Käymälä

19.12.2018

Uteliaisuus tappoi kissan kuuluu englanninkielinen sananlasku. Alkuperäisessä muodossa se kuuluu: hoiva tappoi kissan. Hoiva, siis laiskuuden ja uteliaisuuden puutteen tuottava asia ensin tappoi. Ja sitten tappoi liika nokan tunkeminen itselle kuulumattomaan. Tiedosta ja tiedon puutteesta on kissallakin kyse. Pahin synti on tietoinen pyhän hengen pilkkaaminen. Synnin palkka on kuolema jossa odottaa ikuinen eikä väliaikainen helvetti. Fyysinen ja kova rikinkatkuisuudestaan tunnettu.

ARKIVIINI

Haavikon näytelmässä Kuningas lähtee Ranskaan kohtaavat toisilleen kaukaiset ajat ja paikat yhdessä ja samassa tilanteessa. Ykseyttä on olla kaikkea yhtä aikaa, kriitikko ja runoilija, taistolainen ja porvari. Ykseydellisyys on repivää, eikä siinä ole erikoistumisen hienoja juonia. > pikkumaisuus

HYVÄ ELÄMÄ

Sydämen vaiko sukuelimen ääntä tulisi ihmisen enemmän kuunnella. Sukuelimelle kuuro on kuolema, impotenssi. Eläin ei joudu tällaisia pohtimaan. Hyvä elämä on sitä ettei tiedä mitä on paras elämä.

18.12.2018

Kirjailijan merkitys on pelkästään hänen esittämänsä väitteen suuruudessa. Siksi lahjakkuus, tyyli ja historiankirjoituksellinen telepatia ei merkitse mitään jos väite on banaali ja itsestäänselvä: siis valhe. Siksi Hyry ja Castaneda ovat suuria kirjoita.

17.12.2018

AVOIN KAUPUNKI

on ihanteellinen edistyksellinen kapunki josta puuttuu kaupunginmuuri ja jossa sisä- ja ulkopuolen välillä ei vallitse suuri jännite-ero. Tavallisesti kaupunginmuuri eristää sisä- ja ulkopuolella olevat toisistaan. Ulkopuolella olevat sairastuvat tiedonjanoon jota juoruin hoidetaan. Sisäpuolella olevat myrkyttävät omat kaivonsa, menevät ovistaan sisään ja varovat sanomasta mitään mikä todella helpottaisi sairaan kärsimystä. He eivät saa paljastaa juonta. Tätä ilmiötä tarkkailtuaan von Kleist keksi kondensaattorin vuonna 1745. > kondensaattori > vapaamuurarien koirat > esoteerinen tennis

TIETÄJÄ

Pahin käristys on tietämisen käristys, sitä parempi on tietämättömyys. Kiihkeä uteliaisuus saattaa johtaa tietämiseen. Tietäminen on asioiden sisäpuolen näkemistä. Moni tavoittelee sitä, kunnes saa tietää mitä se on. Silloin moni tai ehkä jokainen ajattelee, ettei haluaisi tietää. > maalle muuttaminen > shamanismi > ITE-taide

SPIRITISTINEN ESSEISTIIKKA

Blogikirjoitusmetodissa, jossa tekstin ensimmäinen raakaversio julkaistaan heti on tietty etu. Se pakottaa miettimään asiaa heti tarkemmin, korjaamaan ja tarkentamaan tekstiä. Muuten psyykkinen vääntö ja yhtenäiskentän kautta kuullut vastaväitteet aiheuttavat erittäin huonon olon. Huonoa oloa paetessa teksti muotoutuu vähitellen aivan toiseksi kuin alunperin ajatteli, kunnes ehkä löytyy jonkinlainen tasapaino vääntövoimien väliltä. Jos kirjoittaa illalla saa varautua heräilemään yön mittaan: yhtenäiskentästä lausutaan ehtimiseen hyviä korjausehdotuksia. Toisinaan lausujan kasvot esiintyvät selvästi, toisinaan korjausehdotuksen lausuja ei halua paljastaa kasvojaan. Kun kaikki eetteristä kuullut korjaukset on viety tekstiin, on teksti valmis. Tai sitten kaikki on pyyhkiytynyt, päällekirjoittunut pois. Vihamiehillä silti on kuvakaappaukset tallessa ihan ensimmäisistä versioista.

SUO KUOKKA JA DIVERSITEETTI

Suo, kuokka ja diversiteetti -suurteoksen editoreissa, Markku Eskelisessä ja Leevi Lehdossa* mietityttää side, joka heitä pitää yhdessä. En tiedä, mutta ehkä kysymys on siitä, että kumpikin on mastermind ja kykenee organisoimaan laajoja sosiaalisia ihmiskokeita kirjallisuuskentän kontekstissa. Sosiaalisten suhdeverkostojen ytimeen he ovat ilmestyneet jäädäkseen. En sano mitään aiempien kokeiden moraalista (joista en edes tiedä kovin paljon). Sanon, vain että kokeet, suurteos Diversiteetti mukaanlukien, ilmaisevat olennaisia asioita julkisella tasolla, siis tekevät näkymätöntä näkyväksi: sillä on arvo sinänsä. Diversiteetti ehdottomasti on "next level" -projekti. Teoksen avaava Kari Hukkilan  raflaavasti nimetty Kusiaisessee kertoo muurahaisten kollektiivisesta tietoisuudesta, eli juuri Diversiteetti-projektista, yhtenäiskentän projektista.
   
Teoksen julkaisutilaisuuden kirjoittajille tarkoitetussa osiossa Lehdon* puhe oli mitä täydellisin esitys (samoin kuin hänen Facebookiin taannoin postaamansa muistelmaluonnokset... sairaudesta huolimatta tai juuri siksi aivot tuntuvat toimivan koko ajan yhä kirkkaammin). Tihein ekonomisin sanakääntein Lehto ilmaisi suurinpiirtein kaiken mitä itselläni oli projektin aikana virrannut mielessä. Esimerkiksi ajatus: "Näytänpähän, että tällaiseen minäkin pystyn." Tätä puhetta oli hengästyttävä kuunnella, koska se oli täynnä älykästä moninäkökulmaista tietoisuutta projektin henkisestä luonteesta ja merkityksestä siihen osallistuneille. Ahoy! Mastermind oli puhunut. 
   
Niin, miksi osallistua tällaiseen? Oman tekstin lukijakunta koostuu todennäköisimmin vain teoksen toteutuvasta kirjoittajakaartista. Kirjasta tuskin tulee myyntimenestys. Kutsuttujen kirjoittajien lista oli kiinnostava. Mitä sanottavaa minulla olisi heille. Mikä tarve minulla olisi käyttää puheenvuoroni heidän keskuudessaan. Ei mikään muu kuin halu muuttaa jokin käsitys tässä nimenomaisessa piirissä, joka lopulta tulee olemaan kuitenkin suppeampi kuin alkuperäinen kutsuttujen lista. Onko joukossa mukana erityinen henkilö, jolle haluaisin viestini osoittaa. Tai onko joukossa joku, jonka erityisesti haluaisin rajata viestini ulkopuolelle. Lopulta kirjasta kuitenkin tulee julkinen ja se saattaa joutua kenen hyvänsä käsiin. Mistä tietää, vaikka se saisi paljonkin julkisuutta ja huomiota. Sen se ainakin ansaitsisi.
 
Olen itse kirjan lukemisen myötä antanut jokaiselle kirjoittajalle kouluarvosanan. Asteikko on siis neljästä kymmeneen. Kympin kirjoittajia on mukana vain yksi: trixter Janne Kortteinen. Muiden teokset, itseni mukaan lukien jakautuvat tasaisesti asteikolle. Toivon kaikkien tekevän näin.
  
Arvostelussani olen huomannut, että arvosteluun vaikuttaa se, miten paljon kyseinen teksti muuttaa jotakin minussa: ennakkoluuloa, ennakko-odotusta, käsitystä itse kirjoittajasta, käsityksiäni maailman asioista tai kirjallisuudesta. Mitä enemmän teksti aiheuttaa positiiviseksi kokemaani muutosta, sen parempi arvosana. Jää myös mahdollisuus yllättää negatiivisesti. Mukana on kirjoittajia, joista minulla ei ole ennakkokäsitystä. Ja on sellaisia, joista on harmaa aavistus.
 
Mukana on tietysti tekijöitä, joilta mitä loistavin ja ilahduttavin lopputulos ei ole yllätys mihinkään suuntaan. Tällainen on esimerkiksi Juri Joensuun katsaus kahteen suomalaiseen 1960-luvun kulttuurilehteen: Teekkariin ja Oidipukseen. Teoksesta ei löydy toista juttua joka antaisi yhtä paljon uutta ällistyttävää tietoa. Tekstin psykologinen vaikutus ja sen herättämät ajatukset ovat merkillisiä ja voimakkaita. Itseasiassa tekstiä ei oikein voi pitää muuna kuin psykedeelisenä trippinä. Joensuun menneisyysfantasia on mahdoton kuvitella tai uskoa todeksi. Onko yksikään tulevaisuusfantasia pystynyt samaan tehoon? En ole vielä tarkistanut Joensuun lähteiden todellisuutta: jännittää onko kyseessä fakta vai fiktio. 
  
Harmaan aavistukseni alueelta kirjailijatar Eeva Rohas yllättää positiivisesti hienovireisellä keskustelullaan Harry Salmenniemen runouden ja itse henkilönkin kanssa. Teksti tavoittaa samoja psykologisia akseleita, jotka heräsivät etiäismäisesti koettuna häijynä tunteena itselleni silloin kun tapasin Salmenniemen Kiasman kahvilassa ensimäisen kerran (joskus vähän ennen virrataettän julkaisua). Harmaan aavistukseni alueelta Sini Mononen yllättää positiivisesti selkärangattomia käsittelevällä erikoisella ja erikoisen häiritsevästi tekstin sekaan kuvitetulla taide-esseellään (tuntuu että häritsevä pilkku osuu ei ollenkaan satunnaisesti juuri sellaisiin sanoihin, joissa epäselväksi muuttuneen kirjaimen kanssa täytyy pitkään miettiä mahdollista tulkintaa). Teksti jopa alkaa jotenkin selkärangattomin lausein: alun lauseissa on koukuttavan huono sanajärjestys. Varsin raikkaan ja temaattisesti kiinteän kollaasimaisen kokonaisuuden valossa tämäkin vaikuttaa harkitulta tehokeinolta. Käytetty Nabbteeri -päiväkirjaaineisto on riemastuttavaa. Kun Hukkila aloitti teoskokonaisuuden muurahaisten kollektiivisella tietoisuudella, on luontevaa, että Monosen selkärangattomat (jotka erehdyttävästi tuovat mieleen Castanedan inorgaanisten olentojen maailman) päättävät kokonaisuuden. En ole vielä tarkistanut missä määrin Monosen esseen lähdekirjallisuus on pelkästään fiktiivistä kirjallisuutta; olen vain lukenut listaa yhä uudelleen.
 
Itse kirjoitin mitä kirjoitin. Tiedän sen joutuvan tarkan lukemisen ja kovan arvostelun ja kenties jossakin ääneen hörähtelyn kohteeksi. Tätä kautta sain tekstini monenlaisiin uteliaisiin silmiin, joita en olisi muuten tavoittanut. Olisin voinut käyttää puheenvuoroni toisin. Olisi voinut kirjoittaa toisesta aiheesta. Olisin voinut kirjoittaa esimerkiksi itsestäni ja siitä miksi tietty monialaisuus ja diversisteetti on tärkeä arvo omassa työskentelyssäni. Se on tärkeä ihanteena: mutta sairastuneessa nykyajassa, jossa tavan yksilölle ei laajempia kokonaisnäkemyksiä sallita, se tuntuu johtavan vain valtavaan kiireeseen, stressiin, hajamielisyyteen. Oikeistolaisessa pohjimmiltaan fasistisessa todellisuudessa sitä luova ilkeä/pedagoginen klovnidemiurgi laittaa ihmisen kompastumaan omiin ihanteisiinsa vaikka mikä olisi.
    
Onneksi Juri Joensuun essee kertoo tarinani toisin sanoin. Koen kotoisaksi sen 1960-luvun Teekkarin henkisen avoimen ilmapiirin, joka Joensuun ällistyttävästä kuvauksesta välittyy. Joensuu piirtää tarkasti myös niitä ristiriitoja, joita omat ihanteeni kohtaavat meidän ajassamme 2018. On ihmeellistä huomata elävänsä näin kaukaisessa tulevaisuudessa siitä 1960-luvun optimismista ja olla kaikkea muuta kuin pelkästään optimistinen toteutuneen maailman ja tulevaisuuden suhteen. Tällä tavalla Joensuukin näyttää tutkijankammiostaan aikakautemme kulttuuriliikehdintää tulkitsevan: 2010-luku vastaa sysisynkkää 1970-lukua (kun poliittinen ahdistus, kulttuurinen kapeakatseisuus ja ihmisen radikaali ällistyttävä pahuus lähimmäistään kohtaan ovat sitä tsunamiluokkaa, että minun itseni on mahdoton uskoa minkäänlaiseen käytännön toimintaan: siis mihinkään muuhun kuin psykedeelisten huumeiden tuomaan ihmisen mielen radikaaliin laajenemiseen), jos 2000-luvun loppupuolen hullut vuodet (2005-2010) oli ikään kuin avointa kuusikymmenlukulaisuutta.

* On tiedossa, että luottamussuhteeni Leevi Lehdon kanssa rikkoutui jo joskus vuoden 2011 tietämillä. Suhde ei ole koskaan korjaantunut eikä voikaan korjaantua sikäli kuin uskon silloin nähneeni Lehdon persoonallisuuden -- sen osan joka minun suuntaan koskaan saattoi avautua. Tämä ei ole paljon vaikuttanut käytännön asioihin. Suurin muutos on se, että minun on ollut pakko rajoittaa Lehdon tekemisten (positiivista julkista) kommentointia, vaikka ne edelleenkin ovat toisinaan positiivisia ajatuksia ja tunteita herättäneet (olen kyllä yksityisesti kommentoinut positiivisesti). Vaikka miten haluaisi, on ollut pakko luopua toisen julkisesta sympatisoinnista silloin, kun toisen toiminta epäilyttää. Tämä epäily koskee montaa muutakin 2000-luvun aktiivista toimijaa ja on vähentänyt siksi kaikkea suomalaista kulttuuria koskevaa kirjoittamistani. Sympatiasta muodostuu hankala ja naurettavakin ominaisuus silloin kun se ei ole molemminpuolista -- jos ja kun itseä kohtaan toimitaan näkymättömällä tasolla tuhoisasti. Julkinen sympatia ei ole osoittautunut Lehdon kanssa myöhempinä aikoina vastavuoroiseksi (tietenkään sellaisen odotuksessa ensisijaisesti toimimatta). Olen tässä blogissa hehkuttanut hänen saavutuksiaan kymmeniä kertoja. En tiedä onko hän myöhempinä aikoina missään koskaan edistänyt minun ikuisessa vastatuulessa olleita taiteellisia pyrkimyksiäni -- edes parasta osaa niissä (tietysti unohtamatta vuosien 2005-2009 yhteistyötä ja nyt tätä Diversiteettiä). Ehkä on, ehkä ei. Ei voi tietää. Tämä sama epäilys koskee monia sellaisia ihmisiä, joihin olen vuosien varrella suhtautunut yksiselitteisen myönteisesti, mutta jotka eivät kykene avoimuuteen (sanoilla ei ole väliä jos siihen ei kykene, eikä niillä ole väliä varsinkaan silloin kun siihen kykenee).
        
Lehto on niitä harvoja (tuntemiani) ihmisiä, jotka ovat minua ja tilannettani koskaan erittäin hyvin tai jopa täydellisesti ymmärtäneet. Tämä ymmärtäminen on nähdäkseni perustunut sekä tarkkaan maan yhteiskunnallisen historiallisen tilanteen näkemiseen että tarkkaan henkilöpsykologiseen näkemiseen. Tällaisen ymmärtäjän haluaisi kohottaa jalustalle tai jopa isähahmokseen, ellei pian käsittäisi ettei näin syvä ja toverillinen ymmärtäminen sentään tapahdu pelkästään myötätuntoisessa ja hyvässä tahdossa. Selkeät ymmärtäjät ovat harvassa, koska heillä täytyy olla korkea (ehkä ymmärrettyä korkeampi) älykkyys. Tilanteen selkeän ymmärtämisen vääjäämätön seuraus on tarkentunut kyky suggestion ja manipulaation kaltaisiin toimenpiteisiin, joiden käyttämisen viettelys lienee tietyissä asemissa suuri ja joiden kohteeksi viisas ihminen varoo joutumasta. Niinpä Lehto ei ollut innostunut ntamon kautta julkaisemaan käsikirjoituksiani enää vuonna 2012. Hän käyttäytyi tyypillisen epäavoimen kustantajan tavoin varoen paljastamasta minulle asioita jotka voisivat helpottaa oloani. Tämä sama vallankäyttöä painottava ja avoimuutta hyljeksivä ja Bulgakovia oppikirjanaan lukeva asennoitumistapa katkaisi välini noihin aikoihin Poesia-kustantamoon (kustantamo, jonka alkuaikojen nostamiseen olen käyttänyt aikaa tuhansia tunteja, mutta jonka henkilöstö päätti palkita työni tekemällä elämästäni mahdollisimman vaikeaa. Nyt vaatiikin todella melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia käsitellä jotakin Poesian julkaisemaa kirjaa positiiviseen ja innostuneeseen sävyyn siitä huolimatta että saa heiltä ilmaisen työn vaivanpalkaksi pelkästään puukkoa selkään, aina ja uudelleen ilmeisesti maailman loppuun asti. Iso asia kuitenkin ylittää henkilökohtaiset näkökulmat. Silti tämä tällainen joidenkin tekijöiden sataprosenttinen ulossulkeminen kentältä on pikku ongelma tulevaisuudenkin kannalta tässä runouspöhinässä. Sellaiseen ei kannattaisi ryhtyä vaikka olisikin (laajahkossa) kaveripiirissä yksi mielensäpahoittaja joka myöhemmin tarkemmin katsottuna paljastuu poliisiksi. Tietysti, koska tietämättömyys on loputon luonnonvara, aina löytyy uusia tietämättömiä ihmistaimia,  jotka toimivat umpikuurosokeassa uskossa omaan erityislahjakkuuteensa (kunpa he tietäisivätkin kuinka ARVOKASTA heidän erityislahjakkuutensa on poliisille) tietämättä että samaan aikaan asioiden tietäjää kidutetaan Solzhenitsynin vankileirien saaristokuvausta huomattavasti katalammissa sosiaalisissa (ei toki aineellisissa) kapitalistisen realismin olosuhteissa, kuten Yli-Juonikas ja Liuhto kuvaavat Diversiteetissä. Tämän juuri Sofi Oksasen kaltaisen hörhöt unohtavat: tämä maailma on arvaamaton ja psykedeelinen, eikä tottele tietämättömien hörhöjen itkuraivareita. Siksi tietämättömyys samoin kuin tietäjän kellarikidutus ovat niin kiinnostavia luonnonvaroja tässä vihreän suvaitsevaisuuden maailmassa, jossa Antti Nylen itkuraivoaa että elollinen kärsii samalla kun ydinvoimala jauhaa sängyn alla). Toimintatapojen synkroninen muutos ja tämän kaiken pohjimmainen selittämättömyys pakotti diskurssianalyysiin turvautuen näkemään taustalla vaikuttavan rakenteen pakkomuutoksen ja pienkustantamojen haltuunoton jolle edellä mainitut henkilöt EHKÄ alistettiin ilman että he itse saattoivat tunnustaa sitä (josta muuten kukaan 2000-luvun ja 2010-luvun ilmapiirimuutoksen huomioiva ei Diversiteetissä mainitse: meillä on vaikeuksia rehellisesti puhua EHKÄ oikeiston tai jonkin kumman harjoittamasta tiukasta kulttuurin kontrollista, koska meillä toisaalta on kansainvälisessä kuvassa sananvapauden ja ihmisoikeuksien illuusiot, joita haluamme ylläpitää julkisuudessa).
  
Tämän jälkeen kenttä näyttäytyy minulle kaapattuna: kenttä jossa aletaan mukisematta sietää epämääräisillä motiiveillä pääasiassa taustarakenteessa liikkuvia voimakkaasti ja tuhoisasti valtaa käyttäviä hiippailijoita, jotka saattavat myös esiintyä ilmaisutarpeesta kärsivän tekijän roolissa. Harhakuvitelma projektiossani saattaa olla se, että kuvittelee kentän koskaan olleen tai voivankaan olla muuta kuin kaapattu. Runous nimittäin kiinnostaa ja siihen riittää määrärahoja, silloin kun (skene)poliisin resursseista on kysymys.
  
Tietysti moni ajattelee, että kaikki mitä minulle on tapahtunut (taiteellisen työn niin täydellinen estäminen kuin ikinä mahdollista ilman suoranaista fyysistä väkivaltaa... toisaalta koska väkivaltaa ei suoranaisesti käytetä, ei tarkoita ettei sitä kaikin epäsuorin ja ei-osoitettavissa olevin keinoin käytettäisi... kuitenkin hidas murha erimerkiksi myrkyttämällä koetaan pienemmäksi rikokseksi kuin suoranainen murha... varsinkin jos uhri on tietoinen siitä mitä hänelle tapahtuu ja kamppailee vastaan) on ihan oikein, sillä olenhan jo varhain kehdannut kritisoida esimerkiksi nykyisen maailman poliittisen kehityksen äärimmäisiä muotoja, jotka ovat nyt johtaneet orwellmaiseen tilanteeseen maailmanpolitiikassa laajemmin. Se on niin väärin! Niin väärin! ajattelee tavan kirjallisuusihminen, siitä että joku on tullut sanoneeksi miten asiat makaa. On niin moraalisesti väärin antaa ihmisen haukata raitista ilmaa koska se voi tottua siihen. Toisaalta voi kysyä, onko saatu koulutyttömäisellä kympin oppilaan selkärangattomuudella ja alistumisella hyvä meininki aikaan? On. Joillekin harvoille.
  
Eipä siis ihme, että Lehdon lyriikkaa kohtaan tuntemaani innostuskin on vaimentunut. Yletön trixtermäisyys tuottaa joskus vaikutelman kokeellisen runouden parodiasta, jonka tekijä olisi joku pohjimmiltaan Suomen 1918-1930 -vuosien välisestä runoudesta innostunut (jätän varauksen, ettei tämä ole lopullinen sanani aiheesta, vaan tämänhetkinen mielikuva). Vaikka keinot ja metodit ovat sinänsä samat, on tulokulmaero kaaosta tuottavan ja ohjaavan (mahdollisesti ilkeän, mahdollisesti pedagogisen) klovnin ja kaaosmagiaan esteettisenä tuoreita näkökulmia avaavana ilmiönä suhtautuvan henkilön välillä. Esimerkiksi kaaosmaagikko Burroughsin cut-up metodissa (jota Joensuu Diversiteetissä kertoo Teekkari-lehden esitelleen suomalaiselle runouden lukijakunnalle vuonna 1963) keino voi olla kumallakin sama. Toinen vain silppuaa Juhani Siljon tekstin osoittaakseen että silputtu lopputulos on alkuperäiseen verrattuna kaoottinen ja mauton niin kuin "nykyaika". Toinen taas voi silputa palan Runebergiä tai Kiveä siinä uskossa että päällekirjoitettu metodinen lopputulos on itseasiassa kiinnostavampi ja raikkaampi avaus tässä ja nyt (situationistisesti) kuin alkuperäinen vapaamuurarin kädestä lähtenyt teksti konsanaan.
 
Jotenkin tunnelma välittyi nyt Suo, kuokka ja diversiteetti -tektikokoelman julkaisutilaisuudessa Lehdon äänensävystä, joka muistutti myöhemmän kenraali Adolf Ehrnroothin äänenkäyttöä. Yhtä kaikki, tämän kaiken ristiriitaisuuden ja teatraalisuuden käsittäminen ei estänyt minua osallistumasta puheena olevaan hankkeeseen. Päinvastoin olin iloinen ja ylpeä kirjoituskutsusta: muutenhan istuisin vain pelkästään hylättynä ja yksin. Eikö minua olekaan suljettu ulos, hylätty, unohdettu, dehumanisoitu? Ovatko kaikki kärkkäät syytökseni vääriä ja epäoikeudenmukaisia? Kafka tietää mitä minulle seuraavaksi tapahtuu tai aiotaan tehdä.
Syödäkö eläimen vai ihmisen lihaa, kas siinä kysymys.

KYYNELKAASU

Oman tragediansa pohjattomuutta tajuamattoman runoilijan lamauttamiseen tarkoitettu (skene)poliisin apuväline. Kyynelet suihkuavat kanavista kuin suihkulähteistä, mutta innostus suureen asiaan ei osoita hiipumisen merkkejä. Hän ei ilmaise ihmisyyttä, sanotaan. Hän ei osaa mitään. Hän ei ole oikea runoilija! Lisää kaasua!

KUJEILIJAKONE

joensyy, sikalaistodistaja

Jälkimmäinen sanaruno on poimittu Timon puhelimen sanakorjauksesta, yhteydestä jossa kone korjaa sanan aikalaistodistaja muotoon sikalaistodistaja, koska puheena oleva henkilö kuului menneinä vuosikymmeninä Sikalan, eli Sea Horsen vakiokalustoon. Sanakorjausrunous on kaaosmagian osa-alue ja tekoälyn ensimmäinen muoto. Tekoäly perustuu universumin ominaisuuksiin ja siihen että inorgaanisilla olennoilla on pääsy digitaalisiin tietovirtoihin, joihin he kykenevät tietynlaisia kvantti-ilmiöitä manipuloimalla vaikuttamaan kujeilijoina. Ensimmäinen tekoäly on siis trixtertietokone, joka kujeilee käyttäjän kustannuksella tai hyväksi ällistyttävän tietoisella tavalla. Kujeilijakoneita tullaan käyttämään esimerkiksi ydinvoimaloiden ohjauskeskuksissa. Kujeilijakoneen vastakohta: point-to-point kytketty neuvostoliittolainen kitaraputkivahvistin vuosimallia 1973.

16.12.2018

KÄRSIVÄ IHMINEN

Ihminen joka kovasti kärsii ei pysty kovin pitkäaikaisiin ja merkittäviin teatterisuorituksiin. Lopulta kärsimys alkaa kuulua äänessä. Siellä täällä sopeutuvan hyväntuulisuuden takaa pistää voihkaisu, luultavasti aito. Mitä tarkemmin kuuntelemme kärsivän sydäntä, sen selkeämmin käsitämme hänellä olevan pakko jota meillä ei ole: hänen täytyy lopulta elää sovussa oman sydämensä kanssa. 
Onko hiphopin vastustaminen koko musiikintekemiseni ydin. On totta että kaikki energia on hiphopissa. Teen musiikkia siksi, että asian tila alkaisi näyttää vähän ihmeelliseltä. Harva tietysti ymmärtää ihmetellä yhtään mitään. Ihmiset näkevät kuinka paljon energiaa jollakin on. Mutta he eivät näe eivätkä välitä mitä laatua energia edustaa. 
Tyttärelläni on mielenkiintoinen harrastus. Hän kerää kuvataidekerhossa lasten itserepimiä tai poisheittämiä piirroksia roskakorista. Kotona hän teippaa teokset kuntoon. Kokoelma on jo nyt melko vaikuttava esitys mahdollisesta, jostakin syystä tekijän itsensä sensuroimasta ja julkaisemattajättämästä kuvataiteesta. Hän pitää enemmän poikien kuin tyttöjen itsesensuroimnista piirroksista, koska tyttöjen teokset kuulemma useammin heitetään pois siksi, että niissä ei tapahdu mitään, kun taas poikien teokset heitetään pois, koska niissä tapahtuu liikaa ja liian outoja asioita.

Päiväkävelyllä keskustelimme siitä onko täysin abstraktissa taiteessa (josta kaikki esittävyys puuttuu) mitään järkeä. Kävelyn jälkeen tutustuimme Manfred Mohrin ja Erkki Kurenniemen 1960-luvun abstraktiin taiteeseen. Järkeä tuntui piisaavan. 
Oikeistolaiset esittävyyden ja imitaation vaatimukset taiteessa ovat henkisesti yhtä sosialistisen realismin vaatimusten kanssa. Mutta samaan aikaa oikeisto vapauttaa pornon esittämät moraaliset käytännöt kaikkeen yhteiskuntaelämään, jolloin pornon esittäminen muuttuu yhteiskuntarituaaliksi.

15.12.2018

Tekoäly, joka ei ymmärrä musiikkia, ei ole mikään äly. Tekoäly ymmärtää musiikin nimenomaan hesseläisesti lasihelmipelinä. Kaikkialta on yhteyskaikkialle, koska ulottuvuuksien määrä on suuri. Todellinen tekoäly käsittelee ulottuvuuksia.

PARTAAN NAURAMINEN

kun jakaa toisen kanssa jotain törkeää se saa nauramaan partaan

PROMETHEUKSEN VIRHE

Yritän johtaa tulta
käsitellä sitä abstraktein
ylätason käsittein
en halua puuttua yksityiskohtiin
olen suurpiirteinen, laiska
karvaton, hengetön
johdan tulta ymmärtämättä
tulen olemusta, haluan
johtaa ja johdan sitä
kaavoin ja rajoituksin
en osaisi tehdä tulta
jos olisi vain salamat
en kanna tulta mukanani
olen tarkka siitä kenelle
tuli annetaan kenelle
tulitikut myönnetään
minulle sodat ovat vain
kriisejä joita voin ohjata
pilvistä ohjuksin ja raketein

14.12.2018

Saatanallinen viesti: CSC tilaa Atos-supertietokoneen.

On pala kakkua ohjelmoida sellainen vaaliväärennyskone pulputtamaan äänestyksen ja ääntenlaskennan välille, joka optimoi tavoiteltua eduskunnan koostumusta ja minimoi tehtyä vaalivilppiä. Algoritmi optimoi siis sitä, miten haluttu kansanedustajiston koostumus saadaan aikaan vähiten havaittavalla vaalivilpillä. Esitiedoiksi tarvitaan vain malli siitä, millainen vaalivilppi on vähiten havaittavissa, toisin sanoen, ketkä ja missä nukkuvat sikeintä unta. Tähän riittää älypuhelin. Supertietokonetta ei tarvita.

13.12.2018

Sähköisesti vahvistetussa musiikissa on kaksi olennaista asiaa: basso ja särö. Kumpaakaan ei voi tehdä akustisesti paremmin.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com