Käymälä

23.11.2017

SUMUSEINÄ

Sumun lisääminen tuntuu palvelevan uskomattoman monia vahvoja intressipiirejä. Olen todennut tehokkaaksi verkkotrolliksi sellaisen, joka jakaa toisinaan kultaisia ja arvokkaita tiedonjyväsiä ja niiden kyytimiehenä toisen mokoman (mutta ei kolmatta) puhdasta usvaa. Kun nämä arvokkaan tiedon ja usvan suhteet menevät ihan kohdalleen trollaamisen mestaruustasolla saadaan vastustamatonta informaatiovaikuttamista.

Kun puhutaan medioista, jotka ovat mediataloja tai suurempia informaatiota tuottavia kokonaisuuksia, käy helposti niin, että aihepiirien välille syntyy trollaamiseen liittyvää hajontaa. Toisissa aiheissä trollataan 50% toisissa 2%.

Silti voi ajatella, että "jos media julkaisee parikin täydellisen posketonta, lähdekritiikitöntä ja jokaiselle lukionkäyneelle ilmiselvästi satuiluun perustuvaa artikkelia - sen jälkeen sitä ei yksinkertaisesti pidä ottaa vakavasti."
  
Tämä on mielenkiintoinen väite. Tällä perustalla meillä ei ole yhtäkään mediaa, jonka voisi ottaa vakavasti. Onko muita mahdollisuuksia tulkita? Entä, jos itse toimittaja tai erikoistoimitus olisi vastuussa, ei koko mediatalo? Tällaista moniarvoisuusselitystähän ainakin Hesari on itse käyttänyt ja Hesarin toimittajat aina, jos heiltä kysyy.

Hän sai niin kaiken.

22.11.2017

CASTANEDA APURAHAJÄRJESTELMÄSTÄ


"I'm preparing the ground," he said.
"Warming you up, so to speak, harping on the idea that modern-day sorcerers have
learned a hard lesson. They have realized that only if they remain totally detached can
they have the energy to be free. Theirs is a peculiar type of detachment, which is born not
out of fear or indolence but out of conviction."
Don Juan paused and stood up, stretched his arms in front of him, to his sides, and then
behind him. "Do the same," he advised me. "It relaxes the body, and you have to be very
relaxed to face what's coming to you tonight." He smiled broadly. "Either total
detachment or utter indulging is coming to you tonight. It is a choice that every nagual in
my line has to make." He sat down again and took a deep breath. What he had said
seemed to have taken all his energy.
"I think I can understand detachment and indulging," he went on, "because I had the
privilege of knowing two naguals: my benefactor, the nagual Julian, and his benefactor,
the nagual Elias. I witnessed the difference between the two. The nagual Elias was
detached to the point that he could put aside a gift of power. The nagual Julian was also
detached, but not enough to put aside such a gift."
"Judging by the way you're talking," I said, "I would say that you are going to spring
some sort of test on me tonight. Is that true?"
"I don't have the power to spring tests of any sort on you, but the spirit does." He said
this with a grin, then added, "I am merely its agent."
"What is the spirit going to do to me, don Juan?"






"He said that the tenant was supposed to pay for the energy he took from the naguals of our lineage, but that whatever he paid has bound those sorcerers for generations. As payment for the energy taken from all those naguals, the woman in the church taught them exactly what to do to displace their assemblage point to some specific positions, which she herself had chosen. In other words, she bound every one of those men with a gift of power consisting of a preselected, specific position of the assemblage point and all its implications.

"What do you mean by 'all its implications,' don Juan?"


"1 mean the negative results of those gifts."



Mutta kauheinta oli teekannu. Mikä kattila? Messinkinen teekannu, kolme litraa, täynnä pieniä muutoksia.

21.11.2017

BEATLES: ABBEY ROAD

on bändi, jota en ole levyltä kuunnellut ikinä. Monia bändin kappaleita ei ole silti välttynyt kuulemasta loputtomina toistoina ja covereina maailman ämyreistä.

Kuuntelin nyt Abbey Road albumin kokonaisuudessaan. Muistelin sen kyllä joskus kuunnelleeni, mutta niin ei tainnut olla. Sen verran hyvin tavoitin fiiliksen, etten olisi koskaan aikaisemmin kuullut koko bändiä tai ainkaan kyseistä albumia. Simuloin siis onnistuneesti dementikkoa tai sitä ensimmäistä kertaa kun planeetta Maa tervehtii aikajanalta 1969.

Progen koukeroiset FB-ryhmässä toistuu aika ajoin kysymys siitä, onko Beatlesin Abbey Road progea. Olen ollut ahkerasti keskustelussa mukana ja antanut hyvin asiantuntevia vastauksia. Nyt jatkossa tilanne on sikäli parempi, että olen tuon kyseisen albumin myös itse kuullut.

Abbey Road on lopulta Beatles-sarjassa ehkä poikkeuksellinen, erittäin hallittu taideteos äänilevymuodossa. Se ei ole bändin keikkamainos, vaan omaehtoinen ja itsetietoinen äänitaideluomus. A-puoli henkii tunnelmaltaan viileän sadepäivän pitkästymistä ja kevyttä utua. Beatlesin oikut ja päähänpistot ovat koulupoikamaisia. Niissä on iltapäiväunelmoinnin kaltaista pään sisäistä kaiuttomuutta, ja tätä vastaavan rocksoundin puritaanisuus on ehdottoman tietoista. Luonnehdinta "huono soundi" kuvaa huonosti soundin tarkoituksenmukaisuutta: timelinen suhteellisen kehittymätön studiotekniikka on tässä laitettu palvelemaan tunnelmansa tarkoitusta koko voimallaan. Ymmärrettävä syy sille miksi 1960-luvun soundi tulee ennen 1970-luvun soundia on kausaliteettilaki. Se pitää vain hyväksyä. Tätä 60-luvun rocksoundia pitää myös muistaa kuunnella riittävän hiljaa, raidiomaisella voimakkuudella, ikään kuin radion kautta maailman kaukaisuudesta haaveillen. Parasta olisi katsella ikkunasta sateista iltapäivämaisemaa koulukirjojen päällä hajamielisesti röhnöttäen. Syvästi psykedeelisessä kokemuksessa kajastelee outo, vieras tunnelma ja ääni kummalliselta planeetalta nimeltä Maa, jossa elettiin kerran tällaisten laulujen aikaa.
 
A-puolen viimeinen kappale I Want You (She's So Heavy) on tunnelmaltaan ja pituudeltaan melko psykedeelinen kappale. Tämä onkin usein huomioitu progeryhmässä. Kappale tosin leikataan julistuksenomaisesti kesken venytyksensä poikki. Jotta B-puoli voisi alkaa hyvin toisenlaisissa tunnelmissa.

Tämä käänne on merkittävä. A-puolen ja B-puolen dialektiikka on englantilaisen rocktaiteen ytimessä. B-puolella You Never Give Me Your Money on rakenteeltaan selvästi kokeellinen tai progressiivinen kappale. Albumin B-puolen rakenne on kokeellinen (ellei progressiivinen) sinänsä. Lopun kolmen kappaleen sikermä on mielenkiintoinen. Niistä viimeisessä osassa The End kappaleessa keksitään ohimennen AC/DC:n tavaramerkkiriffi. Viimeinen 20 sekunnin heitto kuivassa huumorissaan vaikuttaa hyvin englantilaiselta.

Kysymys Beatlesin progressiivisuudesta on monella tapaa mielenkiintoinen. Beatles tavallaan keksi tai lanseerasi aika monta myöhemmän rockmusiikin kannalta olennaista juttua. Psykedeelinen bändi Beatles on monessakin mielessä, ei ehkä vähiten 1900-luvun loppupuolen mielenhallintaoperaationa. Käytettävyys tällaisiin tarkoituksiin oli osaltaan seuraus siitä aikakauden kollektiivisen kokoomapisteen sijainnista, jota bändi edusti.
 
Abbey Roadissa kaikki bändin jäsenet tuntuvat harrastavan omaa juttuaan mutta silti kokonaisuus toimii. Tyypit eivät edes olleet samaan aikaan studiossa. Ja George Harrisonin maine pop-lauluntekijänä perustuu pitkälti tähän yksittäiseen levyyn. B-puolen avaus Here comes the Sun on kohtalaisen kova näyttö Harrisonilta biisinkirjoituksen alalla. Something oli Frank Sinatran lempparibiisi, erinomainen suoritus tuollaisessa vähän Burt Bacharach -henkisessä tyylittelyssä. Sinatrahan oli Hollywoodin Jari Sillanpää, kilotavarana myi metakkaa laihdutuskuurilaisille.

Kun bändi ei edes vaivaudu soittamaan yhdessä, on syytä ajatella, että lätty on tuottajan tai tuotanto-operatiivin taideteos. On hyvä kysymys kuinka totaalisesti Abbey Road seuraa juuri George Martinin visiota. Toinen kysymys on se, onko työvaenluokkastatusta kantava Harrison itse tehnyt oikeasti mitään. Beatles oli kuitenkin ensisijaisesti ihmismassojen mielenhallintaoperaatio. Työväenluokka on Englannissa isompi ongelma kuin se, että joku ottaa säveltäjäkreditit hittibiisesitä, joiden ainoa tarkoitus on kuitenkin -- vain massojen mielenhallinta, hillitseminen, suostuttelu ja aseistariisunta. Kaikki on siinä juonittelussa yhtä mahdolista kuin Shakespearen näytelmässä. Englatilainen on sellainen, joka ei kompastu omaan nokkeluuteensa. Huijaukset menevät läpi elämäntöinä. Hihaan nauretaan kyynelet silmissä. Kyynelet pyyhitään ja todistetaan elämänkertadokumentissa jotakin mitä vain Shakespearen sairas mielikuvitus voisi keksiä. Käsikirjoitukset jatkuvat loputtomiin näyttelijöiden kuoleman jälkeen. Näytelmä vain ei pääty koskaan. Martin Scorsesselta tuli joskus kolmetuntinen Harrison-dokkari. Siitä rivienvälistä voi ehkä lukea jotakin tähän liittyvä. En ole vielä katsonut.



Castanedan don Juanin opetuksen olennaisin sisältö on: aistiminen pitää vapauttaa yhteiskunnallisesta statushierarkiasta. On aistittava suoraan universumin välityksellä. Ei epäsuorasti statushierarkian välityksellä.
 
Statushierarkia määrittelee aistimuksen arvon suhteessa aistijan statushierarkiseen arvoon.
 
Kultinrakentajat, gurut jotka etsivät opetukselleen seuraajia, mutta eivät opeta itse aistimistavan uudistamista ja uusintamista, luovat itseasiassa juuri sellaista statushierarkiaa, joka on don Juanin opetuksen vastakohta.

Mikään arkaistinen heimoaate ei pelasta statushierarkialta. On turha rakennella vaihtoehtoja, jotka eivät ole vaihtoehtoja missään olennaisessa suhteessa.
"Raskaammasta hiphopista paljastui kiintoisa ominaisuus: se ei välttämättä groovaa ollenkaan eteenpäin vaan pysäyttää neulan jonkinlaiseen loputtomasti venyvään nykyhetkeen, hidastaa aikaa aivan käsittämättömästi."

Hip Hopin groovessa on ihan oma suuntansa. Musiikillinen vesikidutusefekti, joka on ennen muuta kokoomapisteen paikka. Samoin kuin Beatles on kokoomapisteen paikka.

Fonisti Steve Coleman soittaa hip hoppia charlie parkerin tekniikalla ja jazzin sanastolla.








20.11.2017

Tein vuosien 2013-2015 aikana niin monta sävellysluonnosta, että niiden valmistaminen ja miksaaminen tällä vauhdilla kestää tuhat vuotta. Koko lukemattomiin tyylisuuntiin kurottavan paketin sanoma on varmaankin se, että kaikki tuntemamme musiikkityylit ja traditiot löytyvät samojen parametrien avaruussuunnista. Mistä hyvänsä on liikuttavissa minne hyvänsä yhtenäisesti, selkein askelin. Tähän tarvitaan toki metaparametreja ja metametaparametreja. Kuitenkin on jotenkin niin vanhanaikaista politisoida yhtä musiikkia toista vastaan.
   
Tässä jotain satunnaisia otoksia erään avaruuden laidalta.

 
pelkään maailmaa
pelkään etten voi
auttaa sitä
pelkään että voin


19.11.2017

Kohta Castanedat luettu. Mitä sen jälkeen? Seuraako tästä kriisi. Jos romaanit olisivat koko elämän mittaisia, ei pääsisi jälkiviisaaksi makustelijaksi. Romaanin juoni paljastuisi vasta oman kuoleman hetkellä.

KANSASINJUHLA

Show me what you got! Aivan järkyttävän kova meininki. Planeetta maa tervehtii. Tällaista ei keksimällä keksitä. Steve Morse on board. Täähän on Jethro Tullia kovempi. Mä haluun Kansasiin ja heti!

 

18.11.2017

KANSASIN KANSALLISHYMNI

Palattiin juuri kotiin Helsingistä. Automatka kului väitellessä tyttären kanssa siitä, onko vanha Kansas (kaksi ensimmäistä albumia) rytmisesti väsyttävää vai ei. Minä olin sitä mieltä, että kyllä se melko väsyttävää on. Tytär, joka tykkää laulaa tuollaisia laulustemmoja, oli toista mieltä.

Kuuntelin nyt kotona huvikseni viimevuonna ilmestyneen Kansasin studioalbumin The Prelude Implicit. Tavallista poppia pienellä kosmisella mausteella, voisi äkkiä todeta. Kun vanhoista "klassikoista" olin taas enemmän luonnehdinnan "tiukkapipoista papatusta" kannalla. Joka tapauksessa musiikillisilta aineksiltään ylen proosallinen bändi tämä Kansas on. Proosallinen toisaalta samalla tavalla kuin vaikka Tangerine Dream. Täydellisesti puuttuu kaikki King Crimson mainen sävellyksellisen aineksen vahvuuden loisto. Mutta toisaalta leipälause toimii tietoisuuden oudoista koordinaatistoista tavoitetussa tasapainoisuudessaan vaikka maailman loppuun saakka.

Kansas on jotenkin punaniskainen bändi. Sen tyyli on laskelmoitu kuin turvallinen poliittinen vaihtoehto, jostakin Persujen ja Keskustan laajasta välimaastosta. Yhä uudelleen selaa Googlen kuvahausta Kansas-yhtyeen kuvia, ja miettii onko tämä ryhmä todella ollut olemassa melko vakaassa line-upissa melkein 50 aktiivista vuotta. Kertoo paljon siitä mitä tältä planeetalta voi ja sopii odottaa. Bändi, jonka vakaata, pitkää ja loisteliasta olemassaoloa on yhtä vaikea uskoa todeksi kuin Paavo Väyrystä. Kansas yhtyeen suomalainen J.P. Sears/Kummelilainen parodiavastine voisi olla nimeltään Koira's tai Känsä's. Vaikea tästä toisaalta olisi tehdä parodiaa, joka ei heti kompastuisi omaan nokkeluuteensa.


Elämän tarkoitukseksi paljastuukin pikkuhiljaa se, että jos sitä ei näkisi ja kuulisi, sitä ei uskoisi. Se ei brittiläistä progemakua puhuttele. Mutta emme ainakaan kuole tylsyyteen. Uudellakin Kansas-albumilla on tuollaisia "Refugee" kappaleen tyylisiä saksalaiseen kosmiseen kraut-mielenmaisemaan uppoavia paloja. Loppua kohden albumi progeentuu ja raskautuu tasaisesti. Yngwie Malmsteenin Joe Lynn Turnerin ajan mieleen tuovia emotionaalisia sävyjäkin löytyy (Malmsteen ja Joe Lynn Turner ovat tietysti saaneet vaikutteensa Kansailta eikä toisin päin). Väkevän tunteikkaasti rokkaava albumi on hitaasti mutta varmasti viettelevä. Lopussa Kansas agnostikko ei voi olla kääntymättä Kansas faniksi. Se on temppu, josta kannattaisi lähetyssaarnaajien ottaa mallia. Se on tietysti liikuttavaa. Tämä tapahtuu jossakin bonusraidan, Daniel E. Kelleyn säveltämän Kansasin kansallishymnin Home on the Range puolivälissä.




Kansasin henkeä.



Prinssit eivät tule
pelastamaan 
Ei heillä ole rahaa
liikkua 
Sieltä tulee
matkojen takaa
muita

17.11.2017

Todellisella on eräs ominaisuus, jota epätodellisella ei ole. Todellisella on kyky synnyttää ja liikuttaa energiaa. Hallusinaatiot ja unet eivät ole vähemmän todellisia, kuin tämä todellisuus, jos ne synnyttävät energiaa ja niiden objekteilla on energeettinen olemus. Pikemmin voidaan kysyä: kuinka pajon siitä mitä arkitodellisuudessa havaitsemme on todellista?

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com