Käymälä

28.6.2017

Naapurissa oli nuorten juhlat. Lupasin viedä jotain purtavaa ja lautaset. Ajattelin yllättää hienoilla lautasilla. Lähdin naapurin puusepän emännältä lainaamaan perintöliemikulhosettiä. Kävelin kauniina kesäiltana kaupalle ja siitä mäkeä ylös koulun pihan suuntaan. Koira, Nalle, hykkäsi pitkässä ketjussa vastaani. Peräännyin mäen rinteeseen ja jäin kuulostelemaan. Pian Vessen naama ilmestyi koulun kulmalle. Hän otti koiran pitimiinsä. Tertulla ei ollutkaan lainata lautasia; oli vain myytäväksi. Onneksi satuin olemaan rahoissani. Tuhatkuusisataa euroa kahdeksan ruokailijan antiikkisetistä oli aika lovi lompsaan. Syödään nyt kunnolla, kun kerran syödään. Pullisen kaupasta olisi tietysti saanut paikallisnuorisolle kelpaavan kertakäyttölautassetin viidellä markalla. Jätin lautaset rappusille palatakseni autolla hakemaan.

Pakkasin vihreään Fiatiini joitain mausteita, raaputin tuulilasin jään ja lumen alta ja istahdin ohjauspyörän taakse. Vasta silloin muistin, että olin hukannut auton avaimet kännireissulla Tampereella. Onneksi oli toinen, uudempi auto. Siirsin kamat Volvoon ja hain lautaset. Matakalla naapurin juhliin ajoin vähän harhaan. Taisin juoda lämpimikseni pullollisen Koskenkorvaa. Muistikuvat juhliin saapumisesta ovat hämärän peitossa. Talo ei ollut sisältä ihan sitä mitä muistelin. Porukkakaan ei vaikuttanut olevan lähintä sen aikaista kaveripiiriäni. Alkuillasta en muista oikeastaan muuta kuin rummun päristystä.
 
Vähitellen kuva alkoi selkiytyä. Tehdasalue oli melko suuri ja koko porukka jakaantunut ympäristöön. Itse katselin metalliosien valmistusta ja laaduntarkkailua. En viitsinyt kysyä, mitä he tarkalleen ottaen täällä valmistivat. Se olisi ollut aika tyhmä kysymys ihmiseltä, joka on asunut kylässä koko ikänsä. Totta puhuakseni, minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä he valmistivat. Metalliosat vaikuttivat korkeateknologisilta. Yhden osan kanssa, jossa en huomannut mitään virhettä, tuli hämminkiä. Tarkkailija ilmoitti, että osassa on valmistusvirhe. En kysynyt asiasta tarkemmin, ihmettelin vain. Minusta osa vaikutti silmämääräisesti identtiseltä toisten osien kanssa.
  
Mies antoi osan toiselle miehelle, joka veti suuren naamarin kasvoilleen. Sitten hän systytti kipinällä valtavan kaasuhitsausliekin, joka kuumensi hetkessä koko suuren konehallin. En varsinaisesti tuntenut kuumuutta, vaan jonkinlaisen kirkkauden ja ahdistavaa polttavaa väreilyä rintakehässä. Säntäsin huoneesta ulos pakokauhun vallassa. Jostain löytyi sentään suihkukomero. Suihkun ei tarvitse aina olla kylmä. Lämminkin vesi sammuttaa tehokkaasti tulen.
 
Livahdin sisään pienen sulkemaisillaan olevan vaateputiikin ovesta samalla oven avauksella kuin omistaja astui ulos. Sanoin, anteeksi, kai vielä voi ostaa. Tottahan toki, omistaja totesi vaivaantuneen ja väsyneen näköisenä. Huomasin heti hienot varrelliset kengät ja korkeat turkishatut. Omistaja sanoi yhteishinnaksi kaksitoista euroa. Äärettömän halpaa, ajattelin, ja pengoin innoissani lompakkoani. Pankkikorttia en löytänyt, eikä käteistä ollut mukana. Soitin isälleni. Isä tuli pian, mutta hänelläkään ei ollut rahaa, mikä on kokemusteni mukaan aika harvinaista niin säästäväisen miehen tilaksi. Voisiko tuotteet saada laskulle, kysyin. Ei tällä kertaa, yhähti omistaja. Ihmettelin vastausta, kun isäkin oli todistajana. Kysyin sitten: onko teillä myymälä kaupungissa. On kyllä, Rosa Luxemburgin kadulla. Noni, tsädäm! Aivan huikeeta! Eipä tässä mitään hätää sitten. Ajattelin kuitenkin tyytymättömänä, että tuotteet ovat kaupungissä vähintään kaksikymmenkertaisissa hinnoissa.       

24.6.2017

SYMPHOSIUS



                                                                                  Aenigmata




Ilman minua ei isäni olisi koskaan tiedetty syntyneen. Ylimmällä tasolla olen se mikä olen ja alimmalla tasolla sama. Linjat kulkevat läpikuultavan kämmenen poikki. Toinen puoli muistuttaa siitä mitä toinen teki. On makea rakkauteni ymmärryksenmusta täynnä tahattomia värejä. Palvelijana olen taloni isäntä ja jälleen kerran ovat ovet avoimet. Pieni kotini palvelee kenen hyvänsä saapua. Täällä on luovuttu kaikesta, leikistä ja vakavuudesta. Valtaa pitää kuiva asiallisuus ja asioiden loputon erittely.
    
Jos on olemassa kivuttomia kyyneleitä matkalla taivaaseen, olen este niiden tiellä. Mitä en osaa käsilläni, teen jaloilla. Juoksen monin tavoin jälkiä jättämättä. Kirjoista en välitä, olen asunut niiden kovilla lattioilla ja pölyisissä vesissä. Nyt olen keskellä lauluni kiinnostavankäheää aaltoilua. En harkitse sanojani. Annan kyberneettisen henkiautomaatin puhua.
   
Sanojen harkitsemattomuus lienee viisautta. Olen siis villi ja viisas. Viisas jos sitä kutsutaan villiksi. Olen antelias Jupiterin sairaanhoitaja kietoutuneena pitkiin hiuksiini. Vaellan rauhallisesti sarvipäiden katraassa. Veräjällä lähetti odottaa paluupostia.
  
Haluaisin muistuttaa teitä elämämme alkuperästä: eihän voi mikään syntyä tappamatta ensin emoaan. Länsituuli lahjoittaa sinulle poikia, etkä enää etsi puolisoasi: sinua etsitään. Joen sanotaan olevan sinussa. Neljä kättä ja kaksi sormea kantavat kahta ruumistasi. Jalkoja on vain yksi, se pisin. Rakasta minut nukkumaan, nukahdat pian itsekin. Juuri sinä, jota kannan sisälläni.
  
Väität minun rikkovan sopimuksia. Olen pukeutunut oliiviöljyyn, syntynyt pienen tomaatin sisällä. Kerrotaan ettei minulla ollut veljeä. Kärsimys voi saada ajatukset näyttämään vierailta. Se voi lisätä määrättömästi koti-ikävää. Mutta tomaatit roikkuvat uudestisyntyneinä tänä vuonna kiihtyvissä tuulissa.
  
Olen vieno violetti väri pallolla. En saastuta. Olen iloinen, jos voin tehdä jotain hyväksesi. Teen sen kauttaaltani punaisena vailla syyllisyyttä muuhun kuin synnyttäjäni murhaan. Myönnät kai, ettei se ole suuri rikos. Ei mikään häpeä.
      
Nyt eläimet takaisin häkkiin. Pelottaa kaikki sarvipäät. En halua vahingoittaa niistä yhtäkään. En myöskään olla halveksittu. En halua tavallista morsianta. Minulle lapset ovat jälkeläisiä. Pieni mutta pitkä kultakoristeinen metallituote on valo jonka joku takoi hiuksiisi.
    
Työni on nostaa raskasta massaa höyhenenkevyellä vinssillä. En ole enää pelkkä tiedekunta. Ei ole enää Maa nimeni. Minulla on suuri sielu nyt. Kyberneettinen aasinsilta yhdistää idealismin ja materialismin mantereet. Matkustan ilman taipaletta. Minussa on ollut enemmän kuin yksi elämä. Me olemme niitä, jotka eivät kipua taivaisiin vähäpätöisen tiedon takia. Niin kauan kuin sana virtaa, saa kieli levätä.
  
Aamutaivaalla lentelee tarkin katse. Sen polku on lyhyt, merenselkä leveä. Makea elämä kuin uni kaikkoaa, mutta mitätön nimi säilyy. Yö, anna minulle nimi, omaisuus ja sulka. Ennen muuta tee loppu päiväni pimeydestä. Jos emme saa iloita rajatta, miksi jatkaisimme päivää keinovaloin. Täynnä piikkejä on yö, joka päivän selkää puukottaa. Suuri hulluus voi viedä äänen. Sydämen ääni on enemmän kuin pelkkä keho.
  
Mikä se on iholla jos ei oma tunto. Kenen tunto se on? Hylätyssä kartanossa oli ilottomien lasten koti. Lasten hylkäämillä pehmoleluilla täytetyssä huoneessa rakastelimme tuhansien maatuneiden pehmolelujen patjalla. Niiden lämpö oli aina harhaa. Sydämen haihtuvuus, sydämen volatiliteetti, vain meidän lasten omaa lämpöä. Yksinäisyyden pimeinä öinä sisälmyksien, harhojen haihtuessa, tuli näkyviin karhunpennun kallo. Se oli kätketty pehmonallen turkin sisään, puunatussa ja puleeratussa lasivitriinissä, kaiken kansan nähtävillä.
     
Talosta tulee vaaraton kun se palaa. On makea palavan lihan haju avotulella. Kuoleman viriliteetin jumala olit maailman vihreillä kentillä. Kuin kaksi kiveä levitoimme yhdessä toisiamme tuntematta. Yhtä liikkumaton olit kuin muotoni, toki pienempi mutta runsas. Minulla oli keho täynnä hampaita.
 
(3.12.2012)

RUOKKOAMATTOMUUS

2013 taitaa olla raivontäyteisin bloggausvuoteni. Olen vähän siivoillut sitä osastoa. Ylilyöntiä ja vihabloggausta löytyy kosolti. Täysin kilahtanut emotionaalinen vaste oli silloin, siinä provosointitilassa täysin todellinen. Mutta tavaran jättäminen näkyviin ei ole enää tarkoituksenmukaista. Toisaalta jäljen ruokkoamattomuudesta voi syyttää vain sitä ettei editointi apua ole saatu. Resurssipula. Olisihan anarkistisina, tyaiteellisesti vapaina, vihervasemmistolaisina ja rock'nroll-aatteisina esiintyvien pienkustantamojenkin julkaisut täynnä Heil Hitleriä, jos niitä ei kukaan editoisi.
sinä ihmettelet
minun sattumataidettani
niin kauan
kunnes käsität
ettei minulle mikään
virhe ole sattumaa
On ihmisiä

joille sana on yhtä kuin teko

jota ei koskaan tehty

eikä tehdä



Ei ole ihmistä

jonka käytöksessä

ei olisi moittimista



Sanat ovat tekemättömien

tekojen kammottava

summa



On ihmisiä

jotka sekoittavat tahallaan

fiktion ja faktan



He osaavat suojata todelliset

veritekonsa

lempeiden sanojen

kudelmaan



Jos ei ole ihmistä

ei ole ongelmaa



Sillä heille sanat ovat totta

mutta teot valhetta



Ei ole ihmistä joka

minut olisi tuntenut



He eivät tunne

näytelmää jossa

teoilla on merkitys

mutta sanoilla ei 



Ei ole ihmistä jota

henget eivät tosipaikan tullen

puhuttelisi



Rakkaus ei vihapuheista

muuksi muutu



Ketä se hyödyttää jos minä

voin pahoin

tai minä

tai minä

tai minä

23.6.2017

Puu joka halusi kasvaa
voimalinjojen alla
hullu puu, outo
psykologi, metsuri
sahasi häntä tai sitä
kaikista selityksistä
huolimatta. Mene
metsään kasvamaan
pusikkosi kilpailuun
älä täältä valoa etsi
Puu asettui
valtakunnan rajalle
ja siellä oli valoa taas
ja taas tuo outo
psykologi, metsuri
sahasi häntä tai sitä
kaikista selityksistä
huolimatta.

(22.12.2013)

MISTÄ LÖYTÄISIN UUDEN TIEN

Mistä löytäisin uuden tien matkalleni? Mistä löytäisin uuden jalansijan suunnalleni vuorenseinämällä jolla yövyn? Parhaimmillaankaan runous ei ole runoutta suurempaa. Lautaset ovat toisistaan erillään, pöytäni leijuu. Lautaset ovat tärkeä mutta näkymätön tekijä. Tarjoilu on päättynyt. Lautaset ovat täynnä harkittuja itseni näköisiä lauseita. Ne tarjoilen. Lautaset ovat osa todellisuutta. Me tavoittelemme täydellisyyttä. Me emme aavista huomista elosalamoita. Lautaspinossa lautasten väliin asettuvat monet epätäydellisyydet. Ensimmäinen miljardimme palauttaa itsekunnioituksen. Toinen miljardimme palauttaa hoikemman vartalon ohella aivojen mielihyväjärjestelmän. Jos olisimme syntyneet hyönteiseksi, jos vain olisimme, olisi nenänvartemme millin sadasosan lyhempi. Se kaikki olisi vain lyhytkestoinen uni. Sellaista jota itseään täydentävä näkee käytävillä, kun odottaa jotakin tapahtuvaksi itselleen. Hän odottaa myönteistä löydetyksi satamaksi, huiskuttaa ja laukaisee ilotulitteensa viimeiseen rakettiin. Hän on valmiustilassa, jossa onni saattaisi potkaista tai astua päälle tai silittää käpälällä. Vielä hän ei ole taitellut potkaisevaa onnea reppuunsa kuin eväsvoileipiä, ja lähtenyt itse kävelemään. Aina hän on jotakin sukua. Aina hän on jonkun ystävä ja jonkun vihamies. Aina hän on kaikuluotainten ulottumattomissa ja pelastuu.

KOMBA

"Tyhjyydessä kamppaili kaksi lohikäärmettä. Ne olivat uskomattoman hienostuneella tavalla kauniita -- ja niiden leikki vaikutti lempeältä, rakastavien ja hellien tunteiden täyttämältä, ikään kuin niiden jäsenet olisivat olleet kykeytyneenä moniulotteiseen shakkipeliin, jota tosin pelattiin ilman näkyvää lautaa ja nappuloita.
En huomannut, miten minusta tuli toinen niistä. Se oli samalla kammottavaa ja iloista. Vaistonvaraisesti osallistuin heidän käsittämättömään taisteluunsa -- liikkeeni täydellisesti sitoutuneena puhtaan tahdon ilmaisuun."
 Viktor Pelevin, Metusalemin lamppu, 2015, suom. SL

22.6.2017

TYTÄR: Isä, oonksmä kertonut, että mä saan spinnerin.

ISÄ: Olet.

TYTÄR: Ja säkin saat ja pikkupoika.

ISÄ: Pikkupojalle pitäisi tilata se Hot Wheels -autorata. Mistähän sen tilaisi?

TYTÄR: AliExpressiltä tietenkin.

ISÄ: Ai mistä?

TYTÄR: AliExpressiltä.

ISÄ: Mikä se on?

TYTÄR: Kiinalainen nettisaitti.

ISÄ: Ai.

TYTÄR: Älä nyt vaan kysy, että mikä on saitti.

SYDÄMEN HAIHTUVUUS






Mikä se on iholla jos ei oma tunto

kenen tunto se on?

Hylätyssä kartanossa

joka oli ilottomien lasten koti

puunatussa ja puleeratussa

lasivitriinissä kaikelle kansalle

esille kätketty

pehmonallen turkki, elävän kallo

luulosairauden harhan kudos, liha

välistä häipynyt jonnekin

Lasten hylkäämillä pehmoleluilla

täytetty huone, siellä me rakastelemme

tuhansien maatuneiden pehmolelujen patjalla
  
Niiden lämpö oli aina harhaa

sydämen haihtuvuus, sydämen volatiliteetti

vain meidän lasten omaa lämpöä

Yksinäisyyden pimeinä öinä

sisälmyksien haihtuessa

paljastu karhunpennun

kallon puhdas rakenne,

rakasta minua

18.6.2017

KUTSUT

Olin kutsuttuna kutsuilla. Jokainen vieras toi mukanaa kehystetyn taulun, joka esitti kutsujen emäntää. Oma tauluuni olin itse tyytyväinen, tulin ensimmäisten joukossa. Myöhemmin tulelleilla vierailla oli mielenkiintoisempia tekeleitä mukanaan, jotain Gustav Klimt -tasoa vähintään. Eräs muotokuva varsinkin hätkähdytti: en ollut nähnyt vastaavaa taiteellista tyyliä koskaan. Hankala kuvailla sitä: naisen kasvot olivat kaukaa viehättävät, vasen silmä oli kaukaa jotenkin säihkyvä. Lähempää vasemmassa silmässä näkyi kyberpunktyylinen kellokoneisto, silmä oli jakautunut kahteen osaan. Toinen osa tuijotti alas, toinen ylös. Mitä pidempään tutkin teosta, sitä enemmän häpesin omaani. Halusin viedä omani pois, tuhota sen. Hävetti, että olin kuvitellut sellaisella tekeleellä voivani osallistua. Vilkaisin itseäni peilistä: olin pieni valkoinen elefantti, jonka lyhyt kuiva kärsä lerppui löysänä ylähuulen päällä kuin suolavedessä liotettu sukuelimenröpäle. En viihtynyt seurassa, en osannut kieliä. Kaikki puhuivat eri kieltä. Vieraita tuli vain koko ajan lisää. Parin boolilasin jälkeen kömmin masentuneena saunaan nukkumaan. Uni ei tullut.

Lopulta pakenin polkupyöränrämällä ja lähdin ajelemaan tuntemattomia maalaisteitä. Kiertelin aikani kuluksi jonkinlaisen lenkin. Eksyin sittenkin ja päädyin metsäpolulle, jonka toivoin oikopoluksi, mutta jonka sisimmässäni tiesin harhapoluksi. Polku alkoi vesittyä, muuttua soiseksi. Mieleen tuli sana: lotinapelto. Takaa alkoi kuulua ääniä. Porukkaa, maastopyöräjoukkue harjoituksissa. Siirryin sivuun. He pysähtyivät kohdalleni naljailemaan ja juomaan. Suurikokoisia nuoria ja lihaksikkaita poikia. He ajoivat raskastekoisen näköisillä maastopöyrillään moottoripyöränopeuksin. Itse olin sohlannut suossa tunnin verran, he sanoivat kiertävänsä koko lenkin kymmenessä minuutissa. Matkaa oli kuulemma isolle tielle vielä kymmenen kilometriä. He jatkoivat nauraen matkaansa. Minä masennuin suohoni.

Samassa huomasinpuiden vieressä kulkevan rautatien. Takaapäin ohitti tavarajuna, kävelyvauhdilla. Nappasin pyörän ja hyppäsin avotavaravaunuun. Vaunussa oli vanha nainen, joku keittäjä. Hän ei herättänyt kiinnostusta, kunnes ryhtyi todella riettaaksi. En tullut siinä vaiheessa mieleen, että vaunussa voisi olla piilokamera. Nainen oli kammottava näky, mutta sai mielikuvituksen liikkeelle. Ajattelin että tämä on uni tai sotatila, voin tehdä mitä hyvänsä, vailla kiinnijäämisen pelkoa. En varsinaisesti ajatellut pissata naisen niskaan. Eihän sellainen voinut tulla mieleeni. Se tuli mieleen vasta nyt, tätä kirjoittaessa. Jossain vaiheessa hän oli nurinniskoin vaunujen välissä, jonkun raudan päällä hame korvilla. Katselin häntä ylhää. Näin niskan alla vilistävän rautatien sepelin: juna oli nyt kovassa vauhdissa. Nautin valtafantasiastani.

Ennen kuin pääsin pitemmälle, minut nykäistiin niskasta veturiin. Pari äkäistä nuorta kaveria, jotka ilmeisesti olivat verturinkuljettajia kumpikin, katselivat minua halveksivasti. Toisen kädessä oli suuri vanhanaikainen tummanvihreä lankapuhelimen luuri, jota hän ojensi minulle. Otin luurin käteeni. Siellä puhui naisenääni, jota en tuntenut. Puhe oli ymmärrettävää suomenkieltä mutta sisältö käsittämätöntä. Kyseltiin, koska olisin tulossa kotiin ja muuta sellaista. En tiennyt mistä on kysymys. Miehet odottivat minun vastaavan. Kiristettiinkö minua nyt. Miehet tuijottivat vihaisesti. Mitä sanoa? Ympärilläni oli äkkiä enemmänkin porukkaa, naisiakin, ja kaikki vihaisin ilmein. Tajusin, että tämä on näytelmä. En tiennyt vuorosanoja. Minua ehkä kuvattiin. Kenties jossakin taustan pimeydessä oli suuri yleisö. Yritin sanoa puhelimeen jotakin sopivaa: kyllä, olen heti tulossa kotiin ja niin edelleen, kuulemiin.

Puhelun jälkeen olin mukana näytelmässä. Tällä kertaa osasin kieltä, mutta vuorosanoista ei ollut aavistustakaan. Mielikuvitukseni ei suostunut avuksi kummallisen sanailun tohinassa. En käsittänyt mistä on kysymys. Yritin suoriutua jotenkin, kirjoittaa itseleni puhuttavaa. Absurdiahan se oli, huonosti kirjoitettu. Kaikki sen yhteenkuulumattomuuden muuhun käsikirjoitukseen huomasivat. Suutuin, ettei näyttelijänlahjojani arvostettu. Päätin lähteä toiselle galaksille ammattinäyttelijäksi.

Niinpä jotenkin päädyin intergalaktiseen alukseen ja toiselle galaksille, jossa kuvattiin historiallista eeposta. Pääsin mukaan joukkokohtaukseen, ilman vuorosanoja. Täytyi osata vain huutaa. Huusin väärässä kohdassa. Minuun suhtauduttiin ulkopuolisena. Ihmettelin, mitä nämä kaikki joukkokohtauksen näyttelijät tekivät vapaa-aikanaan, iltaisin, baareissa. He tuijottelivat toisiaan, heidän kanssaan oli vaikea tulla juttuun. He vartioivat toisiaan ja olivat ilottoman näköisiä. Minusta he ehkä ajattelivat, etten ole mikä hyvänsä joukkokohtauksen kasvoton hahmo ilman vuorosanoja. Minulla oli jokin muu rooli. Olin joukkoon kätkeytynyt jokin muu, kenties sankari. Tosin ihmiset suhtautuivat minuun torjuvasti. Ehkä he kadehtivat. Kieltäkään en osannut. Ajattelin, että teennäistä porukkaa: kyräilijöitä ja varautuneita. Kukaan ei halunnut heittäytyä.

Mistä löytyy oraakkeli, joka opettaa totuuden? Tapasin paikallisen nuoren miehen, hänkin suurikokoinen ja komea. Selitin tarinani. Minusta näytelmä tällä planeetalla oli vain näytelmää: ihmiset tekivät jotain muuta, vaikka olivatkin muka mukana näytelmässä. Vaikutti olevan meneillään jokin näytelmän takainen näytelmä. He eivät olleet kiinnostuneita näytelmästä vaan toisistaan,  jollakin negatiivisella tavalla.

Mies vei minut ensitöikseen intergalaktisen aluksen vanhan kuljettajan juttusille. Esitin kysymykseni hänelle. Limupoika ei vastannut. Kuiskasin nuoremmalle: miksi tämä ei vastaa. Nuori mies: koska hän tietää enemmän  kuin sinä. Selvä. Ei mitään avomielistä porukkaa. Miksi hän ei kerro, mitä tietää? Koska sitä ei voi sanoin kertoa.

Mies esitteli kaleidoskooppia, jossa kerrottiin "ihmisen" tajunnasta, rinnakkaistajunnasta, joka ei ollut piilotajunta tai alitajunta. En jaksanut painaa asioita tarkemmin mieleeni. Yleisesti ottaen hän selitti että rinnakkaistaju on syvempää tajua, tajua näytelmän käsikirjoituksesta, ja näytelmän takana olevan näytelmän käsikirjoituksesta. Haluatko nähdä erään elokuvan, voisit ehkä oppia jotakin. Mikäpä siinä. Tai ehkäpä tämä jo riittää. Voisin jo lähteä kotiin. Mihin kotiin? Ei täältä lähdetä, ainakaan ilman menestystä. Vain samurait lähtevät milloin haluavat.

Olin yllättynyt. Kuvitelin voivani poistua haluni mukaan. Ehkä kuvittelin olevani jonkinlainen samurai, positiivinen erikoistapaus. Hän istutti minut pimennettyyn huoneeseen. Jäin elokuvasaliin yksin. Hän ei jäänyt seuraani. Elokuva kertoi siitä, miten joku muukalainen ei osannut näytelmän vuorosanoja ja kuinka häneltä sitten rangaistukseksi revittiin irti kolme vasemman käden sormea ja kaksi oikean käden sormea. Se oli käsittääkseni dokumenttielokuva.

(7.7.2014)

17.6.2017

BLOOMSDAY

Eilen 16.6 melankolian kaksi aurinkoa: Saturnus ja Aurinko täydellisessä oppositiossa. Tulevina vuosina samassa rytäkässä, tosin vähän myöhemmin heinäkuun alussa, on myös Jupiter ja muutamia muita planeettoja. Kosminen polyrytminen äärimmäisen painollinen fermaatti. Päivä oli raska, mutta yhden päivän aikana tapahtui kokonainen romaani (jota aloin jo kirjoittaa). Vasta nyt huomasin, että sehän oli Bloomsday.

Toisaalta mielenkiintoinen on taivaanjärjestys tänäänkin. Aurinko on astumassa huoneeseeni.







Taidekriitikon ja taiteilijan ero on siinä, että kriitikko osaa myös arvostaa mestareita tässä ja nyt, ihan omien aistiensa ja oman järkensä varassa, ilman että jonkun apurahoja myöntävän tahon tarvitsee ohjeistaa hänelle: tässä on meidän valitsemamme ja päättämämme tuleva mestari. Kriitikko on hankala tyyppi: hän elää nykyhetkessä. 
Seison lapsuudenkotini vastapäisen kyläkoulun pihalla. On joulukuinen sysipimeä lumeton suojasäinen ilta. Koulu on paljon kauniimpi rakennus kuin se todellisuudessa on. Se muistuttaa Steinerin Goethenaum I:stä. Mutta rakennus on yhtä rappeutunut kuin se on nyt. Näky huikaisee, kammottaa ja itkettää. Katselen pihan kulmalta tien toisellepuolelle kotitaloni valoja, kunnes äkkiä alan kuulla outoa lasten laulua. Huomaan tietä pitkin pimeässä soihtujen kanssa kävelemässä lapsikulkueen. Laulu taitaa olla latinankielistä. Lähestyn kulkuetta ja huomaan sen jonkinlaiseksi katolisten jesuiittaoppilaiden joulukulkueeksi tai vastaavaksi. Kärjessään he kantavat kristuksen kuvaa. Tässä vaiheessa huomaan seisovani alasti hiukset levälläni vain pieni punainen pyyhe lanteillani. Lähden kävelemään tietä kohti. Kulkue pysähtyy ja jotkut lapset osoittavat minua sormella ja lähtevät kulkemaan suuntaani. Juoksen hiukset jeesusmaisesti levälläni lapsia kohti hirvittävän petomaisesti huutaen ja käsiäni pelottavasti levitellen. Useimmat lapset katsovat, että mikä hullu toi on. Vain jotkut lapset sanovat "Hui kamalaa, Jeesus tulee!" ja lankeavat maahan rukoilemaan jumalaansa ettei se olisi totta.
Se että et näe unessa käsiäsi saattaa johtua yksinkertisesti siitä, että olet satakiloinen monni jonkun jyrkänteeltä mereen ajaneen kaupunkimaasturin sisällä.
Maailma on ihmeellinen paljastumisleikki. Tietoisuuteni ja maailmankatsomukseni on muuttunut kuluneen vuoden aikana niin pajon, että pelkäänpä olevani kykenemätön enää allekirjoittamaan tai edes käsittämään monia vanhempia päivänpolttavia tekstejäni (poislukien varsinaiset teosjulkaistut). Ainakin hyvin monet asiat täytyy arvioida kokonaan uudelleen. Jätän historian pääasiallisesti silleen: välähdysten, erehdysten ja harhojen muistomerkiksi. 

15.6.2017

"Иногда молчание - знак несогласия.

Vaikeneminen on kieltäytymisen merkki."

Venäläinen sananlasku / Pelevin

TAITEEN METAETIIKKA


Psykoanalyysi ei ole koskaan ollut niin keskeinen kritiikin perusta taiteessa kuin se on nyt. Aivan kaikkea ihmisen tekemistä pitää arvioida sen mukaan, vapauttaako se elämänvoimia vai tukahduttaako niitä.
Tällä hetkellä on niin hirvittävä tarve analysoivalle ja avaavalle, positiivisia energioja kohottavalle todelliselle analyysille ja taidetoiminnalle, että tätä pyrkimystä ja suuntausta täytyy pitää ensisijaisena jopa suhteessa lahjakkuuden, ammattitaidon ja teknisen taituruuden kaltaisiin arvoihin. 
Lahjakkuus ja psykopatia ovat liian usein yksi ja sama asia. Ja on tiedossa, että vain psykedeeliset substanssit voivat auttaa psykopaattia. Myös korkeatasoisesti esteettinen voi olla alisteista tukahduttavuudelle, jolloin asenteen siihen pitää olla kriittinen. Estetiikka voi olla este etiikalle. En kuitenkaan tarkoita, että sarkastinen maailman yksinkertaistaminen tai silkka pölhöys voisivat korvata lahjakkuuden. Tarkoitan, että lahjakkuus, jonka ainoa tehtävä on egon pönkittäminen on vaikea mielen sairaus. 
  
Tästä ei seuraa mikään poliittinen yksinkertainen dikotomia. On kyettävä näkemään vastuullisemmin biologisen elämän mysteerinen ydin ja positiivisia tunteita ylläpitävä rakenne. Kansalliset sokeaan ego- ja valtatrippailuunsa eksyneet (pappiskultteineen ja kirkkokulttuureineen stereotyyppisiksi uskonlahkoiksi muuttuneet) taidepiirit eivät selvästi kykene näkemään näitä arvoja. Tämä (ja vain tämä) on se diskursiivisesti analysoitavissa oleva sairausilmiö, joka tulisi pyrkiä ylittämään.
Suositeltava oheislukeminen:

Martti-Tapio Kuuskoski:Tanssi Möbiuksen renkaalla.
Arhi Kuittinen: blogin psykoanalyysimerkinnät.

Catherine Robbe-Grillet BDSM-poetiikan tutkimuskentällä

 




ISÄ: Miten meni tänään polttopallossa?
TYTÄR: Meillä oli kolme arabiankielistä.
ISÄ: Millaisia he olivat?
TYTÄR: Kauniita!
ISÄ: Millä tavalla?
TYTÄR: Tosi söpöjä. Pojalla oli mustat hiukset ja hän oli kunnon mies. Pikkusiskolla, Lululla, oli kulmakarvat keskeltä yhdessä ja oli vähän viiksiäkin.
Sitä minä mietin, että olenko jotenkin itse valinnut joutua juuri tällaiseen maailmaan.

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com