimmin toistettua kysymystä kuin kysymys siitä oliko Irmari Rantamalan Harhama kummankin sekä Huxleyn Uljaan uuden maailman että Orwellin 1984:n esikuva? Nythän on taas Orwell pääsemässä kilpajuoksussa voitolle.



**


Ville Timosen progradutyö vuodelta 2011: Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tematiikka.
   
Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon elokuva Tulipää (1980) kertoo Lassilan elämästä Harhaman antamassa valossa. En ole nähnyt elokuvaa.

22.8.2016

21.8.2016

NYKYIHMISEN HUOLET

Robert Fripp ei hyväksynyt kaveripyyntöä FB:ssä.
Tästäkin on 
mentävä yli.

GET SPACIOUS !

Factrory St. Gallery Tehtaankatu 19 Helsinki

Paintings from year 2016.

Gallery open daily:

 tue-fri: 7.30-17.00

sat-sun: 10-17





17.8.2016

Onko Oscar-patsasta aina pakko puristaa rystyset valkoisena. Eikö siitä voisi ottaa kynäotteen?


16.8.2016

2000-luvulla luultiin, että Internet on se todellisuus, jossa me elämme. Meistä näytti hassuilta ihmiset, jotka eivät olleet vielä keksineet sitä millä tavalla Internet muutti tietoisuutta ja erilaisia tekemisen muotoja.
  
2010-luvulla keksittiin, että internettodellisuus on rinnakkainen todellisuus, ja se todellisuus jossa me elämme on täysin itsenäinen todellisuus, joka voi olla vaikka miten päinvastainen internetin rinnakkaistodellisuudelle. Meistä näytti hassuilta ne ihmiset, jotka eivät olleet vielä keksineet sitä, millä tavalla Internetin looginen ulkopuolisuus muutti tietoisuutta ja erilaisia tekemisen muotoja. Oli hauska katsoa niitä, jotka luulivat Internetin kuvastavan todellisuutta ja todellisuudessa vallitsevia lakeja.
 
2020-luvulla keksitään se, että todellisuus jossa elämme voi olla juuri sellainen kuin haluamme. Eikä se estä hekumoimasta vaikka millaisilla rinnakkaisilmiöillä ja dystopioilla internetissä. Kun vaikutteita on paljon, katoaa tiedostamaton vaikutealttius ja muodostuu kriittinen arvioiva etäisyys vaikutteisiin. 
Jaetaanhan unissakin mitaleja kymmenittäin.
Venäläisessä maalaustaiteessa tapahtuvaa kehitystä kuvaa hyvin tämä:

Isä 

ja

Poika

Sukupolvia voitaisiin ottaa vapaavalintainen määrä.

Kun yli sukupolvien kuljetettava idea on se, että kehitystä (joka aina tulkitaan negatiiviseksi poikkemaksi täydellisyydestä) ei tapahdu.   
Leonardolle merkityn lainauksen mukaan taiteilija näkee kokonaan sen mistä toiset näkevät vain välähdyksen. Taiteilijan tehtävä olisi viiveen luominen välähdykseen. Ohikiitävän hetken jatkaminen toisin keinoin. Ennen muuta tietoisuus ilmiöistä ja niiden temporaalisesta luonteesta. Taideteos jäljentää ne niin, että niitä voidaan tarkastella objektiivisina. Prosessissa se mistä ei voida puhua muuntuu sellaiseen muotoon josta voidaan puhua.  

15.8.2016

ESTEETTINEN KSENOFOBIA

Voisikohan taidetoimijat jakaa karkeasti variaatiohaluisiin ja monotoniahaluisiin. Variaatiohaluiselle suurin painajainen olisi se, että monet näyttäisivät häneltä itseltään ja pyrkisivät samanlaisiin päämääriin. Monotoniahaluiselle taas ihanne olisi se, että olisi vain yhdenlaista: sellaista kuin hän itse. Jälkimmäistä voisi luonnehtia käsitteellä esteettinen ksenofobia.

14.8.2016

AMPIAISKESÄ

Ampiaisella on peniksenjatkeena luupiikki. Ampiaiskesä on abstraktia pesänpuolustusta. Pesästäajetun katse on ongelmakeskeinen: mistä vain löytyy tyyny johon neula uppoaa, se tapahtukoon korkeamman päämäärän puolustustarkoituksessa.

NEGATIIVISUUS JA TAITEEN VALTARAKENNE

Olen tullut siihen tulokseen, että kulttuurin kentällä vaikuttaviin valtarakenteisiin ei voi mitenkään vaikuttaa. Kysymys on paljon sotilaallisemmasta ja epädynaamisemmasta rakenteesta kuin koskaan ajattelin. Edustamani kultturin alueet ovat vain pisara meressä. Rakenne on suurempi kuin osasin kuvitella. Se ei ehkä ole erotettavissa mitenkään puoluepoliittisen rakenteen takana  ja median takana vaikuttavasta valtarakenteesta. Se on vain tuon rakenteen hienovaraisin ja suggestiokykyisin osa. 

Kun on selvää, että tällaiseen rakenteeseen ei voi toiminnallisesti osallistua millään tavalla, jää mahdollisuudeksi rakenteen tutkiminen ja analysointi.

Olen tähän asti toiminut oman kokemuksen pohjalta emotionaalisesti. Tämä ei riitä. On otettava toisenlainen tutkimusote, jos aikoo mitenkään päästä eteenpäin. Tärkeimpiä asioita on selvittää millainen tuo valtarakenne on ja miten se suhtautuu muiden maiden valtarakenteisiin, vai onko se jopa yhteydessä muiden maiden valtarakenteisiin.

Onko jossakin päin maailmaa vielä sellainen tilanne, että taiteilijat eivät ole osa keskeistä valtahierarkiaa vaan pikemmin sen ulkopuolisia? Siis että jonkin taiteilijan esittämä valtarakenteiden kritiikki olisi aitoa eikä suggestoivaa? En ole varma. Voi olla että postmodernilla ajalla tällaista taiteilijan tehtvää ei enää ollenkaan ole olemassa. 

Kun kotoista valtarakennettamme analysoi, ovat ensimmäiset silmiinpistävät selittämättömät piirteet sisältöjen äärimmäinen negatiivisuus ja variaatioviha.

Näennäinen demokratia ilmenee taiteessa eräänlaisena pintatason epäkonservatiivisuutena. Mutta tarkemmin katsottuna valtakulttuurin tuotteet ja tekijät eivät ole vapaita syvistä ennakkoluuloista, negatiivisuudesta ja henkisestä väkivallasta, joka syntyy ja joka sallitaan taidealan toimijoiden keskuudessa pelkojen vuoksi.

Mistä tässä negatiivisuuden manifestoitumisessa on pohjimmiltaan on kysymys? Mitä siinä esitetään. Valtakulttuurin edustajat kuvaavat dystooppisia aiheita, mutta samalla he eivät ole muuttamassa mitään tai varsinaisesti tyytymättömiä mihinkään. He ovat kivettämässä nykyisiä orwellaisia vallankäytönmuotoja.

Paljastuu, että heidän maailmansa on dystopia, johon he ovat aggressiivisen tyytyväisiä. He ovat yhtä tyytyväisiä kuin oikeistolainen sokea positiivisuusintoilija. Sillä erotuksella että he eivät ole sokeita vaan näkeviä. Siinä missä hullu yltiöoptimisti kulkee pimeydessä luulojensa voimalla ja sukunsa korruption suojeluksessa, kulkee dystoopikko tarkkojen pimeänäkölaitteidensa avulla. Mutta kumpikin he hyötyvät tilanteesta yhtä paljon, ja ovat yhtä väkivaltaisen haluttomia lisäämään valon määrää.
  
Kun minun intuitioni sanoo (ja omassa tekemisessäni on niin), että dystopian kuvaus on samalla muutostarpeen ilmaisua, se menee harhaan näiden yömetsästäjien kanssa. Paljastuu paradoksi, joka on hämmästyttänyt minua jo 20 vuotta. Olen yrittänyt 20 vuotta raapia tuon paradoksin pintaa tuloksetta. En ole saanut mukaani oikein yhtäkään päivän olentoa. Ei silti, yöpuoli on minustakin mukavaa aikaa. Mutta on se kyllä ikuisena tilana tylsä.
    
Negatiivisuuden paradoksi on yllättävän vaikea analysoida. Määritelmän mukaisesti kukaan ei yritä sen analysoimista: päivän eläimet eivät päivää enää kaipaa. Sokea optimismi on korvannut niille valon. Toiselta puolen esteetikon huolehtivat siitä ettei heidän negatiivisuudestaan saa millään kiinni.

Primitisvismistäkö tämä virtaus lähtee? Alkumodernistinen primitivismin ihailu on muuttunut mustaksi magiaksi itsessään...? Negatiivisuus joka esitetään, on sitä toimintaa mitä sopii odottaa esittäjältä itseltään. Mitä väkivaltaisempaa on kuvasto, sen enemmän on kysymys toivetilasta: oman itsen käyttäytymisen esittämisestä ja analyysistä. Suureen negatiivisuuteen ei sisälly moraalista kannanottoa. Tässä kohtaa Nietzsche (olkoonkin että huonot käännökset) on jo muuttunut omaksi parodiakseen.  
  
Kysymyshän ei ole siitä, etteikö tuolla primitivismin synkän väkivallan puolella olisi esteettisesti tehokkaita juttuja joista voi oppia ja vaikuttua. Ahdistavuus syntyy siitä, että tällaiset yksipuoliset tyypit saavuttavat ihaillut totaalisen aseman siellä missä luonnollinen variaatio, vaihtoehtojen esittäminen ja moninaisuus on samalla kertaa kiellettyä. 
   Tästä yksipuolisesta väkivallan kulttuurista nousee sitten ala-rakenne, joka tuottaa pahinta jälkeä. Sallittaa pelkojalietsovia tai yliloukkaantuvia operatiiveja, jotka ovat niin tungettelevia, ettei heidän kanssaan jaksa kuin alistua ja antamaa periksi. Nämä likaisen työn tekijät eivät toisaalta lisää taiteen substanssia millään tavalla. He ovat kuollut lastia. Hämähäkkejä joita siedetään, ikään kuin heistä olisi hyötyä kärpästen metsästäjinä. Todellisuudessa he kuitenkin parveilevat kuolevan Kristuksen kasvoilla ja haavoissa kärpästen kanssa paljon mehukkaampaa verta imien.
 
Tämä järjestelmä on niin älytön, että sen suhteen pitäisi konsultoida ulkomaalaisia taiteilijoita ja tahoja. Millaisin rokotuksin esimerkiksi nykyvenäjällä suojaudutaan tällaiselta neuvostojärjestelmän patologiselta uusiutumiselta?
  
Parikymmentä vuotta suu auki kirjallisuuskenttää katsoneena sanon, että kulttuurikentän läpikotaisella patologisuudella ja auttamattomuudella täytyy olla jotakin tekemistä sen vaikutuksen kanssa joka maailmansotien aikakausilla on ollut tunnetarpeitten ohikatsomiseen. Taiteesta on tullut sodan jatkamista toisin keinoin. Keskeistä on väkivalta, negatiivisuus ja viholliskuvatoteemin rakentaminen. Tai näitä päämääriä ei ainakaan kyseenalaisteta.
  
Soturirituaalit alkoholismissa ja huumeiden käytössä ohittavat tietoisuuden avaratamisen rituaalit. Tietoisuuden korkeampien puolien olemassaoloa ei oikeastaan edes manifestoida. Kaikki on silkkaa soturirituaalia, kestävyyskoetta ja tatuointia. Kauneus on tällaiselle taiteelle kuollutta painolastia. Kauneuden havainnointi ei edista viholliskuvan rakentamista.
   
Jälleenrakennusaikana konkreettiset asiat olivat välttämättömiä yksilöllisen eloonjäämisen kannalta. Työpaikka, talo, ruoka, elanto. Tunteista ei puhuttu ollenkaan. Syntyi tunnetarpeita ohittava perhekulttuuri. Tämä "kulttuuri" indoktrinoitui moderniin taidekulttuuriin. 
  
Tämä on eräs patologian selitys. Toinen selitys voi olla silkka kapitalismi. Kun ihmisen olo on kaikilla tavoilla tehty negatiiviseksi, jää silmitön kuluttamisen himo ainoaksi pakotieksi. Toisistaan ihmisille ei enää ole iloa. Vain kaupasta ostamalla voi saada iloa. Ehkä yksipuolisesti emotionaalisilta arvoiltaan negatiivisen taiteen sisällön voisi lukea juuri tällaisen ihanteen valossa? 

Hae tästä blogista

Ladataan...
"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com