Käymälä

9.12.2019

Käyn läpi naissukupuoleen liittyviä ongelmamerkintöjäni. Edellä on esimerkki sellaisesta vuodelta 2004. Tekstiä on editoitu runsaasti.

On totta että varsinkin vanhemmissa merkinnöissä esiintyy naisvihamielisyyttä ja monenmoista patologiaa. Vaikka minun on hankala muistaa sitä mielentilaa, josta ne ovat syntyneet, enkä ehkä allekirjoita sanottuja asioita enää, pyrin kuitenkin saamaan selväksi siitä tilasta jotakin.

Voi olla, että joudun tässäkin kysymyksessä turvautumaan käsitteen korvaamiseen toisella. Sanan "nainen" tilalle noissa ongelmamerkinnöissä sopii ehkä paremmin sana "mainadi", jonka määrittelen omalla tavallani.

Tarkoitus ei ole jättää minkäänlaista suoranaisesti naisvihamielistä tekstiä näkyviin. Naisvihamielisyys tai kauna siihen suuntaan ei millään tavalla kuulu elämääni tänä päivänä. 

ROMAANI TÄYTYY KIRJOITTAA

Romaani täytyy kirjoittaa, että voisi tietää miten se päättyy. Jos kirjoittaa romaania kuin Proust, Musil tai himobloggaaja, on todennäköistä että oma elämä päättyy ennen kuin romaanin muoto sulkeutuu. Että jokin muoto sulkeutuisi kuoleman hetkellä, se on harvojen herkkua tässä liikenneonnettomuuksien ja medikalisaation todellisuudessa.
 
Olen taas palannut Proustin Vankiin, jossa kirjailija kuvaa omaa kirjallista tyyliään seuraavasti:
”Lopulta hän tuli Vermeerin taulun eteen, taulun jonka muisti hehkuvammaksi, erilaiseksi kuin kaikki tuntemansa, mutta jossa nyt kriitikon artikkelin ansiosta huomasi ensimmäisen kerran pienikokoisia sinisiä henkilöhahmoja, vaaleanpunaisen hiekan ja lopulta pienoisen keltaisen seinäkaistaleen, sen kalliasarvoisen koostumuksen. Häntä pyörrytti yhä enemmän; hän kiinnitti katseensa kuin keltaista perhosta havitteleva lapsi kalliasarvoiseen seinäkaistaleeseen. ’näin minun olisi pitänyt kirjoittaa, hän ajatteli. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä arvokas seinäkaistale.’ Samalla hän pani merkille huimauskohtauksensa vakavan laadun. Taivaallisessa vaa’assa hänelle ilmestyivät, toisessa vaakakupissa hänen oma elämänsä, toinen taas sisälsi pienen, niin hyvin keltaiseksi maalatun seinäkaistaleen. Hän tunsi että oli varomattomasti vaihtanut edellisen jälkimmäiseen.”  
Proust jatkaa negatiivisen evoluution käsitteestä Bergotten, uudenajan hengen ominaisuudessa:
”Tähän tapaan hän kylmeni, asteittain, pienoinen planeetta joka oli ikään kuin ennakkokuva suuresta, kun lämpö alkaa vetäytyä maasta ja sitten elämä. silloin on ylösnousemus päättynyt, sillä niin kauas kuin tulevissa sukupolvissa loistavatkin ihmisten työt, ihmisiä täytyy toki olla olemassa. Vaikka tietyt eläinlajit kestäisivätkin paremmin yleistä kylmyyttä, niin sitten kun ihmisiä ei enää ole, jos otaksumme että Bergotten maine on kestänyt siihen saakka, se sammuu yhtäkkiä ainiaaksi. Viimeiset eläimet eivät tule häntä lukemaan, sillä tuskin on luultavaa, että ne niin kuin apostolit  Helluntaina pystyvät ymmärtämään eri kansakuntien kieliä opettelematta niitä. "
Mustasukkaisuuden binaarinen dynamiikka on Vangissa kuten koko romaanisarjasa saanut erinomaisen kuvauksensa. Leo Tolstoi varmasti kuului proustin esikuviin.
”Ja näin vaihtelivat mielessäni tukala ikävystymisen tunne ja värisevä halu, myrskyjä ja kaipausta täynnä, aina sen mukaan oliko hän viereisessä huoneessani, vai päästinkö hänet muistoissani vapaana kulkemaan aallonmurtajalle iloisissa ranta-asuissaan, meren soitellessa sävelmiään; milloin tuon maailman ulkopuolella (tuossa huoneessani vankina), omistuksessani, suorastaan arvotonna, milloin taas sen syövereissä, ulottumattomissani, menneisyydessä mihin en saisi tutustua, härnäämässä minua ystävättäriensä edessä siinä missä aalto pärskeillään, aurinko huumaavilla säteillään; joko hiekkarannalla tai huoneessani, Albertine, vedessä ja maalla liikkuvan rakkauden merkeissä.”
Asuessaan päähenkilön kanssa Albertine, tuo sädehtivä olento menettää viehätyksensä, muuttuu ilottomaksi, tavalliseksi, mysteerittömäksi, pienee hiireksi, päähenkilön paisuessa jättimäiseksi sadistiseksi vartijaksi. Tuon rakkauden tukahduttavan vankilan ulkopuolella Albertine palaa vesielementtiin, mainadiksi, mysteeriseksi, kosmokselle omistautuneeksi, salaperäiseksi, maagiseksi punahehkuiseksi portoksi, nerokkaaksi valehtelijaksi, nautinnonhaluiseksi ja rahanahneeksi nymfiksi, valovoimaiseksi kieroilijaksi,  joka päiväkävelyllään saattaa poiketa ehkä bordelliin elähdyttäviin huvituksiinsa, tai ohikulkevan herrasmiehen vaunuihin nuuhkaisemaan oopiumin mielitekoja.  Samalla päähenkilö jää yksin rakkautensa suljettuun vankilaan ja alkaa kutistua kohti joitain kadotuksen singulariteettia.

Voi miettiä, onkohan Arthur Schnitzlerin Unikertomus (1926) saanut Proustilta vaikutteita. Unikertomuksessahan Albertine -niminen nainen on päähenkilön vaimo. Proust kuoli vuonna 1922. Unikertomuksella ei ole paljon tekemistä mustasukkaisuuden kuvaamisen kanssa, mutta sen asetelma ja kuva yhteiskunnasta, antaisi kiinnostavan tulkintahorisontin ja kaikupohjaa myös Proustin romaanissa kuvatulle sairaalloiselle mustasukkaisuudelle. Jos nimittäoin ajattelisi, että Proustin Albertinensa salaisuus olisi Schnitzlerin kuvaaman kaltaisissa yhteiskunnan yläluokan salaseuran salaisissa orgioissa. Eikö silloin hermosairaus olisi silloin hyvinkin ymmärrettävä olotila rakastajalle, joka ei tiedä mutta epäilee kylläkin olevansa erikoislaatuisen prostituoidun rakastaja. Rakastaja, joka joutuu pohtimaan sitä, mitä uskollisuus maksaa rahassa hänen rakastetulleen, joka ikinen päivä, tuolla jossakin, kaduilla ja kujilla, jossa lukemattomat miehet silmää räpäyttämättä ovat valmiin lyömään pöytään sievoisen nipun seteleitä. Puhumattakaan sitten Schnitzlerin kuvaaman kaltaisista hyvin vaarallisista ja salatuista tapahtumista, joiden suhteen voidaan kysyä: ketkä siellä ovat prostituoitujen asemassa. Onhan täysin selvää, että nuo naiset eivät voi olla kerätty tavanomaisten prostituoitujen joukoista, jotka heti paljastamalla tämän salaisuutensa keltaiselle lehdistölle tienaisivat huikeita summia.

Schnitzler taas oli Freudin lähiystävä Wienistä. Hän saattoi tietää mistä puhui. Entä mitä Volter Kilpi tiesi sellaisesta elämästä? Volter Kilpi mm. arvosteli, jos oikein muistan, Proustia - tiedä kuinka paljon hän Proustia tunsi - sairaalloisesta herkkyydestä, hermoheikosta asioiden havainnoinnista, neuroottisesta asioiden korostamisesta. Tämä arvostelma tuntuu sitä typerämmältä mitä enemmän Proustia lukee. Ehkä Schnitzler, tarkkana psykologina, antaa juuri tarkan kuvauksen sille tosiasialle, jonka Proust jättää kokonaan kuvaamatta, sille salaisuudelle, joka tuottaa jännitteen yli koko hänen romaanisarjansa. Ja ei voi kieltää, että tuon romaanisarjan kirjoittaja ehkä on sairas, rakkaudesta sairas, niin sairas kuin täysin terve ja suhteellisuudentajuinen rakastava ihminen parhaimmillaan voi olla. Silloin kun sairaus ja terveys ovat absoluuttisia käsitteitä.

Ovathan kaikki muut tuossa yhteiskunnassa häntä sairaampia, rikkoutuneita, dynamiikaltaan ja muistikyvyltään puutteellisia, tosin täysin vailla sairaudentuntoa. Sairaalloisuutensa jännityksessä hän havainnoi asioita tarkasti. Ja tuo tarkkuus saattaa tuntua mielettömän merkityksettömältä henkilöstä, joka ei ole itse tuntenut salattujen rakenteiden muodostaman yhteiskuntaelämän musertavaa jännitettä. Havainnoija antautunut omien sallittujen rajojensa yli elämän järjettömiin kuiluihin, tuntee putoamisen huimausta, korvat lukitsevaa tunteiden ylipainetta.
 
Tässä vaiheessa, lukematta romaania loppuun, on vaikea ennustaa miten se päättyy. Albertine ehkä tulee kuolemaan, kuten  Schnitzlerin Unikertomuksen ylhäisökaunotar, jonka päähenkilö tavoittaa ruumishuoneelta, ja jota hän ei voi täysin varmasti tunnistaa samaksi, jonka tapasi orgioissa naamioituna. Tämä nainen ei joka tapauksessa ole yhteiskunnalliselta statukseltaan prostituoitu, eikä hän ole sekoitettavissa katutyttöjen kanssa. Hänestä voisi olla salaisuuden säilyttäjäksi, mutta epäilemättä hänen palkkionsakin on tähtitieteellinen. Tämä ilmiö, joka aivan varmasti oli Freudilla mielessään, tuo aivan uuden sävyn prostituutiokeskusteluun, jos haluamme siihen soppaan osallistua. 
 
Viekö Proustin Albertine salaisuutensa mukanaan? Ennustan että vie. Tällainen nainen ei paljastamaan sielunsa tai salaseuransa (yksi ja sama asia?) mehukkaimpia salaisuuksia ainakaan sille joka häntä hullun lailla rakastaa. Mainadi ei voi olla tunnettavissa, koska hänellä ei ole ilmaisuntarvetta sielussaan. Hänellä on vain varovainen valehteluntarve, joka on osa torjuntarakennetta. Unissaan hän näkee yksityiskohtaisen tarkasti kaiken sen ja enemmänkin minkä unettomat kovalla työllä päivätodellisuudessaan voivat keksiä. Kuinka paljon enemmän hän tietää yhteiskunnasta ja sen riippuvuussuhteista kuin valaistunein toimittaja tai salaliittoteoreetikko? Rajattomasti enemmän. Ja tämä on osa sitä lumousta, joka liittyy kurtisaaneihin, niihin, jotka eivät ole tavallisia ilotyttöjä. He jakavat keskenään samantyyppisiä salaisuuksia kuin lääkäreiden ammattikunta. Ignoranttien suhteen heidän ylpeytensä on tavallaan ikään kuin jalosukuisuutta: he jakavat salaisuuden, joka on täysin värähdyksettömästi kadunmiehen tavoittamattomissa. Siksi tuota sisikuntaa ei ahdista mikään ristiriita tai kuva, jota uni ei voisi parantaa. Niin lahjakas nukkuja on mainadi.

Vaikka tarkastikuunteleva sydämemme saisi hänet kiinni harmittomistakin valheistä, joita hän sepittää pelkäksi itsensä ja ystävättäriensä surrealistiseksi huviksi, todelliset valheenverkot, lasinviiltävät korkeat äänet, joista vain mainadin Sodoman kauhuihin sulautunut korva voi nauttia, ne tulevat korvautumaan ikuisesti uusilla verkoilla, mitä pidemmälle kuulustelumme etenee ja mitä tieteellisemmiksi käyvät kellarissamme tarjolla olevat inkvisiition kidutusmenetelmät, joilla pyrimme kiristämään totuuden.
  
Mutta tämäkin tiukka vaikeneminen voidaan ajatella meidän suojelemiseen tähtäävänä tekona. Jos me tietäisimme jotakin meille tuskaa aiheuttavien salaisuuksien syistä, meidän olisi vaikeampi kestää seurauksia: ihan sitä samaa absoluuttista metafyysistä käsimystä, jota koemme ilman tietoa.

Kuin lapsi, joka ei ymmärrä pedofilian logiikkaa, on tietämätön sen traumatodellisuuden olemuksesta, jonka osaksi hän joutuu (sillä kaikki tällä samalla traumalla stigmatisoidut jakavat yhteisen traumatodellisuuden), samalla tavalla kieltää valhe meiltä tiedon ja telepatialta vaikuttavan tuskamme todellisen syyn. Me aavistamme sen, mutta emme voi saada sitä tietoomme minkäänlaisella kidutuksella tai kuulustelulla. Kärsimyksessämme, joka on luonteeltaan tietämättömyyttä ja tietoa samalla kertaa, luonteeltaan kosmista ja ikuista, me joudumme olemaan hiljaa ja kyselemättä.  Selitykset eivät koskaan tule olemaan muuta kuin valhetta. Tämä jumaluus on täysin kuuro oikeutetulle vaatimuksellemme saada selitys, järkevä selitys.
 
Naarauden mysteeri ei ole vielä aloittanut puheenvuoroaan. Mainadin sielun syvimmästä onkalosta tiedämme ne hajamietteet, jotka Tolstoi, Proust ja Ibsen ovat meille siitä välittäneet. Muuta me emme tiedä. Muu on harhaa. Tiedämme sen, että mainadi ei puhu kokonaan totta. Mainadi ei rakasta totuutta, eikä sillä on motivia etsiä sitä. Sitä vastoin mainadi pelaa todennäköisyydellä. Se tuntee totuutta riittävästi käyttääkseen ja manipuloidakseen sitä tarpeisiinsa. Mainadi huolehtii siitä miltä hän näyttää, ei siitä mitä hän on.

Hän haluaa aina näyttää siltä kuin hän olisi jotakin. Siksi hänen täytyy vähän ollakin, salaisuutensa verran, ja se on hyvin paljon enemmän kuin suurin osa mitä maailmassa on. Se mitä hän haluaisi olla, tai jopa luulee olevansa, on aina suloista fantasiaa. Meidän fantasiaamme, meidän kuvittelumme ja työmme tulosta. Ehkä tästä syystä jotkut tuntemani naiskirjailijoiden romaanit ovat eri tavalla tunnustuksellisia, eri tavalla fiktiivisiä, kuin miesten kirjoittamat romaanit. Ne värittävät asioita jonkin päämäärän, ei totuuden itsensä tähden. Ei kaikki naiset, sanoo joku. Eipä niin, vain mainadit.

En puhu kaikista naarassukupuolen edustajista, vaan mainadeista: puhtaista ja kokonaan naisista. Puhun taruolennoista, en todellisista ihmisistä. Puhun siitä millaisia taruolennot ovat. Taruolentoja ei ole olemassa, ellei usko, että heidän salaisuutensa on olemassa. Se salaisuus, jonka he jakavat. Ja se mikä mielemme saa siihen tilaan, jossa se Proustilla on, on tietysti vain taruolento, kun alamme aavistaa sen salaisuuden jännitearvoa. Se ei ole mitään todellista kenellekään toiselle. 

Hermafrodiittinen, täydellinen nainen ei taatusti olekaan kokonaan nainen, pelkästään nainen. Täydellisessä naisessa täytyy olla sekä mainadi (kokonaan nainen), että vanhan Sokrateen (kokonaan miehen) mieli. Kun eroottisessa naisessa on miehen mieli, onko se, tämä paradoksi, kauneita mitä voin kuvitella...?

Mainadin pimeä ja kylmä sielukohtu, pehmeää hämähäkin kutomaa terästäkin kestävämpää villaa täysi kuilu, sen kauheuden näkeminen ei saa minua palaamaan järkiini, jättämään koko naissukupuolta, maailmassa olevaa virhettä, harhan kuolettavaa ansaa ja lankeemusta. Yhä edelleen me apaattisina, toivottomina, onnettomuutemme murtamina, terveydeltämme tuhoutuneina, yhä edelleen me rakastamme, vannomme ikuista rakkauttamme. Äidinrakkaus on siellä jossakin ja sekoittuu kuvitelmiimme. Joskin käsittämätön, täysin kaikelta tiedolta ja ymmärrykselta pakeneva rakkauden komponentti. Me emme pääse jatkuvasti kaipaamasta sitä ja yhdistämästä sitä niihin toisenlaisiin houreisiin rämpiessämme tämän maailman läpi.  

Vain homoseksuaalisuuden onnekas neurologinen häiriö voi tuottaa kukoistuksen sodomaan, kun pornon valtameren pinta juuri on se metafyysinen vedenpinta joka nousee napajäätikköjen sulamisen takia. Rauhallisin mielin katselee homoseksuelli kukkaan puhkeavien mainadien parvea aallonmurtajalla luonnontieteilijan tasavaloisin katsein, haluamatta ja viileästi, saman, heidän salaisuutensa jakaen. Ei ole mitään jännitettä siinä, ellei kuvioihin astu se, joka ei tiedä mutta haluaa tietää. Siitä vasta saadaan peli auki. Senhän täytyy ilmestyä jostakin. Eikö mainadit houkuttelisi sen emanaatiota esiin universumista. 

Proustin romaanin Paronin de Charlusin hahmossa tapaamme kaikkiruokaisemman hintin. Charlus on hintti pelkkää rappeutuneisuutensa syvyyttä, vai pitäisikö sanoa ruokavalionsa laajuutta. Tuollaisen hienostuksen silmä on jo tuttunut poimimaan jo mätänevästäkin raadosta kaiken nautittavaksi kelpaavan. Tällainen järkiperäinen homoseksuaalisuus on mahdollista saavuttaa siinä vaiheessa kun illuusio naisesta sielullisena olentona on kokonaan kadonnut nuoruuden houreiden mukana.

Siis kun sielullisen mainadin lähes (sanon lähes, en tiedä miksi) tilastollinen mahdottomuus on kirkastunut koko tylyssä kovuudessaan. Sanon mainadi, enkä nainen, koska tällaiselle herkkusuulle, ei mikä tahansa kovuus kelpaa. Mutta mainadit ovat harvinaisuus lännenmaassa. Riittämätön luonnonvara siellä missä jalostustaste on korkea, mutta raaka-ainetta vähän tarjolla. Ja juuri tilastollinen harvinaisuus, siis kääntäen ympäristön paine, heistä hirviöitä kenties tekeekin. En tiedä vastaako Lars von Trierin Nymfomania tähän kysymykseen. Ja tämäkö on David Lynchin, tuon ansiokkaan pornotutkijan motiivi Inland Empiressä kuvata itä-Eurooppaa.
 
Luulenpä että edes antiikin tapahomoseksuaalisuus ei olisi ollut riittävä sosiaalinen normi tekemään minusta armoitettua hinttiä. Siksi näen vain mustaa ja valkoista, siksi aivoni ovat  lopullisesti kypsyneet, kuivuneet, loppuunpalaneet mahdottomuuksien runteleman intohimon kärventävässä pätsissä. Miten sulkea tieto aisteilta, miten omaksua nörtin kuolemaasimuloiva suhde viettelevään elävään aineeseen. Nämä ovat niitä tulevaisuuden kysymyksiä, tulevaisuuden metamorfooseja. Sitä ennen elämä on sulotonta, kovaa ja likaista älyllistä rypemistä.

 (21.7.2004)

TAIDETEOKSEN ARVOSTELUPERIAATTEISTA

On kahdenlaista taidetta. Toisen aikaan saaminen on hyvin helppoa ja onnistuu keneltä hyvänsä. Toisen aikaan saaminen on vaikeaa, ja edellyttää pitkällistä harjoittelua.
  
Olennainen kysymys on: kuinka usein näemme kyseisen kaltaisia teoksia.

Tämä on joskus olennaisempi kysymys kuin se, että kuinka vaikeaa tai haastavaa teoksen tuottaminen on tekijälleen tai kenelle hyvänsä tai hyvin lahjakkaalle ihmiselle. 

Jostkut asiat ovat teknisesti helppoja tuottaa kenelle hyvänsä, sen jälkeen kun ne kerran on tehty. Emme silti koskaan näe niiden tapahtuvan. Tällaista on ilmeisien tabujen rikkominen ja nerokas tekninen keksintö.
 
Se ei ole välttämättä kiinnostavaa. Mutta voi olla, että se on hyvin kiinnostavaa. 
 
Teknisten vaikeuksien voittaminen voi olla arvo sinsänsä. Mutta on kysyttävä: miksi juuri näitä vaikeuksia ollaan voittamassa? Miksi ei näitä toisia? 

Erillinen kysymys on: ilahduttaako teos. Ja ketä se ilahduttaa. Ja kenet se silloin masentaa.
  
On myös kysyttävä, avaako teos välineitä ymmärrykselle. Auttaako se näkemään jotakin olennaista mitä emme muuten ehkä näkisi. Ja kenelle sen sisältö on banaali?

Viimeisenä ja ehkä tärkeimpänä on puhas kokemus, puhdas aistiminen, se mikä ei avaudu millään toisella kielellä selitettäväksi. Teknisten haasteiden voittaminen taiteessa liittyy yleensä juuri erityisten aistivaikutusten aikaansaamiseen. Yllättävän vaikutuksen tuottamiseksi on löydettävä yllättävä keino. 
Kun Vauhkoselta kysyttiin, miten hän sai itsensä kirjoitusvireeseen, oli vastaus: metron rullaportaissa. Vauhkonen myönsi laskevansa päivittäin kirjoittamansa sanat. Vain sanojen vähenemistä, eli miinusmerkkistä tulosta hän piti todellisena työnä.

8.12.2019

Sillä kuka politiikassa valitaan mihinkin tehtävään ei ole suurta merkitystä. Kuka hyvänsä voidaan valita mihin hyvänsä tehtävään heti kun keksitään sellainen mielenhallinta, joka tekee sen mahdolliseksi. Mielenhallinta on sitä, että kukaan ei toimi millään omalla logiikallaan, vaan sillä ihan samalla logiikalla kuin kaikki muutkin päättäjät tähän asti. Ei ole mitään vallankumousta tai vallanvaihtoa tämän järjestelmän puitteissa. Ainoa, jolle asialla on merkitystä, on tiettyjen sisäpiiriläisten tilipussi, joka valinnasta joko aivan hitusen kasvaa tai sitten aivan hitusen pienenee. Kannattaako sitä sitten juhlia, sitä Vauhkonen ei osannut sanoa. Kun kissat pöydällä rellestivät, siitä tietysti putosi murusia hiirille penkillä. Ja kun hiiret mielettömästi rellestivät, siitä putosi murusia torakoille lattialla. Ja kun torakat riittävästi vailla mieltä rellestivät, ehkä siitä putosi jotakin laudan rakoon asti.
Koleeramäellä oli voimakas, tiukaksi treenattu vartalo. Siinä ei näkynyt ikää. Se olisi voinut olla mitä hyvänsä yhdeksäntoista ja kolmenkymmenenseitsemän ikävuoden haarukassa. Hänellä oli joskus ollut kolesteroliongelma, joskus heikko rasvaprosentti. Jo vuosia sitten hän oli taltuttanut ne ruokavalolla ja treenillä. Hänen tunnuslauseensa englanninkielisillä nettifoorumeilla oli "Age backward or die." Hän oli saanut vaikutteita Astrofelin hipeiltä ja Hautakehdolta. Tietysti myös joogaguruilta. 

Koleeramäki loikoili suurella amerikkalaistyylisellä futuristista avaruusalusta muistuttavalla vuoteella ja katseli Gabor Matén haastattelua edessään olevalta suurelta valkokankaalta. Olivia keräsi keittiössä tyhjiä puteleita viedäkseen niitä kauppaan. Hän sammutti videon ja meni hakemaan komerosta pölynimuria. Hän oli luvannut imuroida keittiössä, jos Olivia veisi pullot kauppaan. Komero, joka oli vellonut vyötärönkorkeudelle tavaraa oli nyt siisti. Hän ihmetteli näkyä. "Mitä komerolle on tapahtunut?" "Enkeli. Ainoa enkeli, joka sinulla on." sanoi Olivia hymyillen ja sulki oven perässään. "Onko?" hän kysyi jonkin ajan kuluttua itsekseen, otti imurin ja siirtyi keittiöön.    

Olivia oli upea nainen. Uhkea, riittävä, tumma, kaunis ja luonteeltaan sellainen, että Koleeramäki, joka oli joskus ollut naisvihamielinen, ei olisi uskonut sellaista löytyvän maailmasta. Se oli paradoksi, mahdottomuus, ja siksi käsittämätön, rakastettava. Olivia sai hänet tekemään kaiken.

Olivia ajoi polkupyörällä iltahämärässä Hiusharjun kylän keskustassa olevan S-Marketin eteen. Oli talvi, nollakeli ja jäiset pyörätiet. Kaupas edessä hortoili kymmenenvuotias tavallisen näköinen poika. Olivia käveli pojan ohi vauhdilla mutta tunsi selkäpiissään jotakin karmivaa ja kääntyi nopeasti katsomaan poikaa. Poika oli suoraan hänen takanaan ja katsoi silmiin. Olivia kääntyi ja käveli ripein askelin kohti pullonpalautusautomaattia. Samalla hän taas tunsi takanaan jotakin ja näki sivusilmällä pojan lähestyvän. Sydän pamppaillen hän odotti. Poika meni hänen takaa vessan ovesta sisään ja paiskasi oven kiinni perässään hillittömällä voimalla. Sydän täristen Olivia syötti loputkin pullot automaattiin ja juuri viimeisen pullon aikana poika ryntäsi vessasta ja kiepautti itsensä Olivian ja pullonpalautusautomaati välistä käytävään. Olivia seisoi vapisten ja katseli pojan perään. Poikaa hän ei ollut ennen nähnyt. Hän näytti normaalilta, ei päihtyneeltä, noin kymmenen vuotiaalta koulupojalta. Poika pysähtyi pahaenteisen näköisenä lukittavan peltilaatikoston eteen. Sitten hän alkoi hyppiä kyljellään laatikostoa vasten kuin mielipuoli. Kaupan myyjä hermostui ja meni hätistelemään pojan ulos. Olivia tärisi pelosta ja otti kauppakärryt. Kun hän oli tehnyt ostoksensa hän oli jo miltei unohtanut pojan, mutta muisti tämän antaessaan pullonpanttikuitin myyjälle. Ehkä poika olisi vielä ulkona, ajatteli hän, käveli polkupyörälleen ja avasi lukon. Samassa poika ilmestyi kulman takaa. Jälleen Olivian vatsanpohjassa tuntui sama jännitys ja pelottava ilmapiiri valtasi hänet. Poika kulki nopein askelin hänen ohitseen ja jatkoi kohti jalkakäytävää kadoten pimeyteen. Olivia lähti pyörällään ajamaan jalkakäytävää kun poika äkkiä ilmestyi hänen eteensä kävelemään. Samassa poika kaatui hänen pyönsä eteen jäisellä jalkakäytävällä. Olivia sai jarrutettu ennen kuin ajoi pojan päälle. Poika makasi mahallaan jalkakäytävällä. Olivia tärisi pelosta eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän sai ohjattua pyörän toiseen suuntaan ja lähti ajamaan täyttä vauhtia toista reittiä.

Kotona hän kertoi tarinan. Koleeramäki nosti David Lynchin banaalista tarotpakasta yhden kortin. Se oli miekkojen kahdeksikko, polkupyörän eteen kaatuva nuori mielipuoli. 

SOPEUDU SUOMALAINEN

Hän käyttää käsipeiliä tutkiessaan omaa vaginaansa. Hänen sisällään on avautunut portti ja hän ylittää kynnyksen. Hän ylittää sen siististi jonossa ylipapin saattelemana. Kynnyksen väärässä kohtaa ylittänyt mies yrittää karkuun. Ylipappi tarttuu häntä niskasta. Ei muistisairas karkaa omasta kodistaan, siis: tältä planeetalta sinä et karkaa. Sopeudu suomalainen, sanoo Törrönen. Täällä planeetan sääntöjä nyt käydään läpi. Jokaisella täällä on omat sääntönsä, sanoo poliisi. Jokainen sopeutuu omien sääntöjensä mukaan. Tämä tarina kertoo alistumisesta, sanoo Törrönen hiljaa. Se tuo vahvasti esille mullistavan yksinkertaisen ajatuksen siitä, että alistuminen voi kiinnostaa sukupuolesta riippumatta. Tämä oli evoluution käännekohta, tämä tässä. Ihmisen ekologinen lokero ja urbaani reviiri levittäytyy nyt kaikessa suorakulmaisuudessaan. Luulöytö osoittaa tämän tapahtuneen. Hautaamme luut tähän. Kädet, joilla kykenee valmistamaan työkaluja, näyttävät olevan suuri käännekohta. Ne olisi kannattanut jättää keksimättä, naurahtaa törrönen ja heittelee lapiolla maata. Kanoilla ei ole käsiä ja ne pärjäilevät. Ylpeytemme on lähiruokapöytä, jossa pääset maistamaan ambrosiaa, sanoo ylipappi. Jumalten ruoasta tulee ihmisten herkkua. Mutta se tukkii pappien valtimot, kivahtaa Törrönen. 

7.12.2019

MEL GIBSON: THE PASSION OF THE CHRIST (2004)

"But who is the dreamer" kysytään David Lynchin elokuvissa. Mel Gibsonin Kristuksen kärsimysnäytelmä -kuvaelmassa on turha esittää tätä kysymystä. Gibsonin näytelmä on vakavampaa ja loogisempaa hikistä realismia kuin realismi itse konsanaan. Arkielämän realismissahan on, kun sitä tarkasti katsoo, koko ajan sellaisia repeämiä, joita David Lynchin kaltainen taiteilija haluaa esittää elokuvan keinoin. Gibsonin uninäytelmässä ei ole repeämiä, eikä toimijoilla ole epävarmuutta. Vasta elokuvan lopussa taivas repeää, maa järisee, ja henkivallan selvästi vaikuttavat puuttuvan peliin, tuottamalla ihmisille epävarmuutta siitä, kenen puolelle henkivallat asettuvat. Hehän tunnetusti vaihtavat puolta kuin sukkaa, eikä ihmisen varmuus itsestään ole koskaan perusteltua, ei kenellekään. 

Vastakkain on kaksi varmuutta, kaksi kuningasta, kaksi valtakuntaa, toinen maallinen toinen taivaallinen. Jeesus ajautuu esivallan kanssa ennen muuta tuhoisaan kielelliseen konfliktiin puheessaan vallasta, vallantahdosta. Vallan instutuutiosta. Fariseusten valta on maallisen esivallan tukemaa, Jeesuksen valta on pelkästään ihmeteon varassa. Jeesus kuitenkin tekee ihmeitä temppuillen ja pelaten ihmisten uskolla: hän ei vain likuhihnalta tuota ihmeitä siihen malliin että fariseukset ja muut hiljenisivät, niin kuin rockkitaristit kuten Angus Young tekevät. 
 
Gibsonin kuvaamien fariseusten rinnalle sopii hyvin The Wicker Man elokuvan saarelaiset. Jeesusta ja Wicker Manin päähenkilöä yhdistää täydellinen varmuus toiminnan oikeutuksesta, heitä erottaa se, että Jeesus tietää tulevansa ihmisuhriksi: Jeesukselle fariseusten rajaton epäinhimillinen psykedeelinen julmuus ei tule yllätyksenä vaan käsikirjoitettuna. Täytyy toisaalta olla ihmeellinen mieli, joka käsikirjoittaa niin suuren ja näennäisesti motiivittoman kataluuden kanssaihmisille. Toisaalta sitä juuri on hybris: täydellinen varmuus.     
 
Motiivi on tietysti kummassakin ihmisuhrissa sama: kysymys on pakanallisesta ihmisuhrirituaalista, joka on peitetty kirkolliseen hölynpölyyn. Kontekstissa on se ero, että saarelaisista yksikään ei millään tavalla sääli uhria tai eläydy tämän kärsimyksiin, kun taas Jeesuksen ympärillä on myös myötäkärsiviä, eli kristittyjä. Fasismiin liittyvä vitsavertaus on kummassakin elokuvassa läsnä: Gibsonilla Jeesusta piiskataan vitsoilla, pajukorimies tietysti poltetaan vitsahäkissä (fascio littorio). Fasismi ja alkukristillisyys, Kristuksen seuraamisen merkityksessä, ovat alkukuvassa yksiselitteisesti vastakkain. 
 
Alkukristillisyys erosi aiemmista käsitystavoista siinä, että alkukristittyjen yhteisössä syntipukki saatettiin päästää varmasta kuolemasta vapauteen (kuten nykyään Nadja Tolokonnikova ja Solsenitsyn). Tämä oli se outo ja uusi ajatus, jonka nimi oli armo. Alkukristityt katsoivat, että armo itseasiassa palveli paremmin yhteisön asiaa kuin aiempi hedelmällisyyskultti, joka luotiin syntipukkimekanismin varaan. Armokin oli hedelmällisyyskultti, mutta hyvin toisenlainen. Armoa ei kuitenkaan voi olla, ellei syntipukki muistanut tai tiennyt, millainen oli edeltävä menettelytapa. Siksi kristinuskon rituaalisuuteen piti liittää teatterillinen esitys ja muistiinpalautus, joka ei ollut sillä tavalla rituaali, että yleisö olisi osallistunut siihen muuna kuin yleisönä.    
  
Muunnos Mel Gibsonin maailmasta David Lynchin maailmaan tapahtuu siinä, että Lynchillä näytelmää ei pidetä niin samalla tavalla totena ja vääjäämättömänä. Lynch pyrkii osoittamaan, että itse näytelmän lavastuksessa ja näyttämöllepanossa on jotakin keinotekoista. Lynch pyrkii vapauttamaan "Jeesuksen" (uhrin, ehkä itsensä) luomastaan todellisuudesta, joka kieltämättä on aika inhottava, ilmaisemalla että tuo todellisuus on vain unta. Unta, jonka uneksija on "Jeesus". Mitä muuta sitten on? Upanisadit, meditaatio, ehkä vastaavat tähän.

Eikö Gibsonin Jeesus tätä sitten muka tiennyt? Hänhän vaikutti tienneen juuri tämän: että uni on uneksittava täsmälleen tietyllä tavalla, jotta saataisiin aikaan tiettyjä haluttuja jälkivaikutuksia. Ja ellei kuvitelman dramaattisuus olisi riittävä, tietyt vaikutukset jäisivät ehkä saavuttamatta. Kristinuskohan on halunnut nimetä itsensä juuri täksi vaikutukseksi, joka seurasi siitä mitä tapahtui. Maailmanloppua voitiin siirtää.

Jos palataan sitten tähän maailmanlopun alkukuvaan, täytyy ensimmäiseksi hankkia sille sisältöä. Onko se sitä, että aurinko sammuu, maanvyörymät, doliinit, laavavirrat, tulvat täyttävät maan, tai mahdollinen muunlainen ekokatastrofi. Vai onko se vain sitä, että ihmisyhteiskunnat romahtavat ja sekoittuvat täydellisesti yhdessä sodan mykkyrässä.

Jos uskotaan, että. jonkinlainen inhimillinen tietoinen ponnistus voi sen estää tai sitä siirtää, ehkä Gibsonin kuvaelma pikemmin kuin Lynchin antaa tällaiseen eväitä. Mutta miksi Jumala, joka voi saada ihmisen emanoitumaan suoraan valmiina universumista alkuperäisen ideansa muotissa tarvitsisi evoluutiota tai tietoisuuden evoluutiota ja siihen poikaa, eli universumin syvyyssukeltajan kättä. "I am the arm" sanoo Lynchin kääpiö Lodgessa popsiessaan garmonboziaa. Jumalan vasen käsi, antikristus, emanoituu universumin poeettisessa kuvittelussa sekä Gibsonilla että Lynchillä. Käden täytyy sukeltaa niin syvälle, että se saavuttaa meidän maailman.
  
Ja miksi oikeastaan pelkäisimme maailmanloppua, kaaosta, kaikkien perimyslinjojen sekoitusta. Sehän on sama kuin pelkäisi rehellistä korttipeliä, kun on aina tottunut pelaamaan järjestetyllä ja merkityllä pakalla.

Pelattaisiinko nyt kerrankin rehellisesti, eikä jatkettaisi puolivillaista kituuttamista, kysyy maailmanlopun jumala.
Nykyisyydessä kaikki on paremmin kuin ennen. Paitsi yksi asia. Ennenvanhaan oli parempaa se, että sodilla oli alku ja loppu. 

6.12.2019

LEIMA

Leimautuminen ja laimaaminen ovat kiinnostavia ikuisuusilmiöitä. Miksi kaikeksi tuleekaan leimautuneeksi kirjoittaessaan blogia 15 vuotta. Poundin leimalista Aronpuron Pisan cantojen suomennoksen jälkisanoissa on puolitoista sivua. Siinä on kaikki mahdollinen, siinä on paljon tatuointia yhden miehen iholle. Leimautuminen palvelee tietysti luokittelun päämääriä. Se joka tatuoi itse oman ihonsa, luokittelee itsensä omaehtoisesti. Tällä varaudutaan siihen, että jokin luokitus aina tulee annettuna. Kaikkihan on luokiteltava, ihmisluonnon mukaisesti. Eihän ole mitään mikä ei olisi luokiteltavissa, mikä ei putoaisi johonkin nelikentän äärikulmistaan äärettömään lohkoon.

DOGVILLE

Lars von Trierin Dogvillen tilan poetiikassa kaupunki käsitää yhden väliseinättömän tilan. Katsoja on panoptikonin silmässä. Hänelle kaikki on läpinäkyvää, hänen näkökulmansa on jumalainen. Elokuvan toimijat sen sijaan elävät niin kuin seinät olisivat olemassa.

Dogville on suljettu tila. Periatteessa kaikki kaupungin asukkaat ovat tietoisia siitä mitä tilassa tapahtuu, mutta kukaan ei tunnusta tosiasioita. Kukaan ei tunnusta syntejä, eikä sekularisoituneessa kaupungissa ole kirkkoa. Kun vierailija, Nicole Kidmanin esittämä pakomatkalainen, tulee raiskatuksi eräässä huoneistossa, ihmiset kulkevat huoneiston ohi välinpitämättömästi, ikään kuin eivät seinien läpi aistisi mitä ympäristössä tapahtuu. Tämä on elokuvan vaikuttavin kohta.

Trierin lavastuskonsepti esittää teologisen väitteen, jonka mukaan on olemassa vain yksi maailma-tila ja siten yksi jumala. Keinotekoisin väliseinin erotetut moninaiset tilat, toisiaan poissulkevat moninaiset jumalat ovat suodattimia: ne edustavat ihmisen kykyä dissosioitua, koteloitua, sulkea silmänsä tietyiltä asioilta, jotka ovat todellisia ja aistittavissa, mutta vailla objektiivista korrelaattia, todistetta, aineistoa. 

Ja heti tämän ajatuksen varjona ja vastinkappaleena: taikausko, leima, mustamaalaus, ennakkoluulo, juoru, ksenofobia, näkymätön rakenne, joka kulkee pääasiassa ilman objektiivista korrelaattia, todistusta, mutta joka silti otetaan todesta.

(19.12.2003)

KOURALLINEN BITTEJÄ



big gang bang Ben
slam damm generation

suuret rikokset eivät vanhene koskaan
eivät edes tähdissä tai alkuräjähdyksen
tuollapuolen, unet, valheelliset muistot
eivät vanhene koskaan nähdyt grafiikat 
polyyppien kolonnat pari vuotta vanhalta 
DMT-tripiltä, kilpikonnapilvien palvelimelta, 
maailmanlopuntakaiselta tasangolta
tietokoneen prosessorista bitti lentävänä
mattona kattona kilpikonnataivas 
emanoituu atsteekki, valmiina, kirjastosta
emanoituu traditio, alkuperäisenä ilman
kielen väärinymmärryksen evoluutiota
kuolema kätkee meiltä jotakin rajattoman
ikävää tai rajattoman hauskaa, parasta olla
odottamatta mitään, sekin on vain lahja
niin kuin elämä, eikä lahjahevosen suuhun 
katsota edes sen kuoleman jälkeen 



J. R. R. Tolkien tarkastelee myytillistä teosta Prahan linnan katakombin sinisukkabramiinisessa kirjastossa.

TURVALLISTA KIRJALLISUUTTA

Ensimmäinen kokonaan tarkistettu laitos verkosta 2005 poistuneesta materiaalista, joka on nyt täässä blogissa taas päivitettynä. Ei ole hinnalla pilattu. Onnellinen orja -kustannus.

Tässä osassa luetaan Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaa ja voimme oppia sen, että 1) poeettisen kuvan kontekstiperusta on suoraan mieli-universumi, ei kieli tai luonto, 2) biologisten organismien psykoanalyysiin pätee sama havainto: evoluution konteksti, metamorfoosin ja mutaation konteksti on suoraan mieli-universumi, ei paikallinen yksittäinen yhteensattuma, 3) ihmillisiin teknisiin keksintöihin pätee sama. Ja tämähän on ihan linjassa kaiken viimeaikoina kirjoittamani kanssa.

"Immortal jellyfish 
grows into a fully 
formed adult and 
then instead of dying, 
it can revert to an 
immature stage – 
starting the process 
all over again."







4.12.2019

KOKO TARINA





Koko tarina
voi olla myös puoli
tarinaa joka lässähtää.

Siitä se ei nouse
ellei jää kiinni ihmiskaupasta
niin kuin Baltzar.

Tekoja on paljon.
Myös sanoja on paljon.
Ne eivät muodosta
aivan selkeää kuvaa.

Niiden kaikkien muistamisesta
ei tule ihan koko tarinaa.

Ei niitä muista. Muistot
on vaihdettu toisiin.

Maailman olisi pitänyt olla
toisenlainen, mutta millainen?

Minun olisi pitänyt olla
toisenlainen, mutta millainen?

Kaikki on suurempaa tai
pienempää kuin ajattelin.

Kaikki on hikistä haudanvakavaa unta
jossa on henki kysymyksessä.

Siitä on kiva herätä aamuun
ja nähdä pikakelauksella
koko tähänastinen tarina.

ÄITI KUNDALIINI, VODKA JA VITTU

Tänään salilla oli vähän jännittynyt ilmapiiri. Kaikki mulkoilivat toisiaan. Nurkassa venytteli erotisoiva tyttö. Ihmiset vähän törmäilivät, sekä miehet että naiset. Itse yritin olla cool, vaikka puntti tutisi. Tällaisina hetkinä muistaa miksi täällä eletään, kun tuli muistutus.
  
Pidin siitä hermostuneesta ilmapiiristä, jossa jokainen kundi oli juuri tajunnut elämän tarkoituksen ja oli sopivasti paniikissa. Kaikilla oli se katse, niin kuin totalitaarisessa valtiossa: kaikki tajusivat, että nyt ei ole homma hallinnassa. Ja kun tyttö sitten lähti, se oli kuin valot sammuisi universumista. Salim energiataso putosi sata miljoonaa kilometriä mustaan aukkoon. Jokaisen miehen mielessä kävi ajatus itsemurhasta ja totaalisesta sodasta.

Gurdjieffpiiriin kerran tuli sellainen tyttö. Joutui käsittelemään sitä asiaa, että mitä jos se ei seuraavalla kerralla tulisi. Miten selviytyä sen energiamuutoksen kanssa, jonka kaikki tajuaisivat liiankin kalseasti. Niin kuin silloin päiväkerhossa kolmen vanhana kun Marjaana eräänä päivänä muutti pois.
 
Siksi minua kiinnostaa jokainen oppijärjestelmä, joka saa kauniin naisen palaamaan.
 
Silti mikään ei voita yleistä oppivelvollisuutta, siis lain sanelemaa pakkoa. Se on ihanaa. Koulutus on ylivoimaisesti tehokkain tapa pitää kauniit tytöt näkösällä. Ainakin tehokkaampi kuin omatoimiseen totuudenetsintään kannustaminen. Juuri tästä syystä tykkäsin koulusta, että siellä tiesi näkevänsä myös ne tytöt kaikkien tyttöjen joukossa. Valitettavasti kuntosali ei ole tässä suhteessa saman veroinen, ei ainakaan se sali, jossa minä käyn. 

Pietarissa kerra metroon tuli sellainen tyttö että aloin tuntea kutinaa perseessä. Se oli Äiti Kundaliini, joka sinä kohtaa sanoi "Morjensta!" En tiennyt mikä iski ja vasta kun pyörin ympäri, havaitsin syyn. Jäin pois samalla asemalla ja kuljeskelin loppupäivän sen tuoksussa. Mutta luovutin. Vanhus ja meri.

Se oli vähän erilaisen itsetunnon juttu kuin se, kun kerran Pietarissa toin iskemäni aasialaisen beibin mukanani klubille, ja Elmo Rautanen kihlasi hänet vetämällä mannensomestaan isolla kivellä varustetun hienon sormuksen ja pujotti sen tytön sormeen. Siis kihlasi deittini nokkani edestä. Se oli nopeaa ja päättäväistä toimintaa, eikä mitään ikuista jahkailua. 

Sen tytön päällimmäisin tunne ei ollut riittämättömyys. Siellä olisi ollut vittu, jonka rakenneperiaatteeseen tutusmisessa olisi vierähtänyt puoli vuosisataa. Pylly kuin nousevan auringon hehku. Äiti Kundaliini, vodka ja vittu. Universumin pohjimmainen epäreiluus.
Se tyttö ei kärsinyt
riittämättömyyden tunteesta
eikä se tyttö. ei se eikä se
Albumissani on lehtiä
seurasin aina omaa tahtoa
enkä koskaan palvellut
toisen silmää
Annoin jätkälle jätkän
evästä: pillua ja viinaa
pillua ja kirkasta väkevää
viinaa. siihen suohon
voisi upottaa armeijan
Eivätkä ne muistot silti 
ole totta. Konetonttu 
asensi valemuistot mieleeni
kuin puun juuret jotka 
imevät elämännestettä
Muitot joita en pysty
oksentamaan sydämestä
totuuden juuret höttömaailmasta
minuuden leegion sanat ja teot
sydämen kohtaamisen
joukkokohtaus 


Joku on sen nähnyt
Joku on tulevaisuuden
Nähnyt ja rientää
Sinne innolla.
Konehaltiat ovat sen
Hänelle luvanneet

Sai siinä paiskia töitä että taloussota pysyi voimassa. Sai siinä kilpailla kun piti olla kaikessa parempi kuin Venäjä ja osoittaa Venäjä vielä syylliseksi kaikkiin maailman virheisiin. Tai niin insinöörit saivat. Teknologiastahan tämä kilpailu käytiin. Vauhkonen oli ihminen joka oli viettänyt aikuisiästään suurimman osan noin kuudenkymmenen metrin syvyydessä veden alla ilman happilaitteita. Siltä hänestä ainakin tuntui. Siinä oli kokoajan kuulkaa kiire. Miksi, minkä takia, se ei koskaan selvinnyt. Maailma oli kuitenkin yhtä demokraattinen kuin hullu ja siksi tiukasti hullujen käsissä. Siinä ei yksi viisas kesää tehnyt. Eurooppa oli olento jonka päästä oli kadonnut muutama ruuvi. Ne ruuvit olivat Venäjä. Mutta tätä ei saanut keksiä, nähdä ja todeksi ymmärtää. Siksi oli aika paljon kaikenlaista huolta, hössötystä ja hysteeristä ongelmointia haittaamassa ihmiseloa. Eläminen, elämä, se vaan ei saanut olla normaalia ja maistuvaa. Istui sitä turpa kiinni tai ei, aina ne saisivat konfliktin aikaan.

Vauhkonen oli sitä mieltä, että Pavilunin olisi jo aikoja sitten pitänyt katsoa 1980-luvun brittiklassikkoelokuva Long Good Friday.

Miten ihmeessä Vauhkonen ehti kirjoittaa niin paljon kuin kirjoitti mietti Koleeramäki. Vastaus oli siinä ettei Vauhkonen editoinut mitään eikä edes miettinyt kahta kertaa. Hän ei edes lukenut tuotoksiaan läpi. Hän vain seisoi metron portaissa ja näpytti älypuhelimeensa.

Puheet demokratiasta ja vapaudesta eivät olleet ihan täyttä hölynpölyä. Vauhkosen vapautta ei suoranaisesti rajoitettu ja hän sai selvitä omillaan. Vapauden epäsuorat rajoitukset lähtivät lain kirjaimesta ja jatkuivat sosiaalisen kentän tasolla. Lain sallimia tabuja, joiden määrä tässä yhteiskunnassa oli vähäinen, Vauhkonen oli kokeillut rikkoa ja sitä ei siis laki estänyt. Sosiaaliset seuraamukset olivat sitäkin tuntuvammat. Demokraattinen vapaus näkyi Vauhkoselle kirjojen myyntitilastoina: kukaan ei ostanut hänen kirjojaan. Hän sai pärjätä omillaan ja se olikin ikäänkuin ihmisoikeus: hänen ei tarvinnut sitoutua eliitin hegemoniakuplaan. Mutta kaikki palkitseminen ja avustus, josta sisäsiistit yhteiskuntakelpoiset kansalaiset nauttivat, oli häneltä poissuljettu ja kirveli tunnetasolla. Kirvely oli epäilemättä epäkypsyyttä ja luonteen heikkoutta. Luonteen piti kasvaa ja tämä oli siihen hyvä tie. Yritykset ideologisoida oma tila, olivat johtaneet toistaan päättömämpiin sekaannuksiin. Sisäpiiriläiset olivat kaikki samanlaisia, mutta ulosheitetyt olivat hylkiöitä jokainen omalla omituisella tavallaan. Suurin osa aivan muusta syystä kuin liian vaarallisten totuuksien lähentelyn takia. Totuus ei itseasiassa kiinnostanut (juuri) ketään ja se tuotti aavemaisen ja painostavan yhteiskuntailmapiirin. Kukaan ei halunnutkaan tietää. Kysymys reiluudesta ja kohtuudesta oli tällaisessa maailmassa turha. Hänen piti löytää itsestään soturi ja sotilaallinen kuri, sillä muu ei riittänytkään hengissäselviämiseen. Se kaikki oli hyvää ja kasvattavaa jos siitä vain selvisi hengissä. Vauhkonen tietenkään ei selvinnyt. Mutta se on hämäränkö juttu josta edes kaikkitietävä kertoja ei tiedä kaikkea.
Vauhkonen näki Burnsin unessa mutta aina toisenlaisena kuin todellisuudessa. Unessa oltiin 1970-luvun Neuvostoliitossa. Burns oli pitkä ryhdikäs ja salskea mies joka pukeutui tumman beigen värisiin leveälahkeisiin suoriin saumallisiin pehmeäkankaisiin housuihin ja samanväriseen kauluksettomaan paitaan. Hiukset olivat vaaleat sormen pituiset ja siilimäisesti täysin pystyyn kammatut. Päässä oli vaaleasankaiset pyöreälinssiset silmälasit joiden linssiosat olivat suuret ja suurenisivat silmät pöllömäisiksi. Katse oli digitaalisen terävä. Silmissä ei näkynyt väsymyksen merkkiä. Kasvot olivat rauhalliset, nuorekkaat ja vakavat. Vaaleakarvaisessa miehekkäässä ranteessa oli 1970-luvun alun neuvostoliittolaisvalmisteinen siro digitaalirannekello. Burns askelsi jaltalaisen hotellin aulassa miltei hoikkana ja hyvin erilaisessa ryhdissä kuin tosielämässä. Hän vilkaisi Vauhkosen vierellä olleesta suuresta peilistä kuvaansa ja korjasi ilmeisen tyytyväisenä ennestään jo aukinaista ja rentoa ryhtiään. Hän ei ilmeisesti tuntenut Vauhkosta tai sitten nähnyt kunnolla niihin varjoihin joissa Vauhkonen piileksi. Vauhkonenkaan ei tehnyt tervehtivää elettä sieltä jostain, katsoi vain.

2.12.2019

TOISEN ASTEEN AKUSMAATTINEN TAIDE

Toisen asteen akusmaattisia esoteerikkoja ovat sellaiset varttuneemman sukupolven säveltäjät jotka tuntevat ja hallitsevat kaikki tavanomiaset äänen signaalikäsittelyn menetelmät ja ovat tuhansia kertoja kuulleet kaiken, mitä niillä voi tuottaa. Tällaiset henkilöt nousevat toisen asteen tekijöiksi silläm että he eivät tuota sekuntiakaan ääntä, joka kuulostaisi kuluneelta tai ennen kuullulta, ja jonka tuottamisteknologian voisi tuntea keskimääräinen mestari.

Tässä alla pari tämän osaston tekijää. Kuten huomaamme, kaikki olennainen ero on tuotettavissa tavalliseen stereoäänikuvaan, jossa riittää haatetta jatkossakin. Tietysti tilaääli on hieno laajennus, mutta siitä ei saa mitään kovin olennaista irti, ellei ole toisen asteen mestari.
  
Tämän linjan tekemisessä ei ole mitään ironista-pieru-huumori-retro suhdetta elektroniseen ääneen, mitään käsitetaiteellista tai mitään transgressiivista suhteessa ihmisen kuulon ominaisuuksiin tai hermostolliseen sietokykyyn. Tarkoitus ei ole pitkästyttää tai järkyttää. Kaikki lähtee yksinkertaisesta havainnosta ja tarkoitus on osoittaa, että siinä riittää mielenkiintoisia ulottuvuuksia ihan sellaisenaan.

Englanti on saari, joka pulputtaa äänimaagikkoja maailmaan. Todella hienosti signaaliprosessoitua huippumikeillä äänitettyä akusmaattista raaka-ainetta ja täysin moitteetonta omaleimaista magiaa tuottaa Adrian Moore.

Toinen paikka väkevästi akusmaattisen magian maailman kartalla on ranskankielinen Kanada. Gilles Gobeil: Les Lointains (2015) on kauttaaltaan hienonkuuloista äänimysteeriä, jossa kaiken muun lisäksi erityisen hallittua on dynamiikka ja erillisten ääniobjektien suhteellinen koko. Gobeilin proosan kielioopi on jo 1988 kokolailla sama kuin nyt, mutta soundin laatu vain on satakertaisesti parantunut. Tässä taiteenalassahan on se ikävä puoli, että vanha soundi harvoin yltää laadussa nykyteknologialla tuotetun tasolle, jos tekijä vain osaa hommansa. 



UNIVERSUMIN OMISTAJA

Sota on mediapeliä. Ei ole väliä sillä mitä asiat ovat, vaan sillä miltä ne saadaan näyttämään. Medialle. Mutta universumille se on päinvastoin.

Lynchin Lost Highwayn päähenkilö Fred Madison sanoo vihaavansa videokameroita, koska hän haluaa muistaa asiat omalla tavallaan, ei välttämättä niin kuin ne kameran mukaan ovat. 
 
David Lynchin Areenalla nyt oleva Lost Highway (1997), on nerokas elokuva, jonka budjetti oli pari kertaa Louhimiehen Tuntemattoman budjetti, mutta josta tuli 12 miljoonaa dollaria takkiin tuotantoyhtölle. Se raha sitten käärittiin kai Lynchin selkänahasta. Toisaalta miksi ei voisi Hollywoodissa tehdä tappiollista Lynchiä kun isot tuotannot Cameronilla tekevät älyttömiä voittoja.
 
Andrei Tarkovskin (jonka Stalker nyt Areenalla) elokuvassa Solaris (1972) omatunto (совесть) liittyy siihen, miten mieli luo universumin. Nietzsche minun käsitykseni mukaan kieltää omatunto -käsitteen olemattomana realiteettina. Nietzschelle universumi on olematon reaaliteetti.

Eilen uudelleen katsomassani David Lynchin Lost Highway elokuvassa tietoisuuspohjainen universumi kuvataan hieman samaan tapaan kuin Tarkovskilla. Lynchillä on tässäkin Castanedan sisäkkäisten unien idea kehittelyssä. Tarkovski oli ilmeisesti tutustunut Castanedaan, joka vaikutti hänen elokuviinsa 1970-luvulla (Castanedalta oli vuoteen 1972 mennessä julkaistu kolme teosta englanniksi). Tätä asiaa ei ole kai kirjoitettu missään, mutta voin kysyä tästä jos ja kun tapaan EA:n Moskovassa (on kutsu tulla moikkaamaan). Siis kysyä siitä, kuinka paljon Castaneda, joka venäjännettiin vasta 1990-luvulla, vaikutti kuitenkin jo 1970-luvulla neuvostoliittolaiseen älymystöön. Sitä oli silloin liikkeellä.

Universumin tietoisuuspohjaisesta hallinnasta kertoo tietysti myös Star Wars, jossa Lucasin Castaneda -vaikutteet on tunnettu.

Ensimmäinen huomio tähän juttuun on tietysti se, että tämä tapahtuu maagisen Turun seudulla. Maagisessa Turussahan kaikilla asioilla on hieman eri merkitys kuin muualla Suomessa. 

Kristityt ovat minusta aina tuntuneet erikoiselta porukalta. Usein en saa heikäläisiltä selkeää vastausta kysymykseeni: oletko henkilökohtaisesti tavannut Jeesuksen? Toisaalta en tajua, mitä pahaa siinä on, jos Saraswati on opettanut minulle kitaransoittoa. Se nyt on ainakin jotakin konkreettista, jonka suhteen ei tarvitse uskoa yhtään mitään. 

Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat tavanneensa Jeesuksen henkilökohtaisesti. Sellaiseen suhtaudun vakavasti, jos esimerkiksi asiaan liittyy ihmeparantuminen, ja on esittää röntgenkuvia esimerkiksi kaularangan halvaannuttavasta tilasta ennen parantumista, eikä sitten toisaalta löydy mitään leikkausarpia niiltä paikoilta. 
  
En ymmärrä jutussa esiin tuotua käsitystä, että nämä "henkivallat" olisivat jotenkin keskenään sodassa. Ei tunnu tutulta tai intuitiiviselta, mutta olenko ymmärtänyt jotakin väärin? 
 
Mietin tätä Rene Magritten ajatusta: 
"En usko sattumaan. En usko determinismiin. Mutta uskon siihen, että ihminen on vastuussa universumista."
Uskonnot tavallaan vastaavat siihen, miten ihminen on vastuussa universumista. Tietysti nämä vastaukset voivat olla ristiriidassa keskenään, jolloin syntyy kiista tai sotatila universumin herruudesta tai siitä, kuka omistaa universuminen, tai kuka sen loi tai, kenen universumissa tässä nyt eletään.

Hatara oma tuntumani on se, että Nietzsche on vähintää yhtä kaukana joogan ytimestä kuin kristinuskon ytimestä, ellei sitten etäisyys kumpaankin ole sama, josta seuraisikin kiinnostava väittämä linkitetyn jutun kannalta. Väittämä olisi muotoa: onko järkeä julistaa sota pohjimmiltaan hyvälle liittolaiselle, kun todellinen vihollinen on olemassa? Vai olenko hakoteillä?
 

1.12.2019

PARANTAMINEN KIELLETTY

”Jöns Burnsin luotsaama Totuuskomissio on toiminut vuodesta 2008. Ryhmällä on sen oman ilmoituksen mukaan noin 100 jäsentä. Totuuskomission aktiivit, joita ovat Burnsin lisäksi Raimo Halju, Hanna Enne, Hilma Solmu, Theo Hirn ja Roope Vauhkonen, tuottavat ryhmän sivustolle jatkuvalla syötöllä vihakirjoituksia, joissa mustamaalataan härskillä tavalla yhtä tai toista suomalaista Venäjän pääministerin Dmitri Pavilunin politiikan kriitikkoa. Totuuskomission tavoite on myrkyttää Venäjän yleistä mielipidettä Suomea ja suomalaisia vastaan.” Akne Parkkonen 2014
Tällaiset kirjoitukset levisivät netissä ja Vauhkonen pohti tilannetta.

Totuuskomissio oli Burnsin kirjojen julkaisun jälkeen kehitelty poliittinen performanssiryhmä, jonka tarkoitus oli nostaa esiin sääntösuomen median jatkuva venäjävihapropaganda, sen tekijät ja tahot, Arkkulan terrorismin tukeminen venäjällä, Viron venäläisvähemmistön hankala tilanne (jatkuvassa vähemmistöretoriikan ryöpytyksessä) ja tusina muuta median vaikenemaa tai disinformatiivisesti käsittelemää ongelmaa.
 
Totuuskomission ja Burnsin tempaukset olivat herättäneetkin hillittömän reaktion valtamediassa, mutta ei varsinaisesti tarkoituksenmukaista reaktiota. Ei keskustelua, vaan uskomattoman paskatsunamin, jollaista Vauhkonen ei ollut elinpäiviensä kestossa vielä koskaan nähnyt.

2010-luvulla tilanne oli lähtenyt sitten täysin lapasesta. Haljun hillitön Pavilun -palvonta, Hirnin satiirinen asenne, Hanna Ennen suorasukainen telaketjuretoriikka, Vignen kännikirjoitukset, Vauhkosen omat ylilyönnit, Burnsin toiminta Venäjän mediassa venäjän kielellä, oli kääntymässä näyttämään todella hankalalta Vauhkosen ja hänen ymmärtämän Totuuskomission alkuperäisen päämäärän kannalta.
  
Vauhkonen ei ollut missään vaiheessa ollut pavilunisti, koska hän vanhana Gurdjieff -harrastajana epäili ja inhosi guruja ja henkilönpalvontaa. Vuoden 2014 paikkeilla hän ei oikein pystynyt enää selittämään useimpien totuuskomissiolaisten toimintaa ja ajatuksia parhain päin, enempää itselleen kuin niille, jotka vaativat häneltä selitystä. Vauhkosen mielestä oli ikävä havaita, että Totuuskomission kriitikot, jotka aikaisemmin olivat olleet pelkästään valheellisia ja sairaita, alkoivat nyt näyttää olevan kritiikkeineen jo melkein vakaalla pohjalla. Totuuskomissiolaiset olivat hörhöilleet itsensä pussiin, vaikka heidän alkuperäisen toimintasuunnitelmansa merkitys ei ollut kadonnut mihinkään. Sekoilulla he olivat pilanneet hyvän ja tärkeän asian.  

Nyt vuoden 2014 lopulla, Vauhkosen ei auttanut muuta kuin todeta projekti täydellisen epäonnistuneeksi. Syy projektin epäonnistumiseen saattoi kaikessa lyhykäisyydessään olla siinä, että Totuuskomissiolaiset olivat nielleet Matti Klingen ajatuksen siitä, että ryssävihan traumatodellisuus Suomessa ei ollut kovin laaja ja juurtunut ennen 1918 tapahtumia.

Vauhkonen joutui nyt vastentahtoisesti näkemään, että tämä oli vaarallinen ja harhaanjohtava ajatus, joka sai historiaa tajuamattomat Hanna Ennen kaltaiset fantaatikot todella pahasti toimimaan omaa alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Vauhkonen ei ollut ihan varma, oliko Klingen tarkoitus tahallaan johtaa harhaan, mutta vaarallinen oli tuo harhautus.

Totuus oli ryssävihasta suomessa karmeampi. Traumatodellisuus oli syvempi, laajempi ja hoitamattomampi, kuin pahinkaan psykohistorian patologi olisi saattanut päältäpäin päätellä.

Kuva oli todellisuudessa pikemmin juuri se, jonka Kustaa Vilkuna esitti kirjassaan Viha (2005), käsitellessään Isonvihan ratkaisevaa tapahtumaa 1700-1725. Kari Tarkiaisen Se Wanha Wainooja (1986) käsitteli patologista traumatodellisuutta jo ajalla ennen 1700-lukua ja Isovihaa. Näiden kirjojen, joiden emotionaalinen väriskaala ulottui aina pikimustasta nanohiilen mustaan vihaan, sanomaa ei totuuskomissiolaiset olleet käsittäneet. Siksi ne resonoivat nyt kuumana Vauhkosen käsissä, joka jo alkoi hämärästi käsittää että totuus kansakunnan henkisestä tilasta oli sittenkin luultua pahempi. 

Totuuskomissio epäonnistui siinä, että se luuli "ajan olevan kypsä" kepeälle poliittiselle satiirille ja performanssille. Näin ei todellakaan ollut. Totuuskomissiolaiset vain tunkivat haarukkansa pistorasiaan, jossa 220 Voltin sijaan olikin 220 miljoonaa volttia. Se oli itse traumatodellisuus. Se sanoi "Terve!". Kaikkein sairain psykopatologinen sotku levisi sieltä totuuskomissiolaisten rinnuksille ja ydinlaskeuman tavoin koko yhteiskuntaan. Tilanne oli hetken aikaa absoluuttisen hälyttävä, kunnes eräänlainen betoninen arkku sotilaallisella operaatiolla valettiin ydinlaskeuman päälle, sen tabuksi ja vaimentamiseksi (samanlainen kuin Tsernobylin ydinvoimala-onnettomuuden päälle oli valettu).

Tämän ydinkatastrofin näkeminen oli hämmentävää Vauhkoselle. Hän koki saaneensa siitä säteilyvammoja. Traumatodellisuus oli nyt taas tiukasti arkussaan ja makasi kollektiivisen alitajunnan terapoimattomassa liejussa odottamassa harmitonta kasarmillakävijää tai LSD-matkaajaa, joka löisi siihen haarukkansa ja saisi kokea 220 miljoonan Voltin sähköiskun. Tämä oli kollektiivisen alitajunnan alue, jonka reunalla oli kyltti: "PARANTAMINEN KIELLETTY!"   

Venäjäviha oli syvä ja paha psykohistoriallinen ja psykopatologinen kansallinen ongelma. Siihen ei Totuuskomission keinoilla kannattanut kajota, se oli tullut selväksi. Ei missään tapauksessa mitään sellaista!

Hesarin umpisairas propagandamylly suolsi koko ajan taukoamattomalla voimalla lähinnä 1700-luvulla Ruotsissa kehitetyä venäjävihapropagandaa (Vilkuna erittelee juuri tätä retoriikkaa ja sen syntyä ruotsalaisaatelin hallinnollisiin tarpeisiin Suomessa). Ajat ja hallitsijat vaihtuivat, mutta argumentaatio, propaganda ja mielenhallinta oli Suomessa edelleen sama. Ei ollut väliä sillä, kuka Venäjällä oli johdossa, Pavilun, Stalin, Gorbatsov. Pietari Suuri vai joku muu, tai mikä siellä oli talousjärjestelmä, yhteiskuntajärjestelmä, aina ryöpytys oli samaa. Koska kritiikin tarkoitus oli vain suomalaisten mielenhallinta. Tämänkin takia Vauhkosen mielestä oli turha keskittyä Paviluniin, joka ei oikeastaan liittynyt asiaan mitenkään. Pavilunhan vain toimi kuin robotti, niiden voimien ajamana, jotka pitivät hänet vallassa. Mikään ei koskaan tulisi muuttumaan, viakka syvävaltioon istutettu pää olisi jonkun toisen kuin Pavilunin. Kysymys oli traumatodellisuudesta, joka oli hoitamaton ja joka halusi toistaa itseään, traumaa. Hallitsematon traumatoisto oli tämän ilmiön ydin. Niin Venäjällä kuin Suomessa ja Ruotsissa.

Sekä Vilkuna että Tarkiainen osoittavat, että yksilön kokemalla traumalle oli syynsä. Syy oli teoissa, jonka venäläinen yskilö oli suorittanut. Tämä yskilötrauma laajeni traumatodellisuudeksi, kun trauman kokeneet yskilöt loivat sosiaalisen kentän.Suomen tapauksessa systemaattisten tekojen ja yksilökokemusten takana oli aina suurvaltapolitiikka, jossa Venäjä oli mukana, ja jonka jalkoihin ja pelinappulaksi Suomi ja suomalainen yskilö jäi. Suomalainen yksilö ei koskaan nähnyt suurvalatpolitiikan väistämätöntä rakennetta ja siksi etsi syntypukkinsa tasolta, joka liittyi rotuun, sukuun, kansallisuuteen, ysksilöllisiin ominaisuuksiin ja sellaisiin tekijöihin, joista ksenofobia rakentuu sosiaalisessa kentässä jaetussa ja varsinkin torjutussa alitajuisessa traumatodellisuudessa. Ylisukupolvisessa kokemuksessa, jonka kollektiivinen traumatodellisuus tuotti, olennaista oli Stanislav Grofin holotrooppisen tietoisuuden käsite. Ilman tätä psykoanalyyttistä käsitettä ei ollut välineitä ja mahdollisuuksia ymmärtää Pohjoisen ulottuvuuden tilannetta oikein. Tämä oli Vauhkoselle täysin selvää.  

Grofin holotrooppisen tietoisuudentilan ja tihentyneen kokemuksen kentän (COEX) teoria taas oli kokeelliseen joskun 1950-luvulla Tsekkoslovakiassa alkaneeseen LSD-tutkimukseen perustuvaa tiedettä, jonka ymmärtäminen materialistisreduktionistiseen maailmankuvaan unnutetulle nykyihmiselle oli erittäin vaikeaa. Grofin teoria, joka Vauhkosen mukaan oli oikea ja kokeellisesti todistettu, oli niin syvälle alitajuntaa ja kollektiivista syvyyspsykologiaa luotavaa, että useimpien mielestä oli tässä vaiheessa parempi pysyä siitä erossa julkisessa keskustelussa ja yrittää pelastaa elämänsä toisin keinoin. Tosiasiat eivät voineet tulla ilmaistuksi tässä ilmapiirissä. Vauhkonen ei vaikenemisensa loppuvuosina puolustellut totuuskomissiolaisten huonolla tietoisuudella tuotettuja ylilyöntejä, mutta korosti ongelman patologisuutta, syvyyttä ja terapoimattomuutta. Tämän ilmiön Totuuskomission toiminta oli tehnyt näkyväksi.

Totuuskomissio oli ikään kuin satiirinen mielisairaalan psykiatri, joka pakotti suljetussa hoidossa olevan potilaansa tiputtavan jääkylmän vesiämpärin alle. Tässä hoidossa oli toiveena, että sairas lakkaisi teeskentelemästä sairasta. Mutta tilanne oli hyvin toisenlainen, sairas luultua todellisemmin sairas, ja hoito tilaa pahentava.

Koleeramäen tulkintahorisontissa myöhemmin, näkyvää oli pikemminkin sairauden hoitamattomuus ja jatkuva hoitamatta jättäminen ja jatkuva paheneminen. Siksi Koleeramäelle oli ollut Vauhkosen pitkäaikaisena lukijana selvää jo hyvissä ajoin, ettei Totuuskomissiossa käytetty keino ollut oikea. Koleeramäki oli varma siitä, että psykedeeliterapia olisi parempi väline, parempi keino. Mutta miten kokonainen kansakunta saataisiin psykedeeliterapiaan, siinä oli suuri haaste. Psykedeelitearpiaa tarvitsi myös Venäjä - kokonaisuudessaan. Nythän psykedeelejä käyttivät jo muutenkin henkisesti terveimmät yksilöt, jotka parhaiten tiedostivat tilanteen ja siksi pahiten oireilivat läpipatologisessa todellisuudessa ja sen pervessissä mediailmastossa.
   
Mutta miten ne todella sairaat ihmiset, jota tuottivat traumatoistoa ja uusinsivat koko ajan jatkuvalla syötöllä jo entisestään pahaa traumatodellisuutta, saataisiin ottamaan lääkkeensä, siihen Koleeramäki ei vielä keksinyt keinoa.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com